Ladataan...
Lentoaskeleita

Kerroin tänään poikani opettajalle, että palaamme kolmen kuukauden kuluttua Suomeen. Olen lykännyt jostain syystä juuri opettajalle kertomista ja välttelen koko aiheesta puhumista. Meistä tulee paluumuuttajia, tulemme keskelle joulukuun valoja ja mustia katuja. Kynttelikköjä ikkunoissa, joulutorttuja, Atlanttin takaa saapuvat muuttolaatikot. En tiedä yhtään miltä se tuntuu. Juuri nyt haikealta, mutta sitten kun ajattelen tuttuja koiran askeleita, meidän keittiötä ja kaikkia rakkaita ihmisiä Suomessa, ajatus tuntuukin ihan hyvältä.

Tammikuussa väijyvä uusi arki jännittää ihan hirveästi. Ilmoittaudun läsnäolevaksi yliopistoon kevätlukukaudelle, tilaan netistä nilkkurit ja neulemekon odottamaan. Minun tekisi mieli ajatella ajatuksia, joissa korostaisin itseni irralliseksi valmiista muoteista ja paniikissa miettisin, kuinka suurin osa vuosikurssilaisistani valmistuu jo. Niissä ajatuksissa haluaisin pelotella, kuinka olen unohtanut kaiken opiskelemani ja kaikki yliopiston käytännöt ovat muuttuneet poissa ollessani. Että kaikki muut ja mitä jos mitä jos mitä jos. Jos lapset eivät sopeudu uuteen arkeen ja jos keskitalvi tuntuu hukuttavalta ja jos emme osaakaan olla. Mitä jos kompassien neulat jäävät etelään ja tuntuu vieraalta. 

Samaan aikaan olen jo täysin valmis päästämään tästä läpitunkevasta kuumuudesta irti. Odotan jo malttamattomana etelän syksyä. Viileämpää ilmaa, sellaista, jota voi hengittää kiitos. Sellaista, että ulkona voisi tehdä jotain muutakin kuin kävellä autoon tai uimaan. Tahdon kävellä, hitsi miten voinkaan kaivata näin paljon kävelyjä. Tahdon ottaa kahvin mukaan puistoon. Rappukäytävässämme luikertelee käärme ja ensimmäinen ajatukseni on, että tätä ei kyllä tule ikävä. Eikä jättihämähäkkejä. Tai ikkunani alla lemuavaa makeaa marijuanan hajua. Sitten luen tämän ja voisin lähteä vaikka heti kotiin. 

Expateiksi lähteviä pelotellaan aika paljon (ja ihan aiheesta) uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaikeudesta, mutta miksi kukaan ei kertonut, kuinka vaikeaa voi myös olla jättää jäähyväiset. Kukaan ei kertonut, että niistä uusista ystävistäkin tulee ihan oikeasti rakkaita. Suunnittelimme ystäväperheen kanssa, että tehdään tästä eteenpäin joka vuosi treffit jonnekin päin maailmaa. Tästä ajatuksesta tulee hyvä olo, vähän helpompi. Ärsyttää vaan jo valmiiksi, kuinka tulenkaan pillittämään kiitospäivänä jos joku menee kysymään minulta, mistä olen kiitollinen. 

Mutta kipukohtia kun painaa, voivat lukot myös avautua. Kuulua naksahdus, jonka seurauksena suustani pääsee lause, että joo vaihdan sen sivuaineeni ja alan tehdä sitä, mitä olen aina halunnut. Jännittää myös hyvällä tavalla ja tiedän, että kyllä me kaikki pärjätään. Miksi ei pärjättäisi. 

 

FACEBOOK / INSTAGRAM /LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Ladataan...
Lentoaskeleita

*Kirjoitan tämän nyt silläkin uhalla, että kälyni saa lisää vettä "Elina, meidän kulturelli kirjallisuudenopiskelija, joka katsoo oikeasti pelkkiä hömppäleffoja" -myllyynsä. ;) <3

Viime viikolla menin paikallisen äitijengini kanssa elokuviin katsomaan Bad Moms -leffan. Jos ette ole nähneet kyseistä elokuvaa, olette nähneet varmasti ainakin trailerin, missä kolme naista suhailee villeinä ostoskärryjensä kanssa ruokakaupan käytävillä heitellen yläfemmoja ja kaataen suoraan paketista muroja suuhunsa. Henkilöhahmot nojasivat stereotypioihin, joita olisin pitänyt täysin absurdeina, ellen sitten olisi täällä jenkeissä osallistunut vahingossa yksityiskoulun vanhempainyhdistyksen kokoukseen. It's funny because it's true. (Poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti ja huomasin paniikissa ilmoittautuneeni askartelutiimiin vapaaehtoiseksi. Ilmeisesti askartelutiimissä ei kuitenkaan olla tarvittu panostani, hah) Leffassa on Hollywood-huumorin kliseitä ja sukupuolimuotteja joilta on pakko sulkea silmänsä, jotta elokuvaa pystyy seuraamaan, mutta kuitenkin sellaista mutsihuumoria ja naisergiaa (aina hyviä juttuja!), jolle minäkin lämpenin. "Ylisuorittaminen ja äitiyskilpailu eivät tarkoita hyvää äitiyttä", on myös aina sellainen teema, josta tykkään. 

Ystäväni kuljettivat leffateatteriin viinipulloja kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä ja nostivat tuosta vaan korkkarinsa vastakkaisen penkin selkänojalle. Yleisö taputti ja buuasikin, minäkin nauraa käkätin erityisesti äitien yhdeltätoista loppuville kotibileille ja vanhempainyhdistyksen pikkuleipäfanaatikoille. Leffan jälkeen minulla oli iloinen ja naurusta puhdistunut olo. Verenpaineeni nousee herkästi sellaisesta "pojat on poikia ja naiset nalkuttaa"-huumorista välittömästi, mutta Bad Moms ei sortunut tällaiseen, vaikka hyvin sukupuolittunut onkin ja esittää miehet melkoisen avuttomina tapauksina. Oikeastaan minulla tulee elokuvasta mieleen ensimmäisenä hulvaton, eikä se voi olla huono asia. Jos vain yhtään onnistuu sulkemaan herkästi ärsyyntyvän analysoija-katselijan mielestään, lähtee leffaan naisporukalla ja salakuljettaa saliin vaikka sitä viiniä, sattuu vähän tarvitsemaan sellaista "aivot narikkaan"-hyvän mielen meininkiä ja on valmis karrikoidulle huumorille, niin suosittelen katsomaan!

Oletko sinä nähnyt Bad Moms-elokuvan? Mitäs tykkäsit? 

 

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

 

Kuva

Pages