Ladataan...
Lentoaskeleita

Kesän alussa minua jännitti, tunnenko olevani ihan eristyksissä kahden lapsen kanssa täällä uneliaassa kasikytlukulaisessa rivarilähiössämme. Tunnin bussilla/jalan reissaamisen päässä keskustasta. Ja että lähtisimmekö edes ylipäätään minnekään, miten se onnistuisi kahden lapsen kanssa. Pelkäsin, että yksinkertaisesti happi loppuisi takapihan leikkipaikan penkillä (ja peloistani traagisin: mitä jos en pääsisi ollenkaan lattemammailemaan kahviloihin?).

Kuitenkin kesä on ollut oikein hyvä täällä näin. Kesän aikana on tapahtunut yllättävän suuri harppaus kotiutumisessani ja kaupunki-ikäväni lieventymisessä, en olisi uskonut. Se tapahtui salakavalasti, ehkä silloin kun naapuruston lapset leikkivät vesisotaa ja kastelivat narulle kuivumaan tuodut lakanat. Kannoimme vuorotellen ämpäreissä lisää vettä riemusta kiljuville mukuloille ja ripustimme kastuneita teepaitoja narulle niiden lakanoiden viereen. Harvoin siellä leikkipaikan penkillä on tullut ihan vain yksin istuskeltua. Tai ehkä se tapahtui jonain niinä päivinä, kun hörpimme naapurini kanssa kahvia hiekkalaatikon laidalla ja vieressä oli joku, joka ymmärsi täysin ajoittaiset väsymykset ja jonka kehtaa pyytää sisälle vaikka kotimme olisikin näyttänyt kuin pyykki/lelupommin räjähdyksen jäljiltä. Olen salakavalasti alkanut lähiöitymään: kesän parhaita muistoja on eräs kesäaamu, kun söimme aamupalaa takapihalla, teimme laiskasti pihahommia ja vasta illalla teki mieli hurauttaa kaupunkiin. Kotiutumiseni osasyynä taitaa olla myös madaltunut kynnykseni ottaa auto alle ja tosiaan ajaa sinne kaupunkiin, jos siltä alkaa tuntua.  Kyse onkin tainnut olla vain balanssin löytämisestä. Olemme viettäneet kesällä aikaa myös reissun päällä, joten ei täällä olisi edes ehtinyt alkaa seinät kaatua päälle (purettavia ja pakattavia kasseja sekä pyykkikasoja on tämän ansiosta kyllä ehtinyt kertymään niiden seinien nurkkiin, jatkuvalla kierrolla).

Niin, kesä on ollut oikein hyvä. Nyt kesälomat ovat loppu ja taloyhtiön leikkipaikka on alkanut päivisin hiljentyä. Olemme muutamana aamupäivänä olleet jo sen ainoat leikkijät ja poikani kaipaa hirmuisesti leikkikavereita. Niinpä huomenna pakataan pitkästä aikaa leijonareppu ja suunnataan päiväkotiin, jossa poika tulee viettämään parina-kolmena päivänä viikossa kuutisen tuntia. Vaikka nyt tuntuukin haikealta, niin tiedän tämän olevan paras ratkaisu, sillä ilmat kylmenevät, leikkipaikka hiljenee entisestään ja minun ja vauvan on haasteellisempaa tarjota tarpeeksi leikkiseuraa ja puuhaa aktiiviselle kolmevuotiaalle. 

Hei sitten kesä. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

Lilyssä on viime aikoina paljastettu oikein talkoovoimin mokia- joille olen käkättänyt ihan vedet silmissä. Tilannehuumori on mielestäni sitä parhainta. Minusta kyllä tuntuu, että kerään noloja tilanteita oikein muidenkin puolesta, ihan perus arkipäiväisistä mokatilanteista niihin "jos voisin porautua lattian läpi"- hetkiin. Aloitin mokailu-urani jo ala-asteella, tuolta ajalta yksi mieleenpainuvimmista hetkistäni oli teatraalinen liukuni jäisen alamäen läpi naama edellä lumikasaan ja muuta peruskauraa. Ennen opintojani olin töissä vaatekaupassa, jossa saldoni oli yleensä ainakin moka per päivä: tyyliin vastaan pirteästi puhelimeen toisen myymälän nimellä, toivotin toisinaan hyvää viikonloppua keskiviikkoaamuna tai sanoin vahingossa kiitos hein sijaan "kiittis" tai muuta älytöntä. Kyllä, kiittis. Pari kertaa henkaroin rekillä lojuvan takin ja aloin etsiä takin oikeaa hyllyä, kun takaani kuului tota saisinko mä takkini takaisin. Kerran olin tuuraamassa Ideaparkissa, jossa järjestettiin sinä päivänä jonkinlaiset voimamieskisat. Nuo voimamiehet tulivat liikkeeseemme ja minä tervehdin heitä ja lensin suoraan naamalleni tiskin taakse. Voimamiehiä nauratti kun he tiedustelivat onko neiti kunnossa, ajattelivat varmaan että heidän muskelinsa veivät minulta jalat alta, eheh. Monta kertaa olen joutunut noloon tilanteeseen epäsopivassa tilanteessa esiinpuskevien nauruntyrskähdysten vuoksi, viimeisimpänä ainejärjestömme vuosijuhlassa saamani äänetön nauruhepuli runonlausuntaa kuunnellessamme (tilanteet, joissa ei saisi missään nimessä nauraa, ovat pahimpia ja paniikkitieto siitä, että nyt ei saisi nauraa on aina pahinta minulle).

Kuitenkin ihan tässä viimeisen vuodenkin aikana on tapahtunut pari kiusallista tilannetta, jotka ajattelin tässä jakaa.

1. Ovela lurjus

Tilanne, jossa olisin oikeasti halunnut kaivautua lattian alle tai ainakin nojatuolin sisään: Stockan joulun jälkeiset alennusmyynnit. Olimme koko perheen voimin vaihtamassa mieheni joululahja-collegehousuja, ja miehen painellessa rekkien välissä etsimässä oikeaa kokoa minä yritin pysyä viirouskohtauksen saaneen poikamme perässä. Olin tuolloin raskaana ja minua alkoi heikottaa toppatakissa jättimäisen mahani kanssa pyöriminen, joten parkkeerasin minut ja pojan miestenosaston nojatuolille. "Tästä ei kyllä liikuta mihinkään ennen kuin se isi tulee", ilmoitin pojalle. Poikapa otti oikein ovelan ilmeen, ei puhunut mitään, odotti vain että viereen tuli ihmisiä. Silloin, kovaa ja korkealta: "Äiti pielaisitko sinä? Mikä täällä haisee? Äiti olitko se sinä?".

Mietin, että mitä tässä vastaisin, sillä jos kiellän kovaan ääneen, kuulostaa ihan siltä että yritän peitellä jotain. Niinpä leikin, etten kuullutkaan ja puhelin vaan, että milloinkohan se isi tulee. Poika hiljenee, odottaa että seuraavat ihmiset tulevat kohdalle ja kajauttaa saman uudelleen, toisti tätä leikkiä sitten niin kauan että se isi tuli. Miten alle kolmevuotias voikaan keksiä tuollaista, sillä ikinä ennen hän ei ollut noin sanonut, eikä luulisi että sen ikäisen tilannetaju riittäisi moiseen jekkuun. 

2. Itsensäpaljastelija 

Julki-imetysgate, josta avauduin blogissakin jo aiemmin. Tiivistetysti: olimme pienen vauvan kanssa Mehiläisessä, jonka odotushuoneessa unohdin sulkea imetystopin luukun. Kuljin siis paita auki ja puolet rinnasta paljaana liivinsuojus keskellä töröttäen puoli tuntia lääkäriasemalla. Niin ja viime kesänä huomasin uudesta maksimekostani (mustasta! ei tullut mieleen), vasta kotona kauppareissun jälkeen, että kappas, siitähän näkyy kokonaan läpi, ihan kaikki.

3. Kissanainen

Instagramissa kerroinkin, kuinka lähdin  tiistai-iltana koiran kanssa iltapissalenkille tämän näköisenä:

tajusin asian puolivälissä matkaa, kun vastaantullutta miestä niin hymyilytti ja hän olisi selvästi halunnut lohkaista jotain. Tuijottelin tiiviisti kohti metsää pikaistetun loppulenkin ajan. Vinkki muillekin: jos maalaatte itsenne lapsen pyynnöstä kissaemoksi, niin muistakaa pestä kasvot ennen kuin lähdette kotoa, hankkikaa ainakin peili eteiseen. 

(pahoittelut surkeasta keltaisesta kuvalaadusta, mutta saa tuosta kuitenkin homman nimestä kiinni)

Paljastakaa pliis lisää omia mokianne, näitä on ollut niin hauskaa lukea! :) 

Pages