Ladataan...
Lentoaskeleita

Tämä kesä on tuntunut ihanalta kamalan kevään jälkeen. Käytän sanaa kamala ihan surutta nyt, sillä mitä enemmän siitä kuluu aikaa, sitä selkeämmin näen mikä kaikki oli pielessä. Päätin olla puhumatta paluukulttuurishokista, hukutin itseni epärealistisen lukujärjestyksen alle, tingin kaikesta omaan hyvinvointiini liittyvästä ja vastasin aina, että hyvää kuuluu. Tuntuu suorastaan pelottavalta myöntää, että aika pohjalla kävin, ennen kuin keuhkokuumeeseen sairastuminen pakotti minut pysähtymään.

Kun nousin sieltä sängyn pohjalta, oli kesä. Kaikki pyöri yhä, vaikka minä olinkin hellittänyt. Kadut ja luonto olivat alkaneet elää rentoa kesäelämää ja minä aloin nauraa taas enemmän. 

Olen tämän kesän aikana kastautunut jääkylmään järviveteen, käynyt rönsyileviä keskusteluja aamuyön tunneille asti ystävieni kanssa. Sellaisten, jotka ovat siinä vaikka minä olenkin ollut poissa, vaikka olen surkea vastaamaan tekstiviesteihin ja vaikka joskus katoan kiireisiini. Heidän, joille voi paljastaa utopistisimmatkin haaveet ja he vastaavat pokalla naamalla "sä pystyt siihen". Olen istunut pellolla syömässä marjoja, rikkonut farkkuni trampoliinissa ja nukkunut myöhään aamulla lapset kainalossa (kiitos, kiitos, kiitos). Olen tilannut surutta pizzaa kun en ole jaksanut kokata ja ajanut Viron läpi. Nauranut lisää, pitkästä aikaa niin että vatsa tulee kipeäksi ja poskia pakottaa, lukenut, kirjoittanut ja katsonut sarjamaratoneja. Ja vihdoin, vihdoin minusta tuntuu taas omalta. Parantunut on se sana mikä tulee mieleen. Ehjä taas, ja se on kivaa. 

Nyt olen koonnut kalenterin sivuille syksyn kursseja, saanut älyttömän mielenkiintoisen sivutyön, ja olen aivan innoissani kaikesta. Tältä se tuntui, minä muistan taas ja hymyilen. Tarkkanäköiset läheiseni kuitenkin ovat kysyneet tärkeän kysymyksen: "Miten aiot varmistaa, ettet pala uudelleen loppuun?". Ja koska otan tämän kysymyksen vakavasti (viime kevät- never again), olen laatinut suunnitelman.

Se menee näin:

1. Irroittaudun huijarisyndroomasta. Kaikki sujuu paremmin, kun muistaa luottaa itseensä. Olen ollut oikea huijarisyndroomalaisten esikuva ja ajatellut kaikessa kauhu kurkussa, että kohta paljastuu, etten osaa mitään. Vaikka osaanhan minä, vaikka mitä. Aion pitää sen mielessä.

2. Lisäämme lasten hoitoaikaa tarvittaessa, mikään ei enää tapahdu minun yöunieni kustannuksella. Aamukahteen opiskelusta ei saa kunniamitalia (varsinkaan jos lapsi heräilee läpi jäljelle jäävän yön), ainoastaan loppuunkuluneen ihmisen. Uni on tämän suunnitelmani kärkipäässä, aion nukkua taas. Jos valvon, haluan sen tapahtuvan siksi, etten vaikkapa malta jättää hyvää kirjaa kesken tai olen katsonut vielä yhden jakson koukuttavaa sarjaa, jotain sellaista normaalia, mikä jättää valvomisesta huolimatta energiavarastot plussalle.

3. Kaikkea ei ole pakko tehdä täydellisesti. On myös kursseja, joilla voi ottaa hiukan höllemmin. Niinpä listassa lukee: priorisoi tärkeimpiin, relaa tarvittaessa. 

4. Pidän huolta itsestäni. Kalenterini ei voi olla niin täynnä, etten ehdi ikinä kampaajalle tai tanssitunnille, puhumattakaan edes lyhyestä kahviloissa luuhailusta silloin tällöin.

5. En ahda viikonloppuja täyteen. Totta kai suunnitelmia voi tehdä maltillisesti, mutta rento perheaika on meille kaikille välttämättömyys.

6. Opettelen stressinhallintaa. Se kuulostaa tärkeältä, joten googlasin juuri mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Alku sekin.

7. Sovin ystävieni kanssa koodin, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmoittaa tietyllä jutulla, että nyt tarvitsisi ihan totta päästä kahvikupin (tai tilanteen niin vaatiessa viinin) äärelle purkamaan ajatuksia, että nyt kaikki tuntuu solmuiselta vyyhdiltä ja jostain reunasta pitäisi saada kiini. Toiset sitten tietäisivät heti ilman selittelyjä, että nyt olisi oikeasti tärkeää pitää pieni breikki yhdessä. 

8. Pyydän apua, jos en jaksa. Tämä kohta on taidoissani hyvin lapsenkengissä ja on kauhean vaikeaa, mutta onneksi meillä on upeat tukiverkot. 

+1 Alan joogata. Te siellä varmaan arvaatte yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka todennäköistä tämän kohdan toteutuminen on, mutta ai että miten hyvää se tekisi mielelle ja keholle. Kuka tietää vaikka alkaisinkin.

 

 

Valitsin tekstin kuvitukseksi kuvan, joka on otettu vanhojen tallinnalaistalojen sisäpihalta. Olimme kierrelleet aamupäivän vanhan kaupungin katuja ja kahviloita, kunnes seurueemme pienin nukahti rattaisiin ja isovelikin alkoi hieroa silmiään. Muut menivät huoneeseen päiväunille, mutta minun muistikirjani ja hotellimme sisäpihan ravintola houkuttivat minua. Menkää te, mä jään vielä vähän tänne, sanoin. Tilasin lasin kylmää valkkaria ja aloin kirjoittaa, ja juuri silloin minusta karisi viime kevään viimeisetkin rippeet pois. 

PS. Projekti etenee, hitaanlaisesti mutta kuitenkin. 

Ladataan...