Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Miten mahtavaa olikaan huomata, miten vastasitte viime kirjoitukseeni ymmärryksellä, kun kerroin, että tämä blogi siirtyy päivittymään enemmän harvakseltaan, fiilispohjalta ilman paineita. Kiitos siitä, se todella vahvisti ajatuksiani siitä, että haluan pitää tämän blogin mukana menossa. <3 (Sitä paitsi minulle tuli ikävä teitä lukijoita, olkaa kilttejä ja kertokaa kommenttiboksiin jotain sellaista, mitä teille kuuluu?)

Tänne kuuluu kaikenlaista. Ensinnäkin: älkää koskaan, toistan siis: älkää koskaan leipoko Kinuskikissa-blogin suklaahippukeksejä. Ikinä, ymmärrättekö? Ellette halua syödä pellillistä keksejä alle viikossa. Ja jos teillä on lapsia, lupaan heidän menettävän kaiken kontrollin jo pelkän taikinan suhteen. Äsken murusteltiin poikani kanssa viimeiset keksit pikkusiskon nukkuessa. "Katsos täällä on niitä vielä kaksi" minä sanoin. Onneksi neljävuotiaan matikka ei vielä riittänyt huomaamaan hämmästyttävää noin kahdenkymmenen keksin mittaista katoa, vaan iloitsi siitä yhdestä keksistä, jonka hänelle juhlallisesti annoin. En tiedä kummasta omatuntoni soimaa minua enemmän: lasten keksien syömisestä vai siitä, että tein sen tammikuussa.

Aika paljon kuuluu myös kiirettä, niin tympeä sointi kun tuossa lauseessa onkin. Sen kanssa nyt sitten vain mennään, eikä siinä sen ihmeempiä. Arki on uudenlaista ja kotiäitipäiviin verraten hyvin erilaista, kaikki on niin kovin aikataulutettua. Onneksi tiistaisin voidaan vetää aamulla villasukat jalkaan ja lojua yhdessä kasassa sohvalla katsomassa piirettyjä, olla tekemättä mitään tehokasta koko päivänä. Jos ei lasketa pulkkamäkeä ja metsäretkiä. Tai parinpäivän ruokasatsin kokkaamista, keittoa tai laatikkoa, jotain nopeasti kello viideltä lämmitettävää. Jokaisen hoitopäivänä olen kiitollinen lasten päiväkodista, sillä se on ihan mieletön ja lapset rakastavat sitä. Joten yhtään en valita kiireestä tai muusta, kun tärkeimmät asiat ovat kunnossa. Olen myös todella nauttinut opintojeni pariin palaamisesta. Olenkohan kahdessa vuodessa aikuistunut (hah) vai mitä mahtaa olla tapahtunut, sillä suhtaudun opiskeluun aivan uudenlaisella draivilla ja palolla kuin ennen? Ehkä tähän vaikuttaa myös ne uudenlaiset sivuainesuunnitelmat. 

Arjen keskellä on ollut aikaa myös unelmoida. Ainakin bussissa ja kaupungin läpi kävellessä, silloin kun on ehtinyt juoda kahvinsa rauhassa tai syödä lounasta ystävän kanssa. Jossain mieleni sopukoissa jo pitkään olleet suunnitelmat ovat sieltä nyt lähteneet elämään ihan omia polkujaan ja täällä iltaisin naputtelen tietokoneellani jotain, mitä olisi pitänyt jo kauan sitten. Tai ehkä ei sittenkään, sillä sen aika on nyt. Se on jo lähtenyt elämään ihan omanlaistaan, minusta riippumatonta elämäänsä ja leviää näppäimistölle, uniini. 

 

-Elina

PS. Kuuluuko hyvää, huonoa, kiireistä, hullua, mitä? Kertokaa! <3

Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

Ensimmäinen tammikuuta on aina juhlallinen, vaikka täysin arkiseen päivään olisikin naamioitunut. Sellainen oli eilinen ja mietin niitä kaikkia "tästä se taas alkaa"-uudenvuodenajatuksia. Vuosi vaihtui ystäväperheen kanssa. Lapset villiintyivät sokerihumalassaan, aikuiset laittoivat ruokaa ja istuivat keittiön pöydän äärellä keskiyön yli. Silloin kurkittiin parvekkeelta taivaalle ja sanottiin hyvää uutta vuotta, kaikista pienimmät nukkuivat jo ja skoolattiin kaikelle uudelle. Tänään kävin ostamassa kauniin Muumi-kalenterin ja kirjoitin kevään sivut täyteen lukujärjestyksiä ja aikatauluja. 

Uusi vuosi saa sydämeni pamppailemaan jännityksestä, sillä on luvassa niin paljon. Ja kuitenkin maailma ympärillä on muistuttanut, miten pieniä opiskeluhermoilut tai stressailut arjen muutoksista ovat ja kuinka tärkeinta on iltaisin suukottaa niitä rakkaimpiaan. 

Nyt alkaa viimeinen viikkoni kotiäitinä ja pala kurkussani paisuu samaan aikaan kun olen jo malttamaton. Päiväkotiarki, tarhareput, deadlinet, tenttikirjat. A-pu-a. Nyt on minun aikani, tehdä omaa juttuani, opiskella juuri sitä mitä olen aina oikeasti tahtonut ja aloitinpa samaan aikaan oman projektin, joka on kytenyt mielessäni jo vuosia (apua en uskalla vielä kertoa, mutta ehkä joku arvaa?).

Miten voikaan olla samaan aikaan innoissaan, vähän kauhuissaan ja haikeana? Hassu hassu ihmismieli, mitä kummallisin ja ihmeellisin elämä.

Kaiken uuden myllerryksessä ja aika kiireisen näköisen kalenterin omistajana pohdin ensimmäistä kertaa, että olisiko nyt aika sanoa heipat Lentoaskeleille. Kunnianhimoinen puoli minussa kun aina potee pientä harmitusta siihen, että aikani ei riitä tekemään tästä blogista niin hienoa kuin haluaisin. Haluaisin tehdä kaikki tärkeät asiat kunnolla ja sitä tämä minulle on ollut ja on, tärkeä harrastus ja arjen henkireikä (jo vuosia, ajatelkaa!). Kypsyttelin ajatusta pari päivää ja sitten ahdistuin, mietin jäähyväispostausta ja tajusin, että sehän olisi ihan ihan kamalaa. Että en missään nimessä ole valmis sanomaan heippoja tälle blogille ja teille. Sitten tajusin, että vaikka minun blogini ei olekaan se visuaalisesti laadukkain ja päivity aina useasti viikossa, niin silti olen kerännyt ihan hurjan upean lukijajoukon. Jostain te olette ilmestyneet ja painaneet sydämiä, jättäneet mieleenpainuvia kommentteja juuri oikeilla hetkillä tai piristäneen päivääni, olen päässyt osaksi ihanaa yhteisöä ja että totta kai minä jatkan tätä. Päätin, että en koe enää paineita somenäkyvyydestä tai jos unohdan päivittää Instagramia, vaan tämä blogi kasvaa taas kerran mukanani. Kirjoitan, kun siltä tuntuu ja aika paljon siltä on tuntunut tähänkin mennessä.

Nyt haluaisin kirjoittaa tähän sata kertaa kiitos teille, ihanat superlukijat! Miten paljon kaikkea hyvää toivonkaan teidän upouuteen vuoteenne. Pus.

Haha, bongasin tämän Facebookista enkä pystynyt vastustamaan. 

-Elina