Ladataan...
Letti sekaisin

Kuva: Olli Hautamäki

Unelmani on elämä, jossa ei tarvitse valittaa omasta kiireisyydestä. Elämä, jossa eri tavoitteet ja haaveet ovat niin hyvin tasapainossa, että ne eivät kuormita huonolla tavalla. Unelmia voisi vaikka laittaa peräkkäin: jättää jotain haaveita tulevaisuuteen mutta kuitenkin tarttua johonkin nyt, jolloin kokee elävänsä täyttä elämää myös nyt eikä sitten joskus. Tai sitten ei paneudu kaikkeen täysillä, ei vaadi itseltään nopeaa huippusuoritusta kaikessa, vaan tekee muutamaa asiaa pikkuhiljaa, fiiliksen mukaan, prosessista nauttien.

Vaikka en esimerkiksi työurasta vielä paljoa tiedä, uskon priorisoinnin voimaan. Uskon siihen, että ainakin jossain määrin on mahdollista päättää itse, mihin käyttää aikansa, ja jos uskallusta riittää irtautua oletuksista ja pinttyneistä tavoista, niin paljonkin voi omassa elämässä muuttua. Uskon, ettei täällä ketään pakoteta mukautumaan kiireisen yhteiskunnan tapoihin, vaan omaa tietä voi ainakin tiettyyn pisteeseen asti luovia väljemmille vesille.

Unelmoin elämästä, jossa työ ei ole keskeistä. Unelmoin siitä, että vaikka olen työn intohimoinen tekijä, vaikka toivon mukaan tulen rakastamaan sitä, mitä tulevina vuosina teen, se ei koskaan ole minulle kaikki eikä edes puolet. Haluan paljon vapaa-aikaa, sekä yksin että toisten kanssa. Ja vieläpä niin, ettei vapaa-ajallakaan tarvitse ahdistua tekemättömistä töistä. Tarkoitti se sitten 80% työaikaa, pätkätöitä, tai jotain omaa henkistä asennetta, olosuhteiden mukaan. Vaikka joku kokeneempi saattaa nähdä asian realistisemmalta kannalta, uskon silti, että asenteella voi olla enemmän vaikutusta kuin joku kyynistynyt tuhahtelija alkujaan saattaisi ajatella.

Olen ollut hetken aikaa putkessa, jossa yksikään aamu tai ilta ei ollut vapaa, ja jos olikin, se piti käyttää tekemättömiin töihin. Rakensin itselleni tuon putken, koska halusin menestyä asioissa joista pidin, olla hyvä tulevassa työssäni ja vielä lyhyessä ajassa ottaa vuosia kiinni tuoreella jalkapallourallani. Silti en opiskellut tarpeeksi, en ehtinyt parantaa lihaskuntoa jalkapallon tueksi kun treenejä oli jo neljästi viikossa, en ehtinyt tehdä tutkimusta sillä vauhdilla kuin halusin. Välillä en ehtinyt käydä suihkussa tai tehdä ruokaa, kun univelassani mieluummin nukuin vartin pidemmät yöunet. Olen siis pienessä mittakaavassa kokenut sen, kun intohimo omissa tekemisissä vie tilaa ihmissuhteilta, ja niiden pientenkin seurausten huomaaminen erityisesti jälkikäteen oli minulle tarpeeksi. Halusin tehdä yhtä aikaa kaikkea mitä sydämeni janosi, ja siihen putkeen en enää palaa.

Unelmoin perhe-elämästä, jossa ensin tulee ihmissuhteet ja vasta aikaisintaan niiden jälkeen työ - ihan myös käytännössä, eikä vain ihanteiden tasolla. Helppohan se on nyt sanoa, enkä halua väheksyä olosuhteiden ja vastuiden merkitystä, mutta vähintään joka tilanteessa voi kyseenalaistaa nykyiset tapansa; miettiä uudelleen, mitä todella arvostaa ja miksi panostaa asioihin, joita ei arvosta. Vaikka täydestä sydämestä rakastaisin työtäni, en koskaan halua olla se ihminen, joka on niin uppoutunut mahtavaan työhönsä, että tärkeämmät asiat jäävät sivuun.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Kukaan ei ole varmaan koskaan lukenut aamuaiheista blogipostausta tai nähnyt blogeissa ihania aamukuvia kahvikuppi kädessä kun kaikki on täydellistä - harmi, koska tästäkään ei tule sellaista.

Neljä vuotta sitten lopetin torkuttamisen. Olin silloin Australiassa kolme kuukautta ja jaoin huoneen neljän muun tytön kanssa. Sain ymmärrettävästä syystä palautetta joka-aamuisesta pirinästä ja lopetin.

Aamut ovat aina olleet minulle vaikeita. Iltayö on mielestäni ihmisen parasta aikaa, jolloin mieli herää eloon ja voisi keksiä luovaa ja siistiä tekemistä tunneiksi. Harmi vain, että juuri silloin on aika mennä nukkumaan, jos haluaa herätä virkeänä. Aina ei jaksa miettiä mitä haluaa eniten sen sijaan mitä haluaa nyt, ja sen seurauksena aamut ovat usein tuskaa.

Torkuttaminen ei koskaan palannut rutiiniin, paitsi ehkä todella väsyneinä aamuina. Sen sijaan ainakin vuoden tahaton aamurutiinini on ollut selata kännykkää sängyssä puoli tuntia ennen peiton alta nousemista. Joskus havahdun jo vartin skrollauksen jälkeen miettimään, että nytkin voisi nousta, mutta toisaalta en jaksanut eilenkään, niin mitäs sitä turhia. Lisäksi laitoin kellon soimaan sen verran aiemmin, että tässä on joka tapauksessa luppoaikaa, mutta en voinut laittaa sitä myöhemminkään soimaan, koska olisin varmaan makoillut saman puoli tuntia ja melkein myöhästynyt koulusta. Päättymätön kierre siis.

Luin vasta Benjamin P. Hardyn aamurutiineja käsittelevän jutun Mediumista. Se kuulosti niin hauskalta, että päätin keksiä itselleni uuden, sillä entinen on aika tylsä. Niinpä viime viikosta alkaen aamuni näyttävät tältä:

1. Lankuta minuutti
2. Mitä haluan tältä päivältä?
3. Rukoile ihan lyhyesti jotain
4. Petaa sänky
5. Avaa some vasta koulussa

Näin tulee aloitettua aamu freesisti, siirrettyä unelmien todeksi eläminen tähän päivään, urheiltua, petattua sänky ja irrottauduttua somen otteesta heti aamusta. Melkein sen ihanan aamukuvan arvoinen suoritus.

Kuva: Olli Hautamäki

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Huomaan usein ihmetteleväni, miten ihminen voikin olla näin kiireinen. Toisinaan tekee mieli laittaa oma hoppu jonkin kolmannen persoonan syyksi, sanoa ”minä en nyt vain ehdi” ja vielä valittaa siitä, miten kiire koko ajan on, kuin sen takana olisi joku muu. Kuka onkaan se pirulainen, joka on tunkenut minun elämäni niin täyteen, etten ehdi edes öitäni nukkua.

Kai se on lopulta kiinni siitä, miten asiansa priorisoi. Eihän täällä ole pakko kuin kuolla ja maksaa veroja, joten muut asiat lienevät aika lailla itse hankittuja. Kai sen voi itse päättää, satsaako yhdeksän tunnin yöuniin, kuntosaliohjelmaan, huippuarvosanoihin vai sarjojen katsomiseen. Joskus kyllä tuntuu, että enhän ole millään voinut valita tätä kaikkea itse. Tai ainakaan en enää voi valita, kun olen jo sitoutunut tähän ja tuohon.

Välillä tuntuu, kuin eläisi jatkuvassa 110% tehokkuudessa. On niin innoissaan kaikesta mahdollisesta ja haluaa äkkiä hoitaa hommat pois alta näkemättä, että liukuhihnalla on aina lisää asioita jonossa. Mikä neuvoksi? Pitääkö pysähtyä juuri nyt? Ehkä ei ihan nyt, mutta sitten kun nämä kolme asiaa on hoidettu. Ja taas aivokuori unohtaa muistuttaa, että tämä on ehkä sadas kerta tässä kuussa kun luulet että homma toimii noin. Onko ihmiselle hyväksi olla näin tehokas?

Yksi vasta pohtimani pienemmän kynnyksen ratkaisukeino kiireiden tulvaan on tämä: harkitse ainakin puoli tuntia ennen mihinkään myöntymistä, vaikka asia olisi miten pieni ja kiva, tai vaikka olisi itsestäänselvyys että lähdet mukaan, sillä ei se välttämättä ole. Kuten useimmat muutkin säännöt, joita olen itselleni vuosien varrella keksinyt elämää hallitakseni, tämäkin taisi unohtua jo ennen ensimmäistä koitosta. Periaate jäi kuitenkin mieleen: kaikkeen ei tarvitse eikä ehkä kannatakaan suostua, edes kaikkiin kivoihin juttuihin. Myös elämää tuovista asioista voi nimittäin tulla elämää syöviä, jos niitä haalii liikaa.

Mutta ehkä on niinkin, että täytän oman kalenterini, koska olen tekevä ihminen. Minähän se aina kysyn, pidetäänkö tänään juhlat tai pitäisikö aloittaa tämä harrastus tai saisinkohan tehtyä väitöskirjan opiskelujen aikana tai ehtisinköhän huolehtia tällaisesta lemmikistä. Ehkä se kuitenkin on niin, että aidosti haluan tehdä paljon asioita - että se todella on kirjoitettu syvälle luonteeseeni, vaikka oma luonteeni joskus syökin minut elävältä. Vaikka voihan se olla toisinkin. Jos vain uskaltaisin mennä kerrankin toiseen suuntaan, jättää kalenterin puolityhjäksi vaikka aidosti haluan täyttää sen kaikella, saattaisin löytää vastauksen. Saattaisin huomata lisämäärän täyttämätöntä aikaa olevan minulle tarpeen, tai sitten hiljaisuudesta turhautuneena havaita uuden arvostuksen omaa tekevää luonnettani kohtaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Odotan kun lähdet ovesta, 
pyörittelen kiharaa sormenpäissä. 
Olet ollut hyvä kaveri. 
Vuodet menivät nopeammin kuin uskoin. 
Ennen en miettinyt mitä sitten, 
nyt se pysäyttää väkisinkin. 
Kun tämä vaihe on ohi, 
mitä sen jälkeen? 
Ollaanko me vielä nämä tyypit? 
Kerrotko mulle vielä sun noloimmat stoorit, 
vai ollaanko me aikuisia? 
Ollaanko me enää avoimia? 

Haluaisin sanoa jotain,
mutta ei tule mitään mieleen.
Sydän kiertyy sisällä,
toivoen hiljaa, että kaikki pysyy aina näin.
Että tulee aina huominen, jossa oot siinä.

Hymyilen ja halaan,
sinä menet ulos,
minä jään sisään.
Osaisitpa lukea sanomattomat ajatukseni,
mutta en voi laskea sen varaan.
Ethän koskaan kuvittele, ettet olisi minulle tärkeä.
Tietäisinpä vain olenko muistanut näyttää sitä,
olenko osannut päästää lähelle.
En viitsi kysyä.
Sinä menet ulos,
minä jään sisään.

Kuva: Olli Hautamäki

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Kuva: Olli Hautamäki

Olen aina ihaillut ihmisiä, joista näkyy aito halu välittää. Kun sellainen tyyppi tulee vastaan, se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Näin kävi viime kesänä töissä, kun sain apua eräältä hyvin ystävälliseltä vanhemmalta kollegalta. Käytännön asiat tuntuu oppivan parhaiten käytännössä, ja silloin sainkin tähänastisen urani mieleenpainuvimmat opit. Kyseinen kollega oli taitava työssään ja hyvä opettamaan, mutta sen lisäksi hän oli hyvä välittämään. Kiireenkin keskellä hänellä oli aikaa kuunnella potilasta ja tutkia huolellisesti, ja sen lisäksi vielä perinpohjaisesti opettaa töhöille opiskelijatovereilleen asioita, joita he tuskin ikinä tulevat unohtamaan. Potilas koki, että hänet on kuultu ja hän saa hyvää hoitoa, ja opiskelija ei vaihteeksi kokenut itseään vähän tyhmäksi, vaan sai rohkeutta ammatissaan kasvamiseen. Paljon enemmän hän antoi kuin mitä työsopimus vaati, samalla palkalla, ilman henkilökohtaisen panoksen lisää.

Joidenkin ihmisten seurassa tulee välitetty olo, vaikka he puhuisivat kahvista. Siinä on jotain taianomaista. Ilman sanojakin toisesta voi huokua turva ja läsnäolo, tai sitten se voi tulla esille sanoista vaivihkaa. Toiset välittävät niin, että se näkyy, ja sekin on hyvä. Vielä hämmentävämpää on tavata ihminen, joka välittää ja sitten huomata, ettei hän todella tee siitä numeroa, tai oikeastaan edes huomaa sitä itse. Sitä ikään kuin vilkuilee ja kuulostelee, tarkkailee nähdäkseen hänen esittelevän hyveitään edes pienelle yleisölle, edes vähän tässä keskustelussa, mutta lopulta on vain uskottava ja tyydyttävä imemään häneltä viisautta.

Joskus sitä pysähtyy ja huomaa, että sisälle on asettunut kummallinen mittari, joka laskee, miten paljon tekee hyvää. Se räknää laskunsa päivittäin ja suoltaa niistä päätelmän siitä, olenko riittävä - pitäisikö kokea syyllisyyttä siitä, etten ole auttanut ja välittänyt tarpeeksi, vai olenko tänään ihan ok. En aiemmin juuri huomannut sitä, mutta mitä tarkemmin katson, sitä enemmän huomaan sen vaikuttaneen elämääni.

Näen maailman oman elämäni linssien läpi, ja usein ne tahtomattani lisäävät vaativan sävyn hyviin asioihin. On elettävä muita ihmisiä varten, kannettava toisten taakkoja, oltava tukena, autettava pyyteettömästi. Vaikka sanoma on hyvä ja kumpuaa rakkaudesta, se ei aina välity tänne asti yhtä ruusuisena. Joskus en saa kammettua itsestäni minkäänlaista hyvää toisia kohtaan, vaan tilalle ryöppyää vain ajatus siitä, miten lähimmäistä rakastava ihminen käyttäytyisi ja toimisi, ja miksen ole ollenkaan siellä. Oman itsekkyyden pelosta kumpuaa vaatimus olla välittävä ihminen, ja toisten huomioimisesta tuleekin taakka.

Unohdan usein muiden opiskelupaikat ja sisarukset. En välttämättä muista puoliakaan toisen ihanista uutisista tai jaksa kuunnella loppuun ilman tarvetta sutkauttaa jotain väliin. Olen oppinut taidon näyttää kuuntelevani, nyökätä oikealla hetkellä ja vasta hetken päästä havahtua välinpitämättömyyden horroksestani. Toisilta voi oppia niin paljon, ja olisi hienoa auttaa ihmistä, mutta aina se ei vaan onnistu.

Unelmani on olla ihminen, joka aidosti välittää. Joka on päässyt tasapainoon itsensä kanssa niin, että todellinen kiinnostus herää paitsi itseä, myös toisia kohtaan. Aina ei voi jaksaa, eikä välittämistä voi väkisin puskea. Ehkä sekin on ihan ok, ettei joka hetkessä ole valmis pyyteettömästi kuuntelemaan ja olemaan apuna. Ehkä ystävyyssuhteiden paradoksi onkin siinä, että auttaakseen toista ei tarvitse olla valmis auttaja: me heikot paskat voimme tukea toinen toistamme, silloin kun jaksamme.

Ollapa se ihminen, joka aidolla välittämisellään inspiroi puolituntematonta kohtalotoveria. Ollapa vapaa omista vaatimuksista omata hyvä moraali, itsetarkkailusta omia hyviä tekoja sekä niiden takana olevia motiiveja kohtaan. Tietääpä olevansa niin rakastettu, ettei arvoa tarvitse hakea. Ollapa niin vapaa, että voi tehdä hyvää ilman tarvetta näyttää se jollekin. Saadapa rakastaa ihan vain siksi, että sitä rakastettu sydän pohjimmiltaan halajaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Kuva: Olli Hautamäki

Jo kymmenen vuotta seurakunta on ollut perheen jälkeen tärkein yhteisöni. Siellä meillä on korvaamaton porukka: yhtenäinen kymmenien ihmisten joukkio, jossa toisista välitetään. Iän ja ammattiryhmien kuilut hämärtyvät, kun ihmiset jakavat syvempiä arvoja. Vaikka vuosien kuluessa porukka on vaihtunut, sama yhteys säilyy ja jokainen kokoonpano on ollut omalla tavallaan mieleenpainuva.

Tutussa ympäristössä on helppo olla sosiaalinen. Seurakunta on minulle toinen koti, ja sen riennoissa on vaivatonta uiskennella eteenpäin kuin kala vedessä, kun sille tuulelle sattuu. Kulkea ihmisen luota toiselle tietäen saavansa aina ilahtuneen vastaanoton, ottaa puolivahingossa roolia saadakseen muut nauramaan. Rakastan esiintyä, niin speksissä kuin arjessakin. Silloin tunnen olevani vapaa, oma itseni, nauttien joka sekunnista. Hyvässä seurassa aika lentää, eikä ole yksi tai kaksi iltaa, kun olen uinut omassa sosiaalisessa zonessani pikkutunneille asti ja miettinyt vasta kotona, mitä sitä tulikaan sanottua ja saivatko kaikki muutkin tilaa.

Nuorempana ajattelin olevani selkeästi introvertti. Teini-iässä aloin huomata, että olen usein sosiaalisissa tilanteissa yllättävän ulospäinsuuntautunut. Yritin pähkäillä, onko tämä uusi kuvio epäaitoutta, mutta nautin todella niistä hetkistä ja päättelin, että ehkä tämä on todella minua. Silti edelleen pelkään päästää sosiaalisuuttani valloilleen. En vieläkään ajattele olevani viihdyttäjätyyppiä tai edes ekstrovertti, ja siksi sosiaaliset purkaukseni hämmentävät minua yhä. En ole ihan varma, saako esillä olemisesta nauttia niin paljon kuin itse nautin. Pelkään, etten ole aito. Haenko huomiota, olenko itsekäs, huomioinko omassa kuplassani riittävästi muita.

Hyvä yhteisö on ollut korvaamaton kasvuympäristö. Sellaisessa voi turvallisesti opetella sosiaalisia taitoja, muiden huomioimista ja oman tilan hallintaa. Ehkä joku ystävällisesti koputtaa olkapäähän mikäli viihdytys menee yli, tai ainakin hyviä roolimalleja on tarjolla. Jos esiintymisen halu onkin huomion ja oman paikan hakemista, ehkä muiden osoittama aito kiinnostus, yhteenkuuluvuuden tunne ja siitä seuraava vähittäinen itseluottamuksen kehittyminen auttaa kasvamaan yksilöksi, joka antaa tilaa myös muille?

Voin rehellisesti sanoa, että rakastan sitä tunnetta, kun saan olla esillä ja saan ihmiset nauramaan. Uskon, että esiintyminen on monelle luonnollinen tapa ilmaista itseä, ja itsensä kanssa sujut olevan ihmisen seura on yleensä mukavaa persoonasta riippumatta. Jos on tilanteessa aidosti läsnä, silloin usein keskittyy täysillä nimenomaan ympärillä oleviin ihmisiin, eikä vain itseensä. Minä ainakin nautin katsoa kun joku kertoo hauskaa juttua: se saa ihmiset nauramaan, rentoutumaan, kokemaan yhteyttä. Ehkä voisin itsekin välillä vapaasti nauttia viihdyttäjän roolista?

Share
Ladataan...

Pages