Ladataan...
Lentoaskeleita

En ole tainnut kirjoittaa täällä ainakaan kovin paljoa Carowindsin huvipuistosta, vaikka oikeastaan puoliksi asuimme siellä kesällä. Keväällä ostetut kausikortit olivat ehkäpä vuoden paras ostos, sillä niitä kortteja tuli todellakin käytettyä. Tapasin puistossa mamakavereiden kanssa päivisin ja toisinaan kiertelimme koko perhe illalla puistossa valojen syttyessä. Heinä-elokuussa kun päivien lämpötila kohosi niin korkeaksi, ettei ulkona voinut viettää pitkiä aikoja lasten kanssa, oli Carowindsin vesipuisto meidän ykköskohteemme. Laiskottelimme altaiden reunoilla palmujen alla, leikimme vedessä ja saatoimme olla koko päivän uikkareissa. Illalla jos kuumuus vähän helpotti, heitimme jotkut huitulavaatteet uikkareiden päälle ja kävimme vielä pari kertaa vuoristoradassa.

Eilen huvipuisto oli vuoden viimeistä kertaa auki ja halusimme vielä kerran käydä kesän lempipaikassamme. Oli taas kerran yksi niitä päiviä kun iltapäivällä lämpötila kipusi melkein kolmeenkymmeneen, vaikka tässä on sanottu heipat kesälle jo niin kovin monta kertaa. (Onnistuinkin nappaamaan itselleni auringonpistoksen, sillä pukeuduin kalenteria enkä lämpömittaria noudattaen farkkuihin enkä juonut tarpeeksi.) Kurpitsafestivaalit olivat vieläkin meneillään ja kävimme vielä kerran lempilaitteissa, vuoristoradoissa ja karusellissa. Minulta kysyttiin kahvilan kassalla, että haluaisinko ostaa tänään kausikortin erikoishintaan myös ensi kesäksi ja voi vitsit kuinka olisinkin halunnut vastata, että joo totta kai. Ihan siitä ilosta, että olisin voinut edes teeskennellä, että ensi kesänä laittaisimme taas aamulla ystäväni kanssa tekstarit vahingossa samaan aikaan, että nähdäänkö vesipuistossa. Että olisin voinut huijata, kuinka ensi kesänäkään uikkarit eivät ehtisi edes kuivua yön aikana ja että "nähdään ensi kesänä"-huikkaukset koskisivat myös meitä. Hymyilin ja vastasin kuitenkin, että ehkä jonain toisena vuonna. Onneksi takana oli pitkä jono, niin tällä kertaa ei tarvinnut jäädä kertomaan koko muuttokuviotarinaa. ;)

Kovin haikeaksi en kuitenkaan ehtinyt heittäytyä, sillä tänä kesänä vähän liiankin tutuksi tullut nestehukka sai minut haluamaan vain nopeasti autolle. Kotimatkalla kävimme ostamassa tyhjiöpusseja vaatteiden pakkaamista varten ja illalla koversimme kurpitsoja oven pieleen. Haikeudesta ja tunteiden heittelystä huolimatta oloni on onnellinen, sillä päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus tästä ihmeellisestä vuodesta, etenkin noista hauskoista huvipuistopäivistä. Kun katselin kurpitsankaivertajiani mietin, että hitsit minulla on kuitenkin kaikki mitä koskaan toivoa voin, missä tahansa olemmekin.

See ya later, Carowinds!<3

SEURAATKO JO? FACEBOOK / INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

 

Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Tässä eräänä päivänä istuimme naapurini kanssa olohuoneen lattialla kahvikupit kädessä. Tyttäreni teki palapelejä ja kaksi pikkupoikaa kävi vähän väliä hakemassa lisää majanrakennustarvikkeita: sohvatyynyjä, vilttejä, jalkarahin, kaikkea sitä mitä majoihin tarvitaan. Nuo pikkupojat jättävät hienoja kiviä toistensa ulko-ovien taakse, koputtelevat toisinaan salaa seiniin siinä toivossa, että toinen arvaisi kuka siellä yrittää lähettää viestiä. Hölmöilevät, tekevät tyhmyyksiä jotka ovat niin hulluja, että toruessa saa nieleskellä naurunpyrskähdyksiä. Puolustavat toisiaan leikkipuistossa, jos joku etuilee tai on ilkeä. Ystäväni pyörittää silmiään ja nauraa ja minä mietin, kuinka väritöntä täällä olisikaan ollut ilman heitä. Että kuinka minua ei haittaa yhtään tämän asunnon epäkohdat, sillä seinän takana asuu joku niin samaa heimoa oleva, jolle nauraa ja itkeä. Joku joka osaa puhua hersyvää espanjaa eikä ole koskaan oikeasti lähtenyt New Yorkista ja siksi tietää, miltä tuntuu olla vähän muukalainen. 

Pian nuo kaksi pikkupoikaa tulevat vähän vakavina olohuoneeseen.

"Äiti, kun he muuttavat pois, niin voidaanko me muuttaa heidän asuntoon? Niin tähän ei muuttaisi kukaan muu ikinä ja voisin olla mun parhaan kaverini huoneessa ja muistaa hänet joka päivä".

"Ja äiti, mä tuossa juuri keksin, että mehän voidaan tulla viettämään sitten ensi vuoden kesäloma tänne ja sitten me voidaan taas leikkiä yhdessä".

 

Tuo hetki tuntui sellaiselta, kun jotain sisälläni menisi myttyyn, leikkaisi huoneen ilman ja puskisi kyyneleet väkisin silmiini.

"Äiti on vähän vilustunut" sanon niistäessäni ja tajuan, että tuntui minusta miltä tahansa, minun pitää juuri nyt olla vahva tuon pienen ihmisen puolesta. Muistuttaa, kuinka me näkisimme vielä varmasti uudelleen monta kertaa ja kuinka me sitten skypeteltäisiin ihan niin kuin nyt me teemme Suomeen. Ja kuinka kohta luvassa olisi Suomessa jälleennäkemisiä ja ilonkyyneleitä. 

Katsomme yhdessä seinälle ripustettua maailmankarttaa. Tuolla on Suomi, tässä on Etelä-Carolina. Siinä välissä on paljon vettä ja monta maata. Silloin kun maapallo on täällä vielä aurinkoa päin, on Suomessa pimeää ja yö. Ja me ollaan hyvin onnekkaita, kun meillä on paljon ihania ihmisiä molemmissa paikoissa. 

Toivon enemmän kuin mitään, että hän vielä ymmärtäisi tuota kehystettyä karttajulistetta katsoessaan, kuinka auki maailma hänelle onkaan. 

 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Pages