Ladataan...
Lentoaskeleita

Sanokoot hep, ketä vähän häiritsee somemaailmaan viime vuosina hiipinyt sanapari ”se tunne”. Hep. Nyt aion kuitenkin käyttää itse tätä uuskielistä sanontaa aivan häikäilemättä, sillä viime päiviin on mahtunut paljon niitä tunteita.

… kun kaivan vesi kielellä tuliaissuklaapaketista muka bongaamaani ”Fazerina-konvehtia”. Vain huomatakseni suu täynnä suklaata, että Fazer on korvannut miksauspaketeissa Fazerinat jollain 70% kaakaota sisältävillä "terveellisimmillä" tummasuklaaversioilla. Hävytöntä. Hävytöntä!

… maistan ensimmäistä ja viimeistä kertaa amerikkalaista Hersey’s-suklaata.

… olen kivassa ravintolassa ja ihan yks kaks sylissä olevan lapseni vaippa falskaa omille haaruksilleni.

… ratkon serkusten sydänjuuria mylläävää kriisiä siitä, kun toinen on sanonut, ettei toinen osaa soittaa ilmakitaraa. Yritän säilyttää naamani peruslukemilla ja suhtautua tragediaan asian vaatimalla vakavuudella itkun siivittämien ilmakitaroiden soidessa vimmatusti. Hetkiä, jolloin nauruntyrskähdys on niin vaarallisen lähellä aivan väärässä paikassa.

… hameen vetoketju painaa ajaessa inhottavasti ja päätän avata sitä vähän pitkällä automatkalla. Pysähdyn huoltoasemalle tankkaamaan, kävelen asemalle sisälle ja huomaan hameeni lerpattavan päälläni roikkuen aukinaisena. Kyllä, näinkin voi  tapahtua, minulle.

 

… alan pälyillä kaupassa vainoharhaisena ympärilleni, jos joku sittenkin ymmärtäisi suomea ja mahdollisesti jo neuvottelisi henkilökunnan kanssa perheemme pakkohoitomääräyksestä.

… ihmettelen leikkipuistossa, missä mm. muiden tavaroita varastelevan ja toisten lasten sormille tahallaan tallovan lapsen vanhemmat ovat. Ainoastaan huomatakseni, että pojan äiti istuu aivan vieressä kuulokkeet päässä selaamassa kännykkäänsä.

… jännitän kuukauden, että milloinkohan saan nähdä lapseni ensiaskeleet. (Olenhan kotiäitinä ja vietän todella tiiviisti aikaa hänen kanssaan, joten totta kai pääsen todistamaan tuota tapahtumaa). Hurraan hataria seisomaannousuja, yritän vainvihkaa irrottaa sormeni pienestä nyrkistä tämän hakiessa minusta tasapainoa. Menen kauppaan ja kotiin tullessani näen sitten jälkikäteen iPadin ruudulta riemastuneen hymyn siivittämät kolme bambiaskelta.

Neiti bambiaskel. 

Niitä tunteita, kaikenlaisia.

 

Niin ja tietty se tunne, kun Lily toimii taas: jihuu!

Lentoaskeleita Instagram / Facebook (vähänkö olen muuten ylpeä kun sain vihdoin vähän fiilattua blogin Facebookin kantta ja vielä omin pikku kätösin! Vielä kun keksisin, minkälainen blogini kevätasusta tulisi. ;)

 

Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

Neljä vuotta sitten opettelin ensimmäistä päivää äitinä oloa. Opiskelijatytön elämäni muuttui joka solua myöten ja sen muutti maailman kaunein vastasyntynyt kurttuisine varpaineen ja ahnaine linnunsuineen. Pieni poika, jota vain tuijotin enkä edes malttanut nukkua vaikka olinkin aivan poikki synnytyksestä. Mietin kovasti, mistä tuo peittokapalossaan nuhiseva nyytti mahtaisi isompana pitää. Oli ihan epätodellista ajatella, että saisin sen vielä joskus reppuselkään ja lukisin sille kirjoja, kunhan nyt oppisin ensin putsaamaan sen hassun ja vähän ällöttävän navantyngänkin ensin. Pukemaan oikein kietaisubodyt, tukemaan hentoa niskaa ja kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Aattele me ollaan tämän vanhemmat. Nyt ei vaan saada mokata mitään, apua.

Ja eilen tuo sitten puhalsi yhdellä henkäyksellä neloskynttilän tipukakustaan, jota syötiin pahvisilta Ryhmä Hau-lautasilta. Synttärisankari halusi, että jokainen laulaisi hänelle erikseen oman onnittelulaulunsa ja yllätti minut laulamalla sen itselleen englanniksi. Synttärisankarilla oli pahvinen tötteröhattu ja hassusti leikattu otsatukka, naamallaan leveääkin leveämpi hymy. Hän halusi syödä kakkua kynttilänvalossa ja sammuttaa valot, "että olisi tunnelmallista". Radiopuhelimilla viestiteltiin salaisuuksia serkun kanssa, molemmilla asiaankuuluvat Ryhmä Hau-reput selässä. Vainu ja Rolle matkalla pelastamaan Katpeeni Tulboa. Isot pojat, minä havahduin ajattelemaan ties monennenko kerran ja taas yhtä ihmeissäni. Oven vieressä on ihan ihmeen isoja kenkiä ja vaatehuoneessa taas pussillinen housuja lyhyiksi käyneine puntteineen. 

Keltään en ole oppinut niin paljon kuin esikoiseltani, enkä yhtään valehtele sanoessani näin. Enkä puhu nyt vain niistä yllättävistä tilanteista, milloin löydän itseni esitelmöimästä jätevesilaitoksista tai muurahaisten työnjaosta (ja joihin hän vaatii niin tiukkoja faktoja että joudun välillä googlaamaan), vaan itsestäni ja siitä, millaisesta kulmasta tätä maailmaa katselen. Empaattisemmasta, vähemmän mustavalkoisesta, ehkä varovaisemmasta ja rennommastakin. Ilman häntä vain kävelisin niiden muurahaistenkin ohi. Neljässä vuodessa on myös esimerkiksi uutisten seuraaminen saanut ihan uuden tuskan asteen, jonka olemassaoloa en osannut ajatella.

Jatkuvasti opin lisää siitä, millainen poikani on, tuo pitkänhuiskea tarinankertojani. Yhä enemmän hänen maailmassaan on kaikkea, mitä minä en tiedäkään. Radiopuhelimiin puoliksi kuiskaten kikatettuja salaisuuksia ja joskus myös kiukuttelun takaa paljastuvia syitä, joita minä en heti keksikään ehdottaa (Amerikassa on esimerkiksi ihan pahoja pillimehuja, eli ikävää). Sanoja ja sanontoja, joita minä en olekaan opettanut ja juttuja, joihin minä en kuulukaan. Yllättäviä lempilauluja (Musen Dead Inside) ja uusia suosikkiruokia (sushi). Mitä mahtavatkaan miettiä nuo tarkkaavaiset pojansilmät auton takapenkiltä maisemaa seuratessaan. Olen niin hurjan ylpeä hänestä. 

 

Ladataan...

Pages