Ladataan...
Lentoaskeleita

Poikamme sairastui eilen vatsatautiin. Juuri tätä olen pelännyt jo monta viikkoa, sillä onhan se ollut vain ajan kysymys milloin tuo joka talossa kiertävä pöpö iskisi meidänkin huusholliimme. Näitä normaaleja lapsiperhearkeen silloin tällöin kuuluvia juttuja, mutta juuri näin viisi päivää ennen laskettua aikaa suisti tämä episodi minut täysin raiteiltani. Soitin vähän hysteerisenä sekä äidilleni että anopilleni ja parin tunnin päästä pakkasinkin sydän karrella pienen potilaani mamilaan matkaavaan autoon. Oksennustaudissa synnyttäminen kun ei välttämättä ole jokanaisen synnytystoivelistalla, eikä myöskään kipeän miehen kotiinjättäminen tuona hetkenä. Äitini onneksi lohdutti, että onhan hän aikanaan minunkin kanssa melko monet vatsataudit hoitanut ja tietää varmasti nämä jutut, sekä poikakin tuntui olevan vain innoissaan mamilareissusta varmasti kipeästä olostaan huolimatta. Täytyy silti sanoa, että se kuuluisa "paskamutsifiilis" iski täysillä päälleni. Eipä tässä tilanteessa vain oikein ollut vaihtoehtoja. Enkä muuten tiedä, missä ihan totta olisimme ilman näitä tukiverkkojamme, sillä kurjasta mielestäni huolimatta tiedän pojan olevan superhyvässä hoivassa. Facebookissa panikoin Lily-kollegoilleni, kuinka nyt kolhiutuu äiti-lapsi-suhde ja että en myöskään halua mennä synnyttämään yksinäni. Sain tsemppausten lisäksi käskyn rauhoittua ja hengittää.

Lopulta noudatin neuvoa. Nukuin pitkät yöunet ja aamulla tein sen mikä tehtävissä on, eli lykkäsin uuniin pakastecroisantteja ja kaivoin jääkaapin perältä viikunahilloa. Peruimme viikonlopun suunnitelmat ja luvassa taitaa olla maksimissaan reissu videovuokraamoon. Kaupasta haimme varoiksi Jaffaa ja muuta, jos vaikka tauti vielä päättääkin iskeä. Onneksi ulkona sataa, joten maitohappobakteereilla kyllästetty leffaviikonloppu sisätiloissa ei noin niin kuin ajatuksen tasolla kuulosta ihan tyhmältä, vaikka mieli pienen potilaan luona onkin. 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

Tänään huomasin, että minulla oli päällä täsmälleen sama neulemekko kuin muutamaa viikkoa vajaa kolme vuotta sitten. Kyseinen neulemekko oli viime raskaudessa ehkä käytetyin vaatteeni, kun nyt taas se on jäänyt melkeinpä kotivaatekäytölle, mutta jotenkin sille on kertynyt tunnearvoa. Huomioni jälkeen oli aivan välttämätöntä ottaa vertailukuvat näin kolmen vuoden väleiltä. Kyllä taitaa vatsa mallia 2015 voittaa muhkeudessa, 2012 asusteissa. ;)

Tuleva isoveli odottaa pikkusisartaan vähintään yhtä innokkaasti kuin me vanhemmat! <3

En ole kyennyt blogiinkaan kirjoittamaan mitään koko viikkoon, sillä täytyy myöntää, että olen ollut harvinaisen pahalla tuulella. Pinnani on ollut lyhyttäkin lyhyempi ja olisin vain jo niin valmis synnärille. Mökötän joko sohvalla tai vaihtoehtoisesti paahdan koiran kanssa lenkkipolkuja. Syytän mielialanvaihteluista hormoneja, mutta taitaa kyllä olla syytä ihan myös kärsimättömässä luonteessani. Tänään on kuitenkin tuntunut siltä, että ne kärsivällisyysharjoitukset ovat alkaneet ehkä tuottaa jo vähän tulosta, sillä pinna ei ole paukkunut kertaakaan ja olen muutenkin ollut viime päiviin nähden (suorastaan epäilyttävän) seesteinen. Miehenikin jopa ihmetteli, että mikäs niin hymyilyttää, on tainnut raukka ehtiä jo tottua huokailuihini ja puhinoihini. Olen myös yrittänyt touhuta poikani kanssa oikein ekstrapaljon kivoja juttuja, nyt kun voin vielä keskittää kaiken huomion vain häneen.

Kaikki vähän jännittää: synnytys (milloin, meneekö hyvin, toimiiko lapsenhoitosuunnitelma), uusi vauva-aika ja huomion jakaminen kahdelle, uuteen tulokkaaseen tutustuminen (ja onhan hänellä kaikki hyvin), millä lailla arki lähtee rullaamaan, löydämmehän mieheni kanssa aikaa myös itsellemme ja toisillemme, onhan meillä kaikki tarpeellinen nyt varmasti hankittuna, imetys- sekä sen sujuminen että eihän imetyshormonit saa minua entistäkin hullummaksi ja niin edelleen. Silti tänään minulla on ollut vain vahva tunne ihan yksinketaisuudessaan, että kaikki järjestyy.

Ladataan...

Pages