Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Väläytin tammikuussa melko salaperäisesti blogini hiljaisuuden syytä: kerroin, että minulla on täällä meneillään jokin projekti, että täällä on tapahtumassa jotain sellaista, mitä olisi pitänyt tapahtua jo kauan sitten (ja ettei kuitenkaan, sillä vasta nyt aika on juuri sopiva).

Se mystinen "jokin" vie ajatukseni jatkuvasti. On välillä vaikeaa olla läsnä, sillä kannan sitä alati mukanani. Ja silloinkin kun en haluaisi, se puskee joka hetkeen mukaan.

Se jokin ei anna minulle rauhaa varsinkaan kuunnellessani musiikkia, katsellessani ihmisiä, elokuvia tai sateen raskaaksi kastelemia syreenejä. Se tunkee mukaan jatkuvalla läsnäolollaan ja vie tilaa sieltäkin, mistä en haluaisi. Mutta täällä se nyt vain on, enkä muutakaan voi. 

Ja koska minä olen kerrassaan surkea pitämään salaisuuksia, ja vaikka tällaisissa asioissa pitäisikin pitää matalaa profiilia (haaveilussa, ehkä, pitäisikö?), niin minun on pakko paljastaa, mikä ajatukseni vie. 

Kirjoitan kirjaa.

Apua. Jo sen sanominen tuntuu epätodelliselta ja prosessi itsessään on pelottavampaa kuin mikään, mihin koskaan olen ryhtynyt. Sillä on todella hurjaa laittaa itsensä joka solua myöten likoon johonkin, josta on haaveillut neljävuotiaasta lähtien. On suorastaan kammottavaa kirjoittaa kirjallisuudenopiskelijan kriittisin linssein, olla hyvin tietoinen alan päättömän suuresta kilpailusta ja silti vaan ladata peliin kaikki ja sanoa se ääneen. Silläkin uhalla, että kuulostaisin jonkun korvissa naivilta ja utopistiselta, minun on tehtävä niin. Toki pieninä hetkinä tahtoisin repiä koko tekstin, mutta useimmiten näen siinä paljon hyvää ja pidän siitä. Suurimman osan ajasta olen lapsellisen  innoissani tuosta tarinasta. Tahtoisin puhua siitä lakkaamatta ja samaan aikaan minua ujostuttaa. Joskus olen kertonut projektistani vahingossa ja katunut sanojani (kuten eräällä oppitunnilla esitellessäni itseni ventovieraille, huusin ihan että whaaat girl pääni sisällä ja halusin näkymättömyysviitan), mutta yleensä olen ajautunut mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Kolme vuotta sitten kesällä näihin samoihin aikoihin aloin hahmotella mielessäni tarinaa. Kirjoitin sitä kokonaiset seitsemän sivua ja sitten alkoi raskauspahoinvointi, joka oli kirjoitushalua tai mitään muutakaan voimakkaampi. Aina silloin tällöin kuitenkin palasin mielessäni tarinaan ja tiesin, mitä siinä pitäisi tapahtua. Päähenkilö alkoi elää kanssani rinnakkaiselämää, se ilmoitti itsestään tuon tuosta ja kulki itsepäisesti mukana, vaikka en avannut tiedostoa kuin ehkä kaksi kertaa vuodessa.

Kun viime joulukuun iltapäivän kylmässä hämärässä astuin sisään rivitalomme eteiseen minä tiesin, että nyt tarinan piti tulla ulos kokonaan. Päätin, että kanavoisin ahdistukseen käyttämäni energian kirjoittamiseen ja istuisin tietokoneen ääressä vaikka sitten kaikki yöt. Karkasin muistilehtiöni luo heti, kun oikeassa elämässä sain siihen mahdollisuuden ja kirjoitin lähes maanisesti yhdeksänkymmentä sivua yhdessä kuukaudessa. Kevät, opiskelut ja uusi arki siirsivät energiani itseensä ja kirjoittaminen maltillistui, loppui lähes kokonaan, mutta tarina ja henkilöhahmot jäivät kulkemaan koko ajan rinnalleni ja elivät ihan omaa elämäänsä. Kun kevään illat pidentyivät ja yöt muuttuivat valoisiksi, en taaskaan voinut muuta, kuin alkaa kirjoittaa. 

Haluan enemmän kuin mitään saada tämän tekstin jonain päivänä valmiiksi ja olen sitä mieltä, että sen ääneen sanominen tekee hyvää, on lähes pakollista. Sillä jestas miten usko koko hommaan ja itseeni meinaa loppua välillä, mutta silti minä haluan sanoa sen (ja ehkä juuri siksi). Ja ehkä joku muukin uskaltaa, jos minäkin.

Noin, nyt tiedätte salaisuuteni. Lupaan kertoa joskus, miten sen kanssa sujuu.

Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Meillä on viime aikoina avattu päivittäin etuovi.com. Illalla kun lapset on nukkumassa, on hauskaa selailla mieheni kanssa iPadilta asuntoja ja miettiä, missä me ehkä joskus asuisimme. Parasta koko mietiskelyssä on ajatusprosessi siitä, millaista kuvien kodeissa olisi elää. Tiedättehän, kuvitella itsensä keittiöön juomaan aamukahvia, eteiseen kauppakassien kanssa pitkän päivän jälkeen. Sen, tuleeko paikasta kodin tuntu, huomaa jo pelkästään kuvien perusteella, mutta asuntonäytössä saattaakin huomata sen "jutun" puuttuvan.

Juuri nyt mietityttää, olisimmeko valmiita tinkimään neliöistä ja palaamaan takaisin kaupunkiin? Ajatus keskustaelämään takaisin sujahtamiselta tuntuu kutkuttavalta. Se olisi vaivatonta ja helppoa, jalat hakeutuisivat tutuille reiteille ulkomuistista. Toivomaani vierashuonetta ei ehkä olisi, mutta olisimme taas keskellä kaikkea. Iltapalaksi voisi hakea sushia tai intialaista fiiliksen mukaan, eikä kaupungin ainoassa ravintolassa tarjoiltaisi kengänpohjapihvejä yrttivoilla. Punatiilinen koskenranta on jäänyt mielenmaisemakseni lähtemättömästi, voi miten nostalgista olisikaan ulkoiluttaa koiraa iltaisin tuttuja rakkaita reittejä. Tilaa olisi ehkä vähän, mutta kaupunki jatkaisi sitä.

Entä sijainti: Tampere vai naapurikunta? Haluammeko neliöitä enemmän vai vai asua lähempänä kaikkea? Entäs valitsemmeko pihan, parvekkeen vai rappukäytävän? (Lasten päiväkodin emme soisi muuttuvan, mutta olisimme valmiita vähän kuskaamaan.) Suurempi rivitaloasunto tai ehkä omakotitalo näiltä kulmilta, sehän vasta helppoa olisi. 

Jostain on kuitenkin hivuttautunut näihin mielikuvaleikkeihimme maisema laakeasta pihasta luonnon keskellä. Tuntuu vähän siltä, kuin vastauksen näihin kysymyksiin oikeastaan tietäisi jo. Kuvitelmissani toistuu kuva työhuoneesta, jonka ikkuna olisi pellolle päin ja sen edessä olisi vanha kirjoituspöytä. Sen äärellä minä istuisin läppärini ja muistilehtiöideni kanssa kirjoittamassa. Lattioilla olisi räsymattoja, lapset leikkisivät majoissa ja metsässä. Huoneet ehkä korkeita ja niitä olisi monta, eteisessä kumisaappaat rivissä. Mitä minun kaupunkilaismielelleni on tapahtunut, kun se heittää mieleeni näitä maisemia tuon tuosta? "Hullutta!", minun tekisi mieli puuskahtaa, mutta kun samaan aikaan kaipaan hiljaisuutta ja metsäpolkuja paikassa, jonka kyläkaupassa saattaisi olla suppea valikoima. Jokin kumma on mieleni vallannut ja se tuntuu aika jännittävältä, yllättäen luonnolliselta. Vastapainolta kaikelle hektiselle, rauhalta ja tasapainolta. 

Olen päättänyt olla stressaamatta. Luotan siihen, että näistä ajatusleikeistä tulee syntymään vahvin mielikuva ja ehkä silloin se juuri oikea asumismuoto tulee eteen. Itseasiassa silloin tilanne menisikin stressaavaksi, sillä pitäisi nopeasti saada oma asunto myytyä, hoitaa ja miettiä kaikkea yks kaks haaveilun sijaan. Eikä tässä kiirettä ole. Eli kattellaan ny. Toisaalta olemme toisinaan melko nopeita liikkeissämme. 

Mistä sinä tiesit löytäneesi juuri oikean kodin?

Ladataan...