Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin

Lentoaskeleita

Aloin monta kertaa hakea sanoja, mitä ihmettä voisin kirjoittaa, miten saisin sanoiksi tuon möykyn rinnassa. Tuntui niin epätodelliselta lukea kännykän näytöltä seitsemän tunnin automatkan päässä tapahtuneesta massamurhasta, samaan aikaan kun ulkona paistoi helteinen aurinko. Olimme juuri tulleet lenkiltä ja keittiössämme valmistui parhaillaan lounas, jota minua huhuiltiin syömään. Uutisten kontrasti kauniiseen päivään tuntui irvokkaalta, avuttomalta, epäreilulta, surulliselta. Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin, olivat sen kadut kyyneleistä märät.

Tänään suuret Amerikan liput ovat liehuneet puolitangossa ja varmasti jokaisen ajatukset ovat olleet Orlandossa. Sosiaalisessa mediassa on näkynyt sateenkaaren värisiä rukouspyyntöjä Orlandoon, presidentti Barack Obaman kasvot olivat televisiossa raskaat kuin kiveä. Jossain tietoa läheisistään odottavien päivä on ollut heidän elämänsä piinaavin ja hirvittävin. Toivon todella, että tapahtuneesta ei tulisi nyt sytykettä esimerkiksi aseväittelyn yllykkeeksi (vaikka se täällä on tullut jo) ja että skeptikot kritisoisivat joskus toiste, kuinka moni sateenkaarenvärisellä #PrayForOrlando -kuvalla suruvalittelunsa sosiaalisessa mediassa ilmaisseista on rukoillut ja miten kauan. Yli viisikymmentä ihmistä on juuri kuollut karmealla ja turhalla tavalla. Meidän olomme on avuton, eikä kenenkään tapa osoittaa myötätuntoa tai tuntea surua ole toista oikeampi. Rukouskaan tai sen merkitys ei ole yksiselitteinen, toiselle on lämmin hiljainen ajatus, toiselle käsien konkreettinen ristiminen ja mumisten kuiskatut sanat. Jokainen tapa kuitenkin toivoo samaa: rakkautta ja lohdutusta surun murtamille, vahvuutta käsitellä tätä uutista, rauhaa. Mitä muutakaan voi tehdä? 

Ja jos olen rehellinen, niin kyllähän tällainen alkaa pelottaa. Pariisi, Brysseli, Orlando. Tekee mieli suukottaa rakkaimpia ja pysyä kotona, suojata heidät pahuudelta ja takaraivossa kalkattaa se kamala kaikkein hirvein mitä jos. Yritän olla ajattelematta niitä kaikkia ympärillä olevia aseita (yllätyin itsekin, kuinka tavallisia aseet täällä ihan todella ovat), terroristijärjestöjä ja metallinpaljastusjonoissa sivummalle vedettäviä henkilöitä. Tuskin olen ainoa, jonka mielen valtaa turvattomuus. Jos kuitenkin jäisimme kotiin, varoisimme elämistä, ruokkisimme pelolla ennakkoluuloja ja antaisimme tuolle pelolle vallan, nauttisi viha voitostaan. 

Kommentit

Anjuska
Ripaus elämäämme

Nämä ovat aivan kauheita juttuja, mutta pelolle ei saa antaa valtaa. Muulloi elämisestä tulee varsin raskasta ja säikkyä eikä sen kuulu mennä niin. Ehkä vähän turhan rankasti sanottu, mutta parempi laittaa nämä luetut ja kuullut massamurhat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään emme olisi voineet tehdä estääksemme sitä ja mitään emme voi tehdä nyt sen tapahduttua, muutakuin lähettää etähaleja heille ketkä ovat läheisensä tässä menettäneet. Ja toivoa että näitä ei tulisi enempää.

Elina U.
Lentoaskeleita

Olet oikeassa, että pelolle ei saa antaa valtaa. Minä en millään lailla pysty tällaisia uutisia heti unohtamaan, mielestäni se olisi oikeastaan epäreiluakin uhreja ja heidän läheisiään kohtaan, että kaikki vain jatkaisivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sillä on, jotain aivan kamalaa. Ymmärrän silti mitä ajat takaa, että jos tällaiseen asiaan jää makaamaan, ruokkii se vain pelkoa ja sehän on myös eräänlainen erävoitto hirviötekojen tekijöille. 

Anjuska
Ripaus elämäämme

Sä sen sanoitkin mitä ajoin takaa. Ei niinkään unohtaa heti, mutta mutehtimalla ja miettimällä asiaa liiaksiin se ei ainakaan helpota.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.