Ladataan...
Lentoaskeleita

Aloitin bloggaamaan kolme ja puoli vuotta sitten. Silloin blogimaailma oli hyvin erilainen, tai no, ainakin mitä tuli nimimerkkeihin. Harva kirjoitti omalla nimellään, vaan melkein kaikki kirjoittivat nimimerkin tai lempinimen takaa. Jee, nyt saan olla kuka vaan, minäkin ajattelin ja valitsin "blogiminäni" nimeksi toisen nimeni Rosannan. Nyt, 2015-luvulla me nimimerkin suojassa piileskelevät kuulumme armottomasti vähemmistöön, ei siitä mihinkään pääse.

Enpä olisi tuona heinäkuun loppuouolen yönä arvannut, kuinka tärkeäksi blogiharrastus minulle muodostuisi, miten tulisin vielä kolmenkin vuoden kuluttua etsimään arjessa kärsimättömänä hetkiä, jotka saisin varastaa blogille. Blogista on tullut arkeni "henkireikä", se minun oma juttuni. Blogi on seurannut kasvuani äidiksi, ollut nuoren kaupunkilaisäidin päiväkirja, vähän aikaa se oli hääblogi, aamuisin tarhaan lapsensa vievän opiskelijatytön blogi, lähiöönsopeutumisblogi, raskausblogi, vauvablogi, ei-pullantuoksuisen, mutta perhettään, ystäviään, hyvää ruokaa ja kauniita vaatteita rakastavan naisen blogi. Ja sen otan ensi viikolla myös mukaan muuttaessani Amerikkaan.

En olisi arvannut, kuinka tulisin kirjoittamaan viikoittain sähköpostiviestejä "Lentoaskeleiden Rosannana" ja kätteleväni ihmisiä todeten "Moi mä oon Rosanna, tai no oikeesti etunimeltäni Elina". Kuinka minulle muodostuisi ystäväpiiri, josta en ole enää pitkään aikaan osannut puhua "blogikavereina", sillä he ovat ihan oikeita ihmisiä elämässäni (olkoonkin, että Emmin mies kutsuu meidän porukkaa mielikuvituskavereiksi :D), naisia jotka tajuavat jos sanon laittaneeni piiretyt pyörimään ja musiikin soimaan, koska tarvitsin happea. Että osaisin juoda skumppaa blogigaalassa ja löytää sieltä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua pälpättää vapautuneesti ja nauraa tikahtuakseen. Että tästä tulisi mun juttu. 

<3

Eli niin, blogiminä ja oikea minä olemme jo pitkään astuskelleet toistemme varpaille tullessamme hyvin lähelle toisiamme. Ja koska blogi on alkanut tuntua yhä enemmän Elinalta kuin Rosannalta, niin Lilyn atk-puolen velhot taikoivat minut nyt "Lentoaskeleiden Elina U:ksi".

Moi, mä oon Elina.

(Ja olisi huippua, jos juuri sinä kertoisit, kuka siellä nyt tätä lukee, oletko ollut kauan matkassa vai pelkästään piipahtamassa, vaikka nimimerkillä anonyymisti, mutta tulisin supersuper iloiseksi <3 )

Ladataan...
Lentoaskeleita

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin suuri asia lähestyy ja vaikka kuinka tietää sen, niin ei oikein osaa silti sitä sisäistää? (Itselläni esim. synnytys on ollut tällainen "ai nyt ihan oikeasti?"-yllätys molemmilla kerroilla). Tämän muuttoasian olen sisäistänyt pala palalta, mutta ne palaset ovat kokoutuneet mielessäni vasta aivan viime aikoina. Tänään, kun katselin lumisella tiellä rekan vieressä nököttävää pahvilaatikkorullakkoa sen kuitenkin tajusin, että tässä ollaan nyt ihan oikeasti lähdössä. Että tuolla on meidän tavarat, pahvilaatikkojen kylkeen on kelmulla kiinnitetty pojan muumipyörä ja meille jää enää viikoksi muutama hassu vaate käsimatkatavaroihin. Että nuo ovat meidän matkalaukkuja, joissa on meidän vaatteet, eikä jonkun muun. Hytisin lumisessa pakkasessa ilman hanskoja ja yritin kuvitella paikkaa, jossa laatikot purkaisimme.

Viime ajat ovat olleet pakkaamista, asioiden hoitamista ja jäähyväishalauksia. Välillä on mennyt sutjakkaasti, varsinkin silloin kun olisin luullut ettei, välillä taas kyyneleet ovat kirvonneet silmiin täysin äkkiarvaamatta, varoittamatta. Osaa "hei sitten vähäksi aikaa" -halauksista olen siirtänyt ja työntänyt tahallani eteenpäin ja sanonut nuo sanat mielessäni niin monta kertaa etukäteen, että h-hetki on mennyt nopeasti ja coolisti. Olen tuijottanut tuttuja kasvoja tiiviisti ja painanut mieleen lempi-ilmeitäni, sanonut nähdään taas. 

Oikeastaan mummuni tiivisti kaiken, kun puin jo kenkiä jalkaan eteisessä.

Kyl meiän sit kelppa, ko meil on toisemme ja tämä kaik.

Niin, mummuhan sen sanoi. Hänelle kirjoitan kirjeitä, muille sähköposteja ja soitan skype-puheluita. Teille höpötän tänne blogiin. Kyllä mun kelpaa, kun nämä ihmiset olen elämääni saanut.

Ladataan...

Pages