Ladataan...
Letti sekaisin

Kun kaksi vuotta sitten aloitin jalkapallon, näin sieluni silmin itseni viiden vuoden päässä pelaamassa 2. divarissa (naisilla on kolme divaria ja pelaan nyt niistä alimmassa). Ainakin 50 pomppua menisi jalkaterillä, reisillä ja päällä. Kovalla työllä saisin ehkä korvattua ne nyt niin tuskallisen väärin kulutetut lapsuuden vuodet, jolloin soitin vain viulua enkä treenannut Pirkkoliisan käännöksiä. Aloin treenata hullun lailla, harjoitellen joukkueiden yhdistymisen vuoksi ensin yksi ja sitten neljä kertaa viikossa ja lisäksi hinkaten itse vetoja ja kuljetuksia tyhjällä kentällä parin viikon välein, lumessa tai sateessa.

Neljät treenit viikossa, joista kaksi kestää iltakymmeneen ja kaksi on Kempeleessä, oli kuitenkin liikaa yhdistettynä aikaisiin kouluaamuihin ja laiskiaisen unentarpeeseen. Siksi päätin vaihtaa lajia ja aloitin kuukausi sitten juoksu-uran, jonka päämääränä on Camino de Santiagon 780km pyhiinvaellusreitti juosten parin kaverin kanssa, luultavasti kahden tai kolmen vuoden päästä.

Puolivitsillä heitetty kommentti siitä, miksi pitää vaihtaa lajia niin usein, on ymmärrettävä. Tavoitteiden jääminen kesken saattaa herättää muissa myötätuntoa tai vahingoniloa, varsinkin jos niiden eteen on ensin kovasti puurtanut. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että minua se ei haittaa. Nautin kun sain hulluuden partaalle asti pistää pallon aina uudelleen maalista ohi, tulla treeneihin sinisissä polvisukissa kokeakseni mitä on olla futari, osa joukkuetta, sisällä itselleni ennen niin vieraassa maailmassa. Ei sitä ikinä unohda, kun ensimmäistä kertaa saa tahdonvoimalla pallon riistettyä kaverilta, syttyy pelissä niin tuleen että pyörähtänyt nilkka unohtuu tai valmentaja huomauttaa kehittyneestä potkutekniikasta. Jään todella kaipaamaan tuota kaikkea ja ymmärrän, miksi monet valitsevat yhden tai muutaman asian johon keskittyvät: paras osa jäi minulta näkemättä, kun tein kaiken sen työn päästäkseni alkuun, mutta lopetin kun työn jälki vasta alkoi näkyä.

Haluaisin todella olla superhyvä jossain, mutta vielä enemmän haluan kokeilla ainakin kymmentä eri lajia. Tiedän nyt hieman siitä, miten tanssija, laskuvarjohyppääjä, näyttelijä tai futari näkee maailman, mutta entä maratonjuoksija, bloggaaja, sirkustaiteilija tai maailmanmatkaaja? Sanotaan, että matkailu avartaa, ja niin tekee varmasti myös moni muu asia, johon ihmiset käyttävät lähes suhteettoman paljon aikaa ja vaivaa.

Kuva: Juuli Kauppila

Olemme tottuneet siihen, että asiat tulee tehdä valmiiksi. Tärkeintä on saavuttaa päämäärä, sillä prosessi on enemmän väline päästä jonnekin kuin arvokasta itsessään. Mitä se mittaa, kuinka pitkälle pääsen? Rohkeaa on jo se, että on päässyt alkuun. Joskus epäilyttää ja hävettääkin, jos ei pysty pitkäjänteiseen työskentelyyn. Pitääkö aina pystyä? Asioita on hankala aloittaa, jos lähtökohta on se, että tässä sitä nyt ollaan seuraavat kymmenen vuotta tai muuten on epäonnistuttu ja pahasti. Voihan jokin asia olla vain tiettyä elämänvaihetta varten ja toisaalta lyhytkin aika voi opettaa paljon; esimerkiksi harrastamani monipuolinen urheilulajien kokeilu ei varmasti ole haitaksi. Ja voihan olla, että törmään vielä lajiin, joka tarjoaa jo itsessään tarpeeksi vaihtelua ja uutuutta ja saa tämänkin kroonisen kokeilijan asettumaan aloilleen.

Olen miettinyt blogin aloittamista puolitoista vuotta, ja nyt päätin, että olen odottanut tarpeeksi. Vaikka kirjottaisin tasan kaksi postausta ja löisin hanskat tiskiin, se olisi jo arvokasta ja hyvin käytettyä aikaa. Ja jos kahden vuoden päästä kadun, että koskaan kirjoitin tätä tekstiä, koska olen jo aivan eri mieltä kaikesta, niin mitä sitten? Elämä on nyt eikä siellä jossain.

Vaikka sitä harva ehkä uskoo varsinkaan tämän tekstin jälkeen, olen aika varma, että kuljemme vielä Espanjan pyhiinvaellusreitin, jos ei juosten niin kävellen. Sitä kohti lähden tallustamaan, ja jos elämän realiteettien vuoksi tie nousisikin pystyyn, otan sen hyvän mitä olen siihen mennessä saanut ja lähden mieli avartuneena seuraavaan suuntaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Kävelen Oulun paahteisilla kaduilla, on kaunis elokuinen päivä. Ajattelin aloittaa tänään blogin. Kertoa vähän siitä, miten moka on lahja, miten virheistä oppii ja kokemus karttuu. Ja paljon muustakin, mutta ainakin siitä.

Olin jo pienenä liian kriittinen itseäni kohtaan. Ainakin jos opettajaa oli uskominen, kun en ollut tyytyväinen syvällisiin tarinoihini kaneista ja koirista. Vaikka aiheet ovat niistä ajoista muuttuneet, sama armottomuus omaa työtä kohtaan vaikuttaa edelleen. Vieläkin se estää näkemästä potentiaalia omassa tekstissä, pysäyttää yrittämästä, patoaa luovuuden virtaa. Maanittelee heittämään pois ideat, jotka vielä odottavat tilaisuuttaan loistaa.

Tätä kaikkea mietin ja pyörin sohvalla koko aamun, mutta en saanut sanoja paperille. En keksinyt tarpeeksi hyvää ja hauskaa tekstiä. Flow ei kerta kaikkiaan ollut päällä.

Annan mieleni mennä, keskittyä siihen mitä ympärillä on. Auringon lämpöön iholla, vaikka syksy on jo tulossa ja Oulun kaduilla tuulee kuten aina. Aitan valoihin ja torilta tuulahtavaan meren tuoksuun. Yritän nähdä tilanteen toiselta kannalta, elämän rosoisen linssin läpi.

Tarkoitukseni on jakaa hieman, mitä olen viime aikoina miettinyt ja mitä oppinut elämästä liittyen itseeni ja muihin, hetkessä elämiseen, armollisuuteen itseä kohtaan, unelmien toteuttamiseen, urheiluun, kouluun ja näyttelemiseen. Haluan kertoa omasta kyltymättömästä kaipuustani seikkailuihin ja uuden oppimiseen ja toteuttaa itseäni kirjoittamisen kautta, ehkä samalla löytää uutta itsestäni. Ja ennen kaikkea ylittää se omien vaatimusten kynnys, jonka toisella puolella on rohkeus seisoa sanojensa takana.

Ala vain tekemään, kyllä se siitä muotoutuu. Usein arvio omasta työstä vaihtelee välillä ”onpa hyvä idea” ja ”aivan hirveä”, mutta synkimmälläkin hetkellä totuus on usein jossain näiden välissä, ehkä likempänä ensimmäistä. Ainakin, jos omaa taipumuksen vaatia itseltään parasta ja enemmän. Jos ei keksi ideaa johon on täysin tyytyväinen, täytynee toteuttaa se mikä on lähimpänä, toivoen siitä poikivan jotain parempaa kuin alussa osasi odottaa. Jos on käyttänyt projektiin paljon aikaa, se on luultavasti ihan hyvä. Tai ainakaan jahkailu ei tee siitä parempaa.

Ja niinpä jälleen vaadin itseltäni liikaa kirjoittaessani tekstiä siitä, miten virheiden tekeminen on ihan ok.

Nauran itselleni, siinä keskellä katua. Pysähdyn ja käännyn toiseen suuntaan. Kävelen kohti tummana merenä vellovaa pelkoani, sallin itseni erehtyä. Jaan ideani, vaikka en ole aivan varma, tuleeko siitä hyvä. Vaikka se ei ole valmis.

Kävelen kaupungin läpi, saavun rantaan. Nielaisen, katson värähtämättä hyiseen veteen. Yritän nauttia siitä tunteesta, kun valmistautumattomana hyppääminen salpaa hengen ja vie tunnon. Ei se voi olla niin paha. Pitäväthän jotkut avantouinnistakin.

 © Sini Toivonen

Share
Ladataan...