Ladataan...
Lentoaskeleita

Kesällä minä aion kutsua ystäviä grillaamaan takapihallemme, aina vaan pienenkin tilaisuuden tullen. Eräänä päivänä tällä viikolla koin taas ohuen haikeaa fiilistä työnnellessäni lastenvaunuja kotiin päin vietettyäni päivän kaupungilla. Taas podin kaupunki-ikävääni. Olen kuitenkin alkanut katsella tätä uneliasta 80-lukulaista rivitalolähiötä uudenlaisella hellyydellä. Olen alkanut fiilistellä vastaleikatun nurmikon tuoksua, pihoilta kuuluvaa koirien haukkumista, asfaltiin pinkeillä liiduilla piirrettyjä ukkoja ja vastaan tulevia pyöräilemään opettelevia lapsia. Talvella täällä on välillä jopa ahdistavan pysähtynyttä, mutta näin kesällä täällä on ehdottomasti oma viehätyksensä, siinä hidastempoisen kauniissa elämänrytmissä. Jokaisessa asuinpaikassa on omat vahvuutensa ja minä aion ottaa kaiken irti mahdollisuudesta kattaa ruuat takapihan pöydälle, kastella onnellisena tomaattejani ja chilejäni ja ihailla maasta puskevia pionin versoja, jotka anoppi sinne laittoi kasvamaan. Siirrän aamiaiskamat parvekkeelle aurinkoisina päivinä ja tepastelen ihan pokkana crocseissa. Ja jos alkaa ahdistaa, niin sitten vaan matkaan kaupunkiin, niin yksinkertaistahan se on. Vaikka kotimme ei kovin suuri olekaan, niin tänne mahtuu hyvin vieraita, mikä on minulle yksi kodin tärkeimpiä asioita. Niin asioihin tulee järkeä. Täytyypä pitää jääkaapissa pullo jotain hyvää viiniä yllätysillanistuskeluja varten.

Aion olla kiltti tuolle pienelle takapihanpläntillemme ja muistaa kastella ruukkujen multaa tarvittaessa. Niin ja otan parvekkeen projektikseni!

Tänä kesänä aion olla merellä. Tästä muistuikin mieleeni, että lapsille pitää hankkia omat pelastusliivit. 

Haluan käydä kuuntelemassa jotain lempparibändeistäni. Pojalleni olen luvannut, että me mennään kuuntelemaan Robinia heti kun bongaan jostain lähistöltä hänen keikkansa, sillä meillä asuu todellinen pieni Robin-fani!

Sen ihmeellisempiä suunnitelmia en muista kesistä poiketen tällä kertaa tee, sillä tässä mennään noiden kahden pienen ehdoilla. Yhden vähän isomman, joka ei malta odottaa pääsevänsä Muumimaailmaan ja Särkänniemeen ja toisen, joka on vielä melko tyytyväinen saadessaan olla lähinnä sylissä ja tissillä. Silti toivon, että kesällä olisi takataskussaan yllätyksiä, vaikkapa muutama extempore terassikierros tai treffi-iltoja mieheni kanssa.

 

 

Ladataan...
Lentoaskeleita

Jotkut puhuvat toisiaan keräävistä energioista, siitä kuinka negatiiviset asiat seuraavat toisiaan ja samoin ne positiiviset. No tähän päivään on mahtunut nyt sellaisen luokan energioita, etten tiedä enää pitäisikö itkeä vai nauraa. Ainakin ne ovat seuranneet kiltisti toisiaan, se on varma. Ehkä olisi sitä kuuluisaa "vuosien kerryttämää viisautta" vetää peitto korviin jo aamulla, jos jokainen asia lähtee menemään ihan päin peetä. Paitsi että sen peiton vieressä todennäköisesti itkee joku tai sitä peittoa revitään pois, jos sattuu olemaan äiti. 

Otetaan esimerkkinä pätkä aamustamme: Erittäin katkonaisen yön jälkeen syömme pojan kanssa yhdessä aamupalaa. Puuron lusikointi alkaa mennä vähän venkoiluksi, joka jatkuu hampaidenpesun lähestyessä. Minä otan käyttöön jokaisen vähänkään väsähtäneen äidin kyseenalaisen kikkakolmosen eli kiristyksen. Aamupiiretty jää katsomatta, jos hampaidenharjaus lyödään ranttaliksi. Sitten kuitenkin töppään laittamalla itse hammastahnaa siihen hammasharjaan, enkä suostu pesemään hammastahnoja pois, että poika saisi itse pruutata tahnansa. Virhe! Tästä seuraa niin suuri tulistuminen, että saan kunnon iskun hammasharjasta käteeni. Poika pelästyy itsekin ja pyytää anteeksi, sovitaan koko juttu, mutta tässä vaiheessa seuraa se kiristyksen kääntöpuoli, eli uhkailujen pakollinen käytäntöönpaneminen. Ryhmä Hau jää katsomatta ja suru on valloillaan, kaikilla on paha mieli ja tunnen oloni ilkimykseksi. 

Tapahtumaketju on saanut alkunsa ja siihen alkaa liittyä myös ulkopuolisia tekijöitä yksi toisensa jälkeen, esimerkiksi väärin kalenteriin merkkaamani lääkäriaika (tosi harmillinen moka, sillä tiedän millaiset jonot terveyskeskuksissa on). Säästän teidät lopuilta yksityiskohdilta, mutta huhhuh sanonpa vaan. Ei yksinään suuria juttuja, mutta yhdessä lumipallosta lumivuoreksi-efekti on valmis.

Noin kello kaksitoista avaudun aamupäivästä muutamille lilyläisille facebookissa ja saan oivan neuvon syödä kaakaojauhetta. Tämän johdosta nimittäin muistan onneksi, että pakastimessa on ristiäisistä ylijääneitä mokkapaloja. Keitän kahvit ja hengitän syvään. Myöhemmin jatkan kahvinjuontia kampaajan penkissä ja sanon kotimatkalla miehelleni, että enpä tiedä jopa kumpi oli kivempaa: saada piristystä hiuksiin vai istua kaksi tuntia rauhassa ja juoda kahvini tuolilta pompahtelematta. Kampaajareissu tuntui aivan luksuslomalta.

Nyt jo oikeastaan naurattaa päivän absurdius ja tapahtuipa lopuksi ne kliseiset, eli löysin itseni silittelemästä nukkuvien lapsieni hiuksia kyyneleet silmissä. Ihan tyhmäähän tällaisesta on valittaa, sillä kaikki on oikeasti todella hyvin ja sitä rataa, mutta vitsit kun joskus on vain tällaisia päiviä. 

Pages