Ladataan...
Lentoaskeleita

Eilen tuntui siltä, että kaikki, ihan kaikki leviää käsiin. Pyykkivuori vain kasvoi räjähdysmäisesti mitä ihmeellisimpien sotkujen takia, viikkaamani vaatteet heiteltiin ympäriinsä, pikaisesti valmistamani pastankin valutin sellaisella kauhaläviköllä, sillä en vain saanut molempia käsiä vapaaksi. Niitä päiviä, tiedättehän. Huomasin pinnani kiristyvän äärimmilleen ja laskin minuutteja siihen, että mieheni tulisi kotiin. En ollut missään nimessä se äiti, jollainen haluaisin olla ja meinasin saada hepulin kun luin puhelimestani viestin, jossa mieheni ilmoitti tulevansa myöhässä.

Kun lähdimme naapurini kanssa viemään poikia voimistelutunnille ja puhisin autossa kaameaa päivääni, hän katsoi minua vakavana ja ilmoitti tuttuun päättäväiseen tyyliinsä, että you need a break, Elina. Seriously. Jumppasalin katsomossa koko kireyteni lähti purkautumaan naurun ja juoruilun myötä pois. Neljäkymmentäviisi minuuttia ystäväni kanssa kiikkerillä metallipenkeillä tunkkaisessa hallissa olivat kuin terapiaistunto. Jopa poikani muovinen vesipullo ajoi siinä (melkein) saman asian kuin kaupungin paras maitokahvi, sillä sain hörppiä siitä rauhassa. Ja voi miten oikeassa ystäväni, tuo viisas nainen olikaan. Minä kirjoitan näppäimistö sauhuten kuinka tärkeää on saada balanssiin parisuhdeaika, perheaika ja oma aika, mutta sitten laiminlyön sen oman aikani täysin. Mitä hitsiä. (Eikä siitäkään ole kauaa kun täällä paasasin, kuinka tärkeää kotiäitinä on lähteä välillä ulos ja ottaa myös omaa aikaa, ja sitten en tee niin ollenkaan ja muutun kireäksi viulunkieleksi). 

Tänään päätin olla toistamatta virheitäni. Aamulla kun kasassa olivat taas katastrofin ainekset, kun tiskikone oli hajonnut keittiön lattialle ja tyttäreni yritti kieriä likavedessä, päätin kaamean aamupalashown sijasta heittää tyynesti pyyhkeitä lattialle, soittaa huoltomiehelle ja poistua talosta. Kuskasin porukan lähileipomoon aamiaiselle ja hermoja kiristelevän aamun sijaan söimme tyytyväisinä bageleita. Poika oli vain innoissaan saadessaan mukaan evääksi Panera Breadin mac and cheesia minun valmistamani terveellisen kotilounaan sijaan. ;) 

Illalla lähdin kiertelemään läheisiä kauppoja ihan itsekseni ennen kuin lähdin tanssimaan. Hypistelin vaatteita, ostin kahvin, mietin tarvitsisinko vielä yhden neuleen syksyksi vai en. En tarvinnut, ajoin kaupungin läpi ja aurinko laski, ruosteinen juna tukki liikenteen ja kun lopulta pääsin salille olivat kaikki muutkin myöhässä, heitin ne perusläpät enää hämmentymättä ja tanssin.

Ja niin kaikki asettui taas uomiinsa, lapset saivat takaisin rennon äidin, minä huumorintajuni ja itseni.

Muistakaa tekin ottaa niitä breikkejä säännöllisesti. <3

SEURAATKO JO? FACEBOOK / INSTAGRAM*/ OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

*Instagramin tarinat-osioon päivittyy päivittäin pieniä arkiklippejä!

 

 

(Nappasin tällä kertaa kuvituskuvan Canvan ilmaiskirjastosta)

Ladataan...
Lentoaskeleita

En tahdo elää missään nimessä "läpystä vaihto"-arkea, vaan haluan viettää paljon aikaa paljon niin, että koko perhe on koolla. Olen myös sitä mieltä, että jos perheessä on kaksi aikuista ja lapsi/lapsia, heijastuu vanhempien keskinäinen suhde koko perheen hyvinvointiin. Siksi sen eteen kannattaa tehdä töitä, eikä missään nimessä vain lasten vuoksi vaan myös oman ja sen toisen onnellisuuden. Eikä se onnellinen parisuhde tule myöskään itsestään ilmaiseksi (ainakaan pikkulapsiperheessä), eikä toisaalta siihen parisuhteeseenkaan riitä annettavaakaan, jos ei ota aikaa myös itselleen. Niin itsestäänselviä juttuja, mutta käytännössä ei välttämättä kuitenkaan. Samalla kun sitä yrittää olla paras mahdollinen vanhempi lapsilleen, maalata sormiväreillä, pilkkoa kattila täyteen luomuvihanneksia, tarkistaa etteivät kengät ole jääneet pieneksi ja kuskata porukkaa harrastuksiin. Melkoista tasapainoilua tämä kaikki toisinaan, sanoisin. Kun toista kulmaa kallistaa, valuu enemmän toiseen päähän, helposti liikaa ja yli äyräiden. Kuulostaako tutulta? Suomessa meillä oli tätä palettia helpottamassa isovanhempien ja serkkujen tukiverkko ja oli niin helpottavaa tietää, että arjessa ei ollut yksin, vaan tarpeen tullen lisäkäsiä oli tarjolla (esimerkiksi tällaisissa tilanteissa). Ihan suoraan sanon, että yksi ulkomaille muutossa mietityttäneistä asioista oli se, että miten me sitten pärjätään. Tai totta kai pärjättäisiin, pärjäähän moni muukin ilman tukiverkkoa ihan muistakin syistä, mutta että tuntuisiko muutos liian rajulta ja miten se vaikuttaisi tämän paletin osiin eli meihin neljään.

Luin ennen muuttoamme artikkelin, jonka nimi oli suurinpiirtein "Ulkomaankomennus on koitos parisuhteelle". Tavallaan se on kuin mikä tahansa uusi elämänvaihe suhteessa, kuten vaikka yhteenmuutto tai vauvavuosi. Samalla tavoin ulkomaille muutto laittaa perheen roolit ja rutiinit sekaisin. Uudessa maassa on niin omillaan, että koko tilanteen kokonaisvaltaisuuden, kummallisuuden, väsyttävyyden ja kulttuurishokin kaataa väkisinkin puolisoon. Koska keneen sitten? Minun kokemukseni oli, että kun uusi arki löysi rutiininsa ja roolinsa, kun opimme molemmat antamaan myös puolisolle tilan ja ymmärrystä käsitellä muutosta, alkoi helpottaa ja löytyä sellainen "me vastaan muu maailma"-tiimifiilis. Tämä vuosi on hitsannut meidät yhteen entistä tiukemmin, sillä olemme yhdessä olleet niitä vähän outoja, hassuja suomalaisia tässä kaupungissa, nauraneet ties mille kömmähdyksille, ymmärtäneet toisinaan iskevän koti-ikävän tai sen miltä tuntuu, kun Suomessa menee ystävä naimisiin tai mummu vanhainkotiin eikä voi olla paikalla. Vaikka kaiken kahdestaan kannattelu ilman apukäsiä on ollut joskus myös rankkaa, on se myös boostannut roppakaupalla luottamusta siihen, kuinka me yhdessä pystymme mihin vain. Muistan, kuinka ensimmäisenä yönä oudossa uudessa asunnossa tuntui vielä vieraanoloisessa sängyssä kaikesta huolimatta turvalliselta, sillä sain painaa pääni juuri siihen kainaloon, joka olisi vieressäni eilenkin ja joka olisi minun kotini missä tahansa. 

Ikävöimme kovasti kahdenkeskistä aikaa, mutta koska emme halua käyttää ulkopuolista lastenvahtia, olemme päätyneet järjestämään treffi-iltoja kotona. Aina ei jaksa ja arki välillä imee kaikki voimanrippeet (juuri eilen heräsin eilisissä vaatteissa, meikit kasvoilla ja kännykkä tyynyn vieressä kun olin ollut "nukuttamassa" tytärtäni), mutta meidän "pelastuksemme" on ollut lasten aikaisesta nukkumaanmenoajasta kiinni pitäminen. Viimeistään kahdeksalta luetaan unisadut ja sen jälkeen meillä on pari tuntia omaa ja yhteistä aikaa. Koska emme voi käydä ravintolaillallisilla, tuomme ravintolan kotiin, eli saatamme hakea noutoruokaa kotiin ja syödä kynttilänvalossa. Koska emme voi lähteä elokuviin, vietämme kotona leffailtoja hartaudella valittujen herkkulautasten äärellä. Yritämme järjestää näitä treffi-iltoja vähintään pari kertaa viikossa ja ne ovat olleet paras päätöksemme koskaan. Ehkä juuri siksi kun tiedämme, ettei kahdenkeskistä aikaa ole helppo järjestää, olemme nähneet sen järjestämiseen kotona paljon enemmän vaivaa kuin ennen. Juttelemme, syömme iltapalaa yhdessä, heitämme mustaa huumoria, mikä on tämän paikotellen hullun arkemme pelastus. Jestas kuinka hukassa olisimmekaan ilman huumoria: "katso kuinka tämä on I don't give a shit-naamani" silloin, kun lapset ovat tyhjentäneet jättipakkauksen jogurttia pitkin keittiötä ja kun yrittää päättää itkisikö vai nauraisiko. Välillä kun ostosreissu muuttuu kaaokseksi, vitsailemme kuinka ehdottomasti tiedämme, minne lähdemme treffipäivänämme: ruokakauppaan tai vaateostoksille ja luomme vähän säälivän katseen sille uhmaikäisen olkapäälleen nakanneelle isälle. 

Ihan ihan kokonaan ilman tukiverkkoa oleminen on myös pelottavaa. Tuntui hurjalta, kun meillä ei tammikuussa ollut antaa kenenkään perheemme ulkopuolisen tietoja emergency contact-kohtaan pojan koululle. Mitä jos meille tapahtuisi jotain? Onneksi nykyään tilanne on toinen. Kun kerroin miehelleni kirjoittavani postausta tällä otsikolla, hän kysyi hämmentyneenä, että miten niin ilman tukiverkostoa? Sillä nykyään emme ole enää ilman tukiverkkoja, sillä ympärillämme on ystävien muodostama "Amerikan perheemme". He ovat niitä, joilta pyytää pikaista lapsenvahtiapua, jos tulee äkkireissu lääkäriin (ja jotka kyllä muutenkin vahtisivat mielellään lapsiamme) ja joilla on meidän Suomen perheiden yhteystiedot kaiken varalta.  

Suomeen paluussa odotan eniten sitä, että elämme jälleen perheemme ympäröimänä ja että lastemme elämässä on mukana muitakin aikuisia kuin vain minä ja mieheni. Voi mitä luksusta onkaan voida viedä lapset innokkaiden mamien hoitoon ja lähteä kahdestaan viettämään treffi-iltaa ulos. Haluan laittaa huulipunaa ja korkokengät, istua oikeassa ravintolassa tai mennä teatteriin. Vaikka toisaalta nämä koti-illatkin ovat olleet aivan ihania. Moni on samanlaisessa asemassa ilman ulkomaille muuttoakin, jos perhettä ei joko ole tai isovanhemmat asuvat monien tuntien matkan päässä. (Enpä muuten enää ikinä huokaile alle kahden tunnin mummolamatkasta!) Jos tätä lukee juuri nyt joku, joka elää myös lapsiperhearkea ilman tukiverkkoa ympärillään, olisi todella hienoa kuulla, miten te hoidatte parisuhdettanne tai otatte omaa aikaa. Treffi-iltoja kotona vai jotain muuta?

 

 

Seuraatko jo? Facebook / Instagram* / Ota yhteyttä: lentoaskeleita@gmail.com

*Tarinat-osiossa pikku klippejä arjestamme!

Pages