Yhden aikakauden loppu eli unikoulu

Lentoaskeleita

Jostain syystä en ole koskaan tahtonut julistaa olevani "perhepeti-ihminen". Luultavasti siksi, että sana kalskahtaa siltä kuin pitäisi valita tiukka kasvatuksellinen koulukunta ja pitäytyä siinä, ehkä vähän jopa kritisoida ei-perhepeteilijöitä ja olla valmiina latelemaan faktaa perhepeteilyn eduista. Sanaan luomani lataus kuulostaa joltain, johon en haluaisi missään nimessä sitoutua. Vaikka eihän se nyt näin mene, perhepeti tarkoittaa vain sitä, että lapset nukkuvat vanhempiensa vieressä, ei siinä sen kummempaa. Ja sellainen minä (yllätyksekseni, ilman mitään latauksia) olen: perhepeti-ihminen. Poikamme on kyllä kaksivuotiaasta nukahtanut omaan sänkyynsä, mutta viimeistään aamulla heräämme kaikki toistemme kainaloista. Tai rehellisyyden nimissä kuka mistäkin, toisinaan miespoloiseni on luovuttanut tilasodassa ja siirtynyt pojan sänkyyn (joka on siis aikuisten kokoa), joku lapsista nukkuu poikittan, sängyssä on tyynyjä potkimisesteinä ja välillä joku on rullannut lakanat kummalliseksi mytyksi. Mutta eivät nekään aamut pelkkää legendaa ole, että kaikki heräämme sovussa toistemme vierestä, vauva läpsyttää nauraen naamaani ja poika hautautuu vielä hetkeksi peiton alle. 

Ehkä siksi, että olen päässäni luonut tuon oudon tiukan perhepetikategorian ja sullonut itseni sinne tahtomattani, on mieleni aivan maassa kun joudun myöntämään, että en enää jaksa tällä tavoin. Maanantaiaamuna mieleni oli sellaista puuroa, sanat hukassa, kahvi lirui vetenä keittimessä ilman kahvinpuruja ja tuholaistorjujaepisodin jälkeen huomasin pukeneeni aamutakkinikin nurinpäin. Huomasin päästäväni suustani sanoja, joissa sanoin ettei tämä ei voi jatkua näin, en jaksa enää päiviä, jos öinä herään kuukausikaupalla jopa monta kertaa tunnissa imettämään ja että nyt on tehtävä jotain. Kaupan päälle koin hirvittävää syyllisyyttä tämän kaiken myöntämisestä. Ja samaan aikaan soimasin itseäni myös tästä syyllistymisestä, sillä vihaan sellaista marttyyrimutsimeininkiä, eli ihan peruslooginen ajatuksenkulku taas kerran minulla. Mutta jos yritän ajatella tämän väsyneen kuplani ulkopuolelle ihan järkevästi, niin onhan se nyt hitto vie niin, että kyllä tämä perhekin tarvitsee jonkun muun kuin pystyynnukahtavan zombin. 

Ja jotain sitten tehtiin: lempeää unikoulua on nyt takana kaksi yötä. Vauva nukkuu sänkymme viereisessä pinnasängyssä ja maitobaari on kaksi ensimmäistä syöttöväliä auki vain kolmen tunnin välein. Syliin pääsee aina jos itkettää eikä silittely auta, mutta uni saavutetaan nyt ilman rintaa. Ensimmäinen yö oli ihan ihan kamala ja olin vähällä luovuttaa, mutta viime yönä tapahtuikin jo jotain merkillistä: vauva heräsi vain kahden-kolmen tunnin välein ja rauhottui hyvin nopeasti.

Vielä kun lanseerattaisiin sellainen äitien unikoulu, jossa joku tulisi rauhoittelemaan ja silittelemään silloin, kun äiti haluaisi napata vauvan pois pinnasängystä ja itkee päättynyttä ajanjaksoa. Sen tavoitteena olisi saada äiditkin nukkumaan silloin kun ne vauvat nukkuvat. 

Yhä saan onneksi suukkoja, kataluudestani huolimatta

 

 

Kommentit

Piipo79

Tulee mieleen meidän esikoinen. Hän lussotti päivin öin. Tämä kakkonen, perhepedistä ja maidontuoksusta huolimatta, herää noin kerran yössä syömään (toisinaan ei silloinkaan).

Elina U.
Lentoaskeleita

Hei hauskaa taas huomata, kuinka erilaisia sisarukset voivatkaan olla! Meillä kyllä molemmat on ollut aivan samanlaisia tissikyöpeleitä ja nämä samat unikouluhommat olen jo kerran käynyt läpi kun tuon breaking pointin viimeksi saavutin. Tosin ajattelin, että nyt olisi vaikeampaa kun tyttö ei ota tuttia, mutta taisi olla vielä vaikeampia ekat unikouluyöt pojan kanssa. 

Piipo79

Tulee mieleen meidän esikoinen. Hän lussotti päivin öin. Tämä kakkonen, perhepedistä ja maidontuoksusta huolimatta, herää noin kerran yössä syömään (toisinaan ei silloinkaan).

Anjuska
Ripaus elämäämme

Älä syyllistä itseäsi, se ei ainakaan auta mitään <3 Ja mitä tulee tuohon äitien unikouluun, niin kannatan moista! Se on ihan järjetöntä, kun vihdosta viimein se lapsi nukahtaa sinne omaan sänkyyn ja on varsin tyytyväinen, mutta itsellä onkin levoton ja tarpeeton olo, joka toki sitten valvottaa.. Äitiys on kimuranttia! <3

Elina U.
Lentoaskeleita

Äitiys on kimuranttia, totta tosiaan. <3 Ja siis ihan järkevästi ajatellen en tietenkään syyllistäkään, sillä tajuanhan nyt itsekin kuinka naurettavalta se kuulostaa ja olen niin sellaista marttyyrimeininkiä vastaan. Mutta miksi mulla sitten on niin ristiriitaiset fiilikset?

Anjuska
Ripaus elämäämme

Se vain kuuluu asiaan. Välillä pitää olla ehkä hieman julma lapselle voidakseen (ja jaksaakseen) rakastaa enemmän ja paremmin <3 Ja unikoulu on tästä yksi esimerkki.. Se on rankkaa, mutta me äidit ollaan vahvoja. Kyllä sä pystyy siihen ja hienostihan tuo on lähtenyt käyntiin kertomuksesi mukaa. Voimia! <3

Papris
Odotusta ja opiskelua

Täällä ollut aika sama meininki vauvan kanssa, just yks päivä yhen maitomaratonyön jälkeen mietin, että voisin lyödä kaikkia, jotka sanoo, että "meijän vauva alkoi itellään nukkua koko öitä kun alotti kiinteiden syönnin". Niin katkeralta tuntui se, että mammaryhmien perusteella niin monille suodaan hyvinnukkuvia lapsia ja meille tällaisia supervirkkuja. Toinen herättää yöllä 1-2 tunnin välein, toinen joka aamu klo 05-06:30 just kun vauva nukkuis sikeästi.

Ihan hirveää unikamppailua ja sohvarallia, ja pikkuhiljaa alan miettiä myös tota unikoulua ihan vakavissani.. En vaan jaksais sitä ekaa yötä. :( 

Toisaalta, nyt on ollu viime viikkojen aikana pari yötä, kun vauva on herännyt vaan kerran tai pari juomaan maitoa. Eli ehkä tunnelin päässä on valoa ja maailman kahdeksas ihme olisi se, että minunkin lapseni oppisi nukkumaan ilman taisteluita.. En kuitenkaan kauheasti uskalla elätellä toiveita, pettymys on aina sitäkin karvaampi. :D

Tsemppiä teille ja vaikken missään nimessä ole iloinen toisten samankaltaisesta tilanteesta, niin kyllä silti aina vähän helpottaa kuulla, ettei olla ainoita. :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.