Ladataan...
Letti sekaisin

Olin pienenä poikatyttö. Leikin käärmeillä ja dinosauruksilla, rakensin Bionicleja ja painin kavereiden kanssa. Luin Star Wars -kirjat läpi kymmenvuotiaana, pelasin lukemattoman monta sota- ja seikkailupeliä läpi ja opettelin ratkaisemaan Rubikin kuution alle minuutissa. Harrastin laskuvarjohyppyä ja kiipeilin puissa. Rakastin seikkailuja ja haasteita yli kaiken - ja niin rakastan edelleen. Kolmetoistavuotiaana aloitin isäni ehdotuksesta hiphoptanssin. Vaikka ansioluettelooni sisältyi vuosi balettitanssia kahdeksanvuotiaana, tanssi tuntui aluksi hyvin vieraalta. Pian rinnalle tuli kuitenkin myös showtanssi, jonka estetiikka ja kauneus kiehtoivat. Pikkuhiljaa nuoruuteni vuosina alkoi seikkailijaminäni pehmetä: aloin käyttämään ennen niin syvästi inhoamiani mekkoja ja sisäinen esteetikkoni nousi pintaan.

Sanotaan, että on olemassa niin sanottuja feminiinisiä (hoivaava, empaattinen, herkkä, pehmeä, intuitiivinen, intiimi) ja maskuliinisia luonteenpiirteitä (kilpailunhaluinen, määrätietoinen, aloitteellinen). Nimitykset feminiininen ja maskuliininen viittaavat tavallaan sukupuoliin ja saattavat siksi jotakuta ärsyttää, mutta jaottelulla ei sinänsä ole merkitystä sukupuolten kannalta. Naissukupuolessa näkyy yleisesti ottaen vahvemmin feminiinisyys, mutta molemmissa on molempia eikä mitään tiettyä määrää. Ideaalitilanteessa ihmisten ei tarvitsisi asettua tiettyyn sukupuolensa vaatimaan muottiin, koska naiseus tai miehuus ei kulttuurillisesti edellyttäisi tietynlaista käytöstä tai luonnetta.

Vaikka alussa mainitsemani esimerkit poikamaisista ja tyttömäisistä kiinnostuksen kohteista ovat hyvin stereotyyppisiä, ne kuvaavat mielestäni hienosti ihmisen monipuolisuutta. Uskon vahvasti, että lapsuuden kiinnostuksen kohteet kertovat paljon siitä, mikä on meille kullekin todella tärkeää, ja minusta on hyvin kiehtovaa esimerkiksi itsessäni nähdä edelleen niin erilaisten piirteiden toimivan sopusoinnussa.

Jossain vaiheessa toisenlainen ajatusmalli alkoi kuitenkin kyteä sisälläni. Kasvoin maailmassa, jossa naisellisuutta, pehmeyttä ja herkkyyttä ei aina arvostettu, ja se alkoi näkyä siinä, mitä asioita pidin tärkeinä. Koin, että ympäristö ei sietänyt liiallista herkkyyttä; että elämässä pärjäsi paremmin, jos suhtautui asioihin kyynisesti, jos ei näyttänyt ihan kaikkea mitä sisällä tapahtuu. Että kovuus ja välinpitämättömyys olivat avaimia siihen, että minua kunnioitetaan ja minut otetaan vakavasti.

Tarkkailin vuosia itseni, naisten ja tyttöporukoiden kommunikaatiota. Joskus ihmisistä puhuttiin eri tavalla, kun he eivät olleet kuulemassa. Joskus joku loukkaantui ja itki, ja jos se olin minä, koin häpeää. En halunnut olla heikko, halusin olla vahva. Halusin, että niin miehet kuin naiset arvostavat minua, enkä uskonut herkän ja hihittelevän tyttösen olevan kenenkään mielestä älykäs tai vakavasti otettava. Sanottiin myös, että työporukassa ei voi olla pelkkiä naisia, koska siinä menisi ilmapiiri pilalle. En halunnut, että minut lasketaan heihin. Tunsin, että jokin ajoi naiset kilpailemaan toisiaan vastaan ja jopa painamaan toisiaan alas - ja yrittäessäni olla heitä fiksumpi, vahvempi ja parempi sorruin itse samaan kilpailuun. Sanotaan, että nainen on naiselle susi: minä olen joskus halunnut kuulua eri leiriin kuin naiset, ja siksi olen joissain tilanteissa ollut sovinistimuija.

Viime kerralla kirjoitin pitkät pätkät sukupuolten välisestä kilpailusta. Samoin jos kilpailu sukupuolten välillä erottaa ihmisiä, niin tekee myös meidän naisten keskinäinen kilpailu. Tiedelehti julkaisi viime viikolla artikkelin, jonka mukaan naiset kohtelevat töissä toisiaan tylymmin kuin miehet naisia. Tällä kiistellyllä ilmiöllä on nimikin: kuningatarmehiläisen syndrooma eli naisten harjoittama johdonmukainen toisten naisten syrjiminen. (jatkuu mainoksen alla)

Jostain syvältä mieliimme kumpuaa uskomus, että pärjätäksemme elämässä meidän on taisteltava, oltava kovia, oltava parempia kuin miehet, oltava parempia kuin muut naiset. Tuo ajatus sai minut pitämään vahvuuttani tärkeämpänä kuin empaattisuuttani. Häpesin ilmaista olevani herkkä, sillä halusin olla vahva. Halusin, että minua kunnioitetaan. En lainkaan nähnyt sitä vahvuutta, mikä herkkyydessä ja oman heikkouden myöntämisessä on. Haluan tehdä edelleen töitä sen eteen, että opin arvostamaan feminiinisyyttä niin itsessäni kuin muissa, sillä herkkä ihminen ei ole elämän haasteissa altavastaajana. Luulen, että rehellinen kommunikaatio, yhdessä tekeminen, intuitio, pehmeys ja herkkyys ovat myös niitä aseita, joilla lopulta pääsemme eteenpäin elämässä.

Yhteiskuntamme on onneksi menossa suuntaan, jossa naisellisuutta arvostetaan. Aiemmin mainitsemani feminiiniset piirteet ja niiden hyväksyminen itsessä ovat niiiiin tärkeitä sekä miehen että naisen identiteetin kannalta. Etenkin miehiltä odotetaan perinteisesti kovuutta ja vahvuutta, ja heille oman herkkyyden ymmärtäminen ja esille tuominen voi epäilemättä vaatia melkoista vastavirtaan menemistä.

Vapaus on siinä, kun voi olla se kuka on. Kun saan olla oma itseni, kaikenlaisten piirteideni yhdistelmä, voin vapaasti vaikka lanittaa CoDia mekko päällä, pleikkarin punaisella ohjaimella.

Kuva: Sini Toivonen

Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Tänään on poikkeuksellisesti vuorossa poliittis-yhteiskunnallista pohdintaa, jota en yleensä juuri tee, sillä en koe seuraavani mediaa tarpeeksi aktiivisesti sitä tehdäkseni. Onneksi vaihtelu virkistää ja uusien asioiden kokeileminen kannattaa!

Luin Kaari Utrion haastattelun #metoo-kampanjaan liittyen, ja täytyy sanoa, että ihailen tuon naisen vuosikymmeniä ja vihaista palautetta kestänyttä naisten oikeuksien puolustamista. Nykyään aihe on tuon tuostakin tapetilla, mutta Utrio on todella ollut edelläkävijä jo ainakin 1970-luvulta asti.

Välillä tuntuu kuitenkin, että naiset ovat nyky-Suomessa saavuttaneet jopa tietynlaisen sananvapauden valta-aseman. Naisten oikeudet ovat olleet paljon pinnalla ja herättäneet suuria tunteita - ja syystäkin - mutta toisaalta nykyään on monia asioita, joita esimerkiksi naisesta ei voi sanoa samalla tavalla kuin miehestä, eikä sekään kuulosta aivan tasa-arvolta. Jos nainen sanoo esimerkiksi "miehet nyt ovat tuollaisia putkiaivoja" tai "teidän Jarkko on niin tossun alla", kuullaan siinä hyvin erilainen sävy kuin jos mies sanoisi saman naisesta. Tämä esimerkki on lievä, mutta joka tapauksessa silloin on menty huonoon suuntaan, jos omien oikeuksien nimissä kohdellaan toisia eriarvoisesti.

Erilaisuus ei kuitenkaan tarkoita eriarvoisuutta. Vaikka jotkut vaativatkin Tuntemattomaan sotilaaseen naisia rintamalle, harva feministi ajaa aktiivisesti naisten asevelvollisuutta - eikä sukupuolten eri roolitus esimerkiksi maanpuolustustilanteessa ole mielestäni huono asia. Miehet ovat keskimäärin esimerkiksi fyysisesti vahvempia ja myös luonteissa on havaittavissa erilaisia taipumuksia miesten ja naisten välillä. Erojen liian tarkka määritteleminen voi johtaa kokemukseen naiseuden tai miehuuden pakottamisesta tietynlaiseen muottiin, mutta mielestäni jonkinlaisia keskimääräisiä eroja kuitenkin on. Vaikka joku saattaa senkin kokea sovinistisena, itse en pane pahakseni, jos mies haluaa vaihtaa renkaat ja lamput tai avata oven, vaikka itsekin sen osaisin. Mielestäni se on hieno perinne, jota voi toteuttaa ken haluaa. Sukupuolten erilaisuudesta ja jossain määrin myös erilaisista rooleista tulee ongelma vasta siinä vaiheessa, kun erilaisuus koetaan eriarvoisena. Osuuskauppa Arina julkaisi vasta Facebookissa seuraavanlaisen videomainoksen: "Kuka teidän taloudessa tekee päätökset? Se tunne, kun vaimo päättää. Sentään Arinan vaalissa sinä päätät!" Vitsi parisuhteen valtataistelusta on osuva ja samalla hieman surullinen. Alitajuinen ajatus siitä, että toisen onnistuminen on itseltä pois tai että elämä on pitkälti toisia vastaan kilpailua, nousee syvältä rikkinäisestä kulttuuristamme. 

Feminismin ja vallitsevan tasa-arvokeskustelun suurin ongelma on se, miten ihmiset tuntuvat sen myötä kääntyvän toisiaan vastaan. Kautta aikain huonommassa asemassa eläneet naiset saattavat valtansa ja vapautensa kasvamisen myötä kokea houkutusta panna miehet aisoihin, eikä vastapuoli välttämättä ole sen valmiimpi kompromissiin. Voitonhalusta lähtevä pyrkimys ei kuitenkaan koskaan tuota tasapuolista lopputulosta. Jokaisella on oikeus omaan kehoonsa ja tasa-arvoon, mutta se ei missään nimessä oikeuta kostoon tai vastavuoroiseen vallankäyttöön. Utrio totesi haastattelussa hienosti: ”Toivon todella, ettei tätä kampanjaa käytettäisi koston välineenä. Ei, vaikka kostettavaa olisikin.” Ja se on mielestäni koko homman ydin. Se, että naiset eivät kääntyisi miehiä vastaan kostona kokemastaan vääryydestä, vaikka heillä jossain mielessä olisikin siihen oikeus. Se, että sukupuolesta riippumatta ymmärtäisimme, ettei toisen alas painaminen koskaan ole oikein. Tämä ei ole mikään Tähtien Sota, jossa kahden vastakkaisen puolen välillä on löydyttävä balanssi, jotta universumissa vallitsee rauha. Eikä myöskään sukupuolten sota, jossa taistellaan rajallisista oikeuksista, vaan olemme joukko yksilöitä, joiden on yhdessä tehtävä työtä saman asian puolesta. (jatkuu mainoksen alla)

Toivoisin, että jokainen nykyajan suomalainen nainen ja mies saisi elää vapaana ja säilyttää oikeutensa omaan kehoonsa ja päättää, kuka siihen saa koskea ja miten, ja se on asia, joka ei saa menettää huomiotaan muun aiheeseen liittyvän keskustelun tieltä. Ratkaisu naisten kohtaamaan syrjintään ei kuitenkaan ole miesten näpäyttäminen, vaan asian rehellinen esille nostaminen ja yhdessä toimiminen sen hyväksi, että jokainen meistä saa asiallista kohtelua - kuten paljon jo tehdäänkin. Me naiset tarvitsemme aivan yhtä paljon kunnioitusta miehiä kohtaan kuin toisinpäin. Näinpä tässäkin aiheessa tulisi jokaisen itsensä, niin miehen kuin naisen, katsoa peiliin ja miettiä, onko omassa mielessä alentavia ajatuksia tai vihaa omaa tai toista sukupuolta kohtaan.

Silti ennen kuin ärsyyntyy kiihkofeministeistä, kannattaa yrittää asettua toisen ihmisen asemaan. Kannattaa muistaa, että Suomessakin on oikeasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet todella törkeää seksuaalista häirintää ja hyväksikäyttöä, ja että seksuaalinen häirintä on yleisempää ja seurauksiltaan vakavampaa kuin monet luulevat. Siksi #metoo on hieno ja tärkeä kampanja, vaikka se ei millään tavalla koskettaisi omaa lähipiiriä.

Yritetään ymmärtää toisiamme. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa, eikä toisen ihmisen kokemusta esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä voi väheksyä. Myös toisiin kohdistuva viha tai ärsyyntyminen nousee usein siitä, että on itse tullut satutetuksi eikä osaa aina ilmaista kipuaan parhaalla mahdollisella tavalla. Myötätunto ja kunnioitus on se, mitä me toisiamme kohtaan tarvitsemme, emmekä loputonta puintia siitä, kenellä on enemmän oikeuksia ja kuka on missäkin asiassa väärässä.

Siinäpä keskeneräisiä ajatuksia aiheeseen liittyen. Jos tämä herätti ajatuksia niin kommentoi ihmeessä :)

Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Puhutaan alieneista. Katsotaan hiljaa silmiin, ollaan ketä me ollaan vaikka ei tunneta kovin hyvin. Mietitään, miksi ihmiset välillä sekoaa, miksi aina ei jaksa, mitä avaruudessa on ja mihin se päättyy. Miksi me ollaan täällä, ketä varten me eletään, onko tää kaikki vain unta. Mitä älykkyys on, mikä ihmisessä tekee suhun vaikutuksen, mitä vitsiä atomit oikein on. Miltä tyhjyys tuntuu, mikä on sun supervoima, kuka on sun lempityyppi. Mitä tekisit sun elämällä jos ei ois rajoja.

Mitä jos vaan lasketaan suojat alas ja ollaan ihmisiä? Mietitään niitä asioita, joita ei ikinä oo aikaa miettiä. Keksitään salaliittoteorioita, pohditaan mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mietitään mikä saa ihmisen valehtelemaan. Mikä saisi sut kertomaan, mitä oikeasti ajattelet musta.

Älä kysy tänään, mitä mulle kuuluu. Kysy sen sijaan, mitä ajattelen Jumalasta, minkä yhden ongelman haluaisin ratkaista, jos voisin olla päivän kuka vaan niin kuka oisin. Keksi sun oma kysymys ja yllätä mut. Näytä mulle pieni ripaus siitä, millainen oot ja mitä sun pään sisällä tapahtuu. Raota verhoa, hämmennä, sekoita tää sosiaalisten normien pakka joka meitä kaikkia ympäröi.

Miksi et uskaltaisi kertoa, et mitä oikeasti mietit? Mitä väliä sillä on, mitä joku susta sen jälkeen ajattelee? Musta se, että uskaltaa olla oma itsensä, on melkoinen taito. Jos sen osaa, niin on hankala olla tykkäämättä. Ja jos sää tiiät kuka oot, niin et edes tarvitse muiden tykkäystä ollaksesi sä.

Koska ihmiset on niin loputtoman mielenkiintoisia, kun niihin vähän tutustuu. Koska toisten kanssa monesti löytyy yhteys, kun sitä lähtee etsimään. Koska kukaan ei oo täällä turhaan eikä kukaan oo tylsä. Jos me vaan tiedettäis ketä me ollaan.

Kuva: Becca Tapert, CC0

Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Spagetin syöntiä vuoden 2015 Terwaspeksissä. Kuva: Teija Törmä

Aika tarkkaan kolme vuotta sitten kaverini suostuttelivat minut lähtemään Oulun Lääkiksen Terwaspeksin improvisaatiotreeneihin. Speksi on interaktiivinen näytelmäprojekti, johon sisältyy vuosittain noin 60 tekijää ja useita kolmen tunnin esityksiä. Yleisö saa vaikuttaa tapahtumien kulkuun huutamalla repliikkien väliin ”omstart” ja perään minkä tahansa määreen, jolloin lavalla juuri tapahtunut tehdään uudelleen eri tavalla. Jotain tällaista olin speksistä kuullut, ja halusin ihan vähän lähteä kokeilemaan näyttelemistä. Ajatus improvisoimisesta hirvitti, mutta menin kuitenkin kädet täristen yhden kerran kokeilemaan. En tiennyt, mihin olin lähdössä mukaan, tai edes että olin lähdössä mukaan johonkin. Imu lähti vetämään, ja niin aloitin uuden harrastuksen, tuon jokavuotisen unohtumattoman aikasyöpön.

Olen nyt näytellyt speksissä kolmena vuotena, ja tällä viikolla ensinäytöksensä saavassa projektissa "Kauhea möly liiasta rahasta" toimin ohjaajana yhdessä kollegani Niki Harjun kanssa. Olen aina rakastanut leirisketsejä, mutta vasta speksissä tajusin, miten parasta ja hermoja raastavaa näytteleminen on, varsinkin kun joutuu jatkuvasti improvisoimaan. Välillä oma hahmo junnaa paikallaan ja tuntuu niin epäuskottavalta, ettei repliikkien harjoittelu juuri nappaa. Treenit ovat enimmäkseen nauruntäyteisiä, mutta joskus tekee mieli laittaa paperipussi päähän kotiin lähtiessä tai miettiä vielä nukkumaan mennessäkin, mitä sitä taas päästikään suustaan. Tällaiselle suoriutujalle speksi on ollut sarja tärkeitä opetuksia: kaikkea ei voi suunnitella etukäteen, joskus menee pieleen eikä se haittaa, päästäessään irti liiasta yrittämisestä saattaa yllättäen todella onnistua. Kaiken joutuu oppimaan aina uudelleen, kun kymmenen sekunnin jälkeen tulee taas tilanne, johon ei ole päässä valmista mallia.

Vuosien 2017 (vasen) ja 2016 speksiroolit. Kuvat: Jere Jyränki (vasen), Maaret Laakso (oikea)

Joskus mietin, miten olenkin eksynyt mukaan näin mahtavaan projektiin. Ja vieläpä näyttelemään, mikä on ollut minulle vuosien aikana ehkä ohjaamistakin rakkaampaa. On ollut niin palkitsevaa olla lavalla, heittäytyä rooliin, vastata omstarteihin, joskus jopa saada spontaanit aplodit. En tiedä mitään hauskempaa, en melkein mitään mikä jäisi paremmin mieleen kuin hankalasta omstart-huudosta seurannut sekunnin paniikki, suun avaaminen, liian aikaisin ulos tuleva vastaus, yleisön reaktio ja viimeisenä ajatus päässä: sehän menikin ihan hyvin. Paineet lavalla ovat kovat, mutta näyttelijä saa yleisöltä paljon positiivista palautetta ja lavalta voi yleensä lähteä hymyillen pois, vaikka on kulisseissa itkettykin. Vielä aivan erilaista on ollut ohjata, ja siihen liittyen lienee helpompi koota ajatuksia ensi-illan jälkeen.

Olen useita kertoja kuullut speksin katsojilta kommentin ”hullua, minä en kyllä uskaltaisi”. Mietin usein, onko sen takana pieni kutkutus tulla kokeilemaan, sillä ajatus siitä, ettei yhtään haluaisi tehdä jotain mitä ei uskalla, on itselleni vieras. Ja ainakin tässä tapauksessa oli hyvä päätös lähteä pelkoa päin - olen saanut ylittää itseni monta kertaa, löytää itsestäni aivan uudenlaista luovuutta, pitää vaivoin pokerinaamaa yleisön edessä ja sitten ratketa riemuun hyvän porukan kesken. Siksi speksi on yhteisö, jota on vaikea jättää. Monet ovat sitä vuosien varrella yrittäneet, mutta useimmat niistä naamoista bongaa joka syksy uudestaan alkukokoontumisessa, omani mukaan lukien :D

Toivoisin, että kaikki saisivat joskus tilaisuuden esiintyä - tai vähintäänkin ne, jotka edes ihan vähän sitä haluaisivat kokeilla. Lavalla ja sen takana voi tehdä vaikka mitä: soittaa, laulaa, tanssia, lavastaa, puvustaa, maskeerata, miksata, olla valomiehenä, ohjata, tuottaa. Vaikka on yleisön puolellakin antoisaa - mehän jopa maksamme siitä! Tällä viikolla alkavaan produktioomme on muuten vielä lippuja, joten hae omasi täältä.

Voin rehellisesti sanoa, että kaikista miljoonasta harrastuksestani speksi on ollut paras. Speksi on opettanut minulle eniten ja tarjonnut suurimmat tunteet, suuntaan jos toiseenkin. Jos koskaan saat tilaisuuden näytellä tai varsinkin improvisoida, kannattaa kokeilla edes kerran. Kaikesta ajanhukasta ja vaivasta huolimatta en kadu yhtään: jos en vastahakoisesti olisi lähtenyt mukaan ensimmäisen kerran, en olisi nyt tässä. En olisi yhtä rohkea, yhtä vapaa, yhtä hyvä kohtaamaan ihmisiä, en osa näin rakasta porukkaa.

Viime vuoden produktio. Kuva: Maria Matinmikko

Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Minulta kysyttiin jokin aika sitten kolmea parasta asiaa viime vuodelta.

Yksi kolmesta oli tämä blogi. Halusin toteuttaa kirjoittamisen lahjaani, ja jostain piti aloittaa, vaikka välillä kieriskelin ja tuskailin oman tekstini julkituomisen kanssa. Tein kuitenkin sen, mitä ensimmäisessä kirjoituksessani aioin: ylitin omien vaatimusteni kynnyksen, jonka tällä puolella on rohkeus seisoa sanojeni takana (ainakin välillä). Eikä varmasti ollut pahaksi oppia kestämään sitä tunnetta, ettei kaikki luomani työ ehkä ole kaikkien mielestä hyvää. Aloin nähdä vapautta siinä, ettei oikeastaan haittaa jos joku ei tykkää. Ei kuitenkaan ikinä kaikki tykkää.

Toiseksi nousi vuoden viime metreillä syntynyt kuningasidea, josta tullaan ehkä blogissakin vielä kuulemaan ;)

Paras juttu oli ehdottomasti itseni ja elämän uudenlainen ymmärtäminen, mikä aiheena lienee elämänmittainen kestosuosikkini. Jotain pientä eksentrisissä pohdinnoissani nimittäin loksahti kohdalleen. Tajusin, ettei mihinkään ole kiire. Ei työn, ei urheilun, ei omien unelmien kanssa. Siihen on vielä pitkä aika, että olen liian vanha johonkin mitä haluan tehdä. Muutosta haluavan voi olla kannattavampaa miettiä, millaiseksi haluaa pitkällä tähtäimellä tulla ja miksi, kuin miten päästä äkkiä sinne, missä on valmis ja voi vihdoin olla tyytyväinen. Koska eihän sellaista paikkaa ole. Mikään, mitä olen ikinä yrittänyt tehdä väkisin, ei ole kestänyt. Ne kuuluisat superurheilulliset tyypitkään tuskin toteuttavat hyvinvoivaa elämäänsä sillä tavalla väkisin kuin itse olen joskus yrittänyt. Liian ankara tavoitteiden asettaminen, joskus tavoitteiden asettaminen ylipäätään, tappaa ilon unelmoimisesta. Ei siis auta kuin selvittää itselle, miten matkata tavoitteitaan kohti tavalla, jota oikeasti haluaa. Mutta silläkään ei ole kiire.

Toinen, vielä parempi loksaus oli tämä: mene sinne missä elämä on. Kerää ympärillesi niitä ihmisiä ja ota elämääsi niitä asioita, jotka tuovat sinulle elämää. Kiireisen elelyni keskellä huomaan helposti ajautuvani poispäin elämästä. Ahdistun ja kyynistyn, tulen vainoharhaiseksi, alan pelätä ja järkeillä. Hiipien menetän vapauttani huomaamatta sitä itse. Sitten löydän inspiroivan biisin tai kirjan, rentoudun ihanien ihmisten seurassa, koen yliluonnollista rakkautta, mitä vain mikä kääntää katseeni Elämään ja herättää jälleen uinuvan optimismin. Otan ongelmat kevyemmin, en jää kiertämään kehää negatiivisuuteen, kohtaan elämän seikkailuna ja nautin sen tuomista kokemuksista. Tunnen ja nauran kuin pikkulapsi. Elämä on loppujen lopuksi rauhaa, vapautta, rakastettuna olemista. Siinä vapaudessa kun voisi elää aina, ja vanhetessaan mennä aina vain syvemmälle. Olen varma, ettei pohja koskaan tule vastaan.

Ja vaikka kuluneena vuonna jokin loksahti kohdalleen, ei sekään ollut onnellisen elämän täydellinen resepti, ei elämäni viimeinen osittain epäonnistunut vuosi. Vieläkin, vaikka tunnenkin itseni joiltakin osin paremmin, menen välillä väärään suuntaan, ja se on ihan ok. Puen jälleen sanoiksi blogini kantavan ajatuksen, koska itse tarvitsen siitä jatkuvaa muistutusta: elämä ei ole suoritus, eikä täydellinen voi olla vaikka haluaisi. Ihmisiähän tässä ollaan, tai minä ainakin.

Kuva: Olli Hautamäki

Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Elämä on pohjimmiltaan aika yksinkertaista. Ihmiset ovat ihmisiä, eikä kukaan ole täydellinen.

Omassa päässään sitä usein silti ajattelee, ettei kukaan muu ole näin huono ja kamala ihminen. Sitä unohtaa, ettei elämässä oikeastaan ole kyse siitä, että kehittää itsensä täydelliseksi paketiksi, jossa ei ole rosoista kohtaa, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta kunnialla, sanoo vain mitä tarkoittaa ja on ulospäin kaikella tapaa hyväksyttävä. Tavallaan sen tietää, että on ihmisenä ihan fine ja samanlainen kuin muutkin, vaikka omaakin taipumuksen juosta päin seinää aika ajoin. Ei vain ole yhtä helppoa hyväksyä itseään kuin puhua siitä.

Olen pienen ikäni opetellut katsomaan asioita eri kanteilta, analysoimaan itseäni, pohtimaan miksi reagoin näin tai miksi jokin saa minut tuntemaan tietyllä tavalla. Joskus se helpottaa elämää ja auttaa ymmärtämään vaikeita tilanteita. Mutta vaikka tiedän nämä asiat ulkoa, vaikka osaisin päässäni päätellä tai jollekin toiselle selittää tunteeni ja ajatukseni, se ei välttämättä aina auta. Silti en aina usko itseeni. Silti olen joskus hukassa itseni kanssa kaivaten hyväksyntää, kuin pieni lapsi joka toivoo kuulevansa lohduttavat sanat isältään tai äidiltään. Ja miten paljon silloin merkitseekään kuulla ”ei se haittaa” tai ”olet hyvä juuri tuollaisena” tai ”ei sinun kuulukaan pystyä kaikkeen” - vaikka nuo sanat opettelisi ulkoa ja toistaisi itselleen, mikä voima siinä joskus onkaan, kun ne heikolla hetkellä joltain muulta kuulee.

Kerro minulle, ettei haittaa, jos joskus teen tyhmiä valintoja. Ettei haittaa, vaikka joskus olen itse se kusipää ja sanansyöjä, joksi muita mielelläni tuomitsen, sillä tiedän nyt, ettei kusipäättömyys aina ole niin helppoa. Sano minulle, ettei tarvitse olla yli-ihminen, ettei aina tarvitse näyttää itsestään vain hyviä puolia ulospäin, vaan saa olla nolo ja tyhmä ja välillä raastaa jonkun hermoja. Ettei kukaan suutu tai pety, jos mokaan, eikä siksi minunkaan tarvitse. Että myös minussa saa olla sitä inhimillisyyden ruostetta, joka tekee ihmisestä ihmisen. Sano se minulle niin, että kuulen. Sillä vaikka sanon tietäväni, että olen hyvä tällaisena kuin olen, niin en minä aina taida sitä uskoa.

Kuva: Olli Hautamäki

Ladataan...

Pages