Ladataan...
Letti sekaisin

Spagetin syöntiä vuoden 2015 Terwaspeksissä. Kuva: Teija Törmä

Aika tarkkaan kolme vuotta sitten kaverini suostuttelivat minut lähtemään Oulun Lääkiksen Terwaspeksin improvisaatiotreeneihin. Speksi on interaktiivinen näytelmäprojekti, johon sisältyy vuosittain noin 60 tekijää ja useita kolmen tunnin esityksiä. Yleisö saa vaikuttaa tapahtumien kulkuun huutamalla repliikkien väliin ”omstart” ja perään minkä tahansa määreen, jolloin lavalla juuri tapahtunut tehdään uudelleen eri tavalla. Jotain tällaista olin speksistä kuullut, ja halusin ihan vähän lähteä kokeilemaan näyttelemistä. Ajatus improvisoimisesta hirvitti, mutta menin kuitenkin kädet täristen yhden kerran kokeilemaan. En tiennyt, mihin olin lähdössä mukaan, tai edes että olin lähdössä mukaan johonkin. Imu lähti vetämään, ja niin aloitin uuden harrastuksen, tuon jokavuotisen unohtumattoman aikasyöpön.

Olen nyt näytellyt speksissä kolmena vuotena, ja tällä viikolla ensinäytöksensä saavassa projektissa "Kauhea möly liiasta rahasta" toimin ohjaajana yhdessä kollegani Niki Harjun kanssa. Olen aina rakastanut leirisketsejä, mutta vasta speksissä tajusin, miten parasta ja hermoja raastavaa näytteleminen on, varsinkin kun joutuu jatkuvasti improvisoimaan. Välillä oma hahmo junnaa paikallaan ja tuntuu niin epäuskottavalta, ettei repliikkien harjoittelu juuri nappaa. Treenit ovat enimmäkseen nauruntäyteisiä, mutta joskus tekee mieli laittaa paperipussi päähän kotiin lähtiessä tai miettiä vielä nukkumaan mennessäkin, mitä sitä taas päästikään suustaan. Tällaiselle suoriutujalle speksi on ollut sarja tärkeitä opetuksia: kaikkea ei voi suunnitella etukäteen, joskus menee pieleen eikä se haittaa, päästäessään irti liiasta yrittämisestä saattaa yllättäen todella onnistua. Kaiken joutuu oppimaan aina uudelleen, kun kymmenen sekunnin jälkeen tulee taas tilanne, johon ei ole päässä valmista mallia.

Vuosien 2017 (vasen) ja 2016 speksiroolit. Kuvat: Jere Jyränki (vasen), Maaret Laakso (oikea)

Joskus mietin, miten olenkin eksynyt mukaan näin mahtavaan projektiin. Ja vieläpä näyttelemään, mikä on ollut minulle vuosien aikana ehkä ohjaamistakin rakkaampaa. On ollut niin palkitsevaa olla lavalla, heittäytyä rooliin, vastata omstarteihin, joskus jopa saada spontaanit aplodit. En tiedä mitään hauskempaa, en melkein mitään mikä jäisi paremmin mieleen kuin hankalasta omstart-huudosta seurannut sekunnin paniikki, suun avaaminen, liian aikaisin ulos tuleva vastaus, yleisön reaktio ja viimeisenä ajatus päässä: sehän menikin ihan hyvin. Paineet lavalla ovat kovat, mutta näyttelijä saa yleisöltä paljon positiivista palautetta ja lavalta voi yleensä lähteä hymyillen pois, vaikka on kulisseissa itkettykin. Vielä aivan erilaista on ollut ohjata, ja siihen liittyen lienee helpompi koota ajatuksia ensi-illan jälkeen.

Olen useita kertoja kuullut speksin katsojilta kommentin ”hullua, minä en kyllä uskaltaisi”. Mietin usein, onko sen takana pieni kutkutus tulla kokeilemaan, sillä ajatus siitä, ettei yhtään haluaisi tehdä jotain mitä ei uskalla, on itselleni vieras. Ja ainakin tässä tapauksessa oli hyvä päätös lähteä pelkoa päin - olen saanut ylittää itseni monta kertaa, löytää itsestäni aivan uudenlaista luovuutta, pitää vaivoin pokerinaamaa yleisön edessä ja sitten ratketa riemuun hyvän porukan kesken. Siksi speksi on yhteisö, jota on vaikea jättää. Monet ovat sitä vuosien varrella yrittäneet, mutta useimmat niistä naamoista bongaa joka syksy uudestaan alkukokoontumisessa, omani mukaan lukien :D

Toivoisin, että kaikki saisivat joskus tilaisuuden esiintyä - tai vähintäänkin ne, jotka edes ihan vähän sitä haluaisivat kokeilla. Lavalla ja sen takana voi tehdä vaikka mitä: soittaa, laulaa, tanssia, lavastaa, puvustaa, maskeerata, miksata, olla valomiehenä, ohjata, tuottaa. Vaikka on yleisön puolellakin antoisaa - mehän jopa maksamme siitä! Tällä viikolla alkavaan produktioomme on muuten vielä lippuja, joten hae omasi täältä.

Voin rehellisesti sanoa, että kaikista miljoonasta harrastuksestani speksi on ollut paras. Speksi on opettanut minulle eniten ja tarjonnut suurimmat tunteet, suuntaan jos toiseenkin. Jos koskaan saat tilaisuuden näytellä tai varsinkin improvisoida, kannattaa kokeilla edes kerran. Kaikesta ajanhukasta ja vaivasta huolimatta en kadu yhtään: jos en vastahakoisesti olisi lähtenyt mukaan ensimmäisen kerran, en olisi nyt tässä. En olisi yhtä rohkea, yhtä vapaa, yhtä hyvä kohtaamaan ihmisiä, en osa näin rakasta porukkaa.

Viime vuoden produktio. Kuva: Maria Matinmikko

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Minulta kysyttiin jokin aika sitten kolmea parasta asiaa viime vuodelta.

Yksi kolmesta oli tämä blogi. Halusin toteuttaa kirjoittamisen lahjaani, ja jostain piti aloittaa, vaikka välillä kieriskelin ja tuskailin oman tekstini julkituomisen kanssa. Tein kuitenkin sen, mitä ensimmäisessä kirjoituksessani aioin: ylitin omien vaatimusteni kynnyksen, jonka tällä puolella on rohkeus seisoa sanojeni takana (ainakin välillä). Eikä varmasti ollut pahaksi oppia kestämään sitä tunnetta, ettei kaikki luomani työ ollut kaikkien mielestä hyvää. Aloin nähdä vapautta siinä, ettei oikeastaan haittaa jos joku ei tykkää. Ei kuitenkaan ikinä kaikki tykkää.

Toiseksi nousi vuoden viime metreillä syntynyt kuningasidea, josta tullaan blogissakin varmasti vielä kuulemaan ;)

Paras juttu oli ehdottomasti itseni ja elämän uudenlainen ymmärtäminen, mikä aiheena lienee elämänmittainen kestosuosikkini. Jotain pientä eksentrisissä pohdinnoissani nimittäin loksahti kohdalleen. Tajusin, ettei mihinkään ole kiire. Ei työn, ei urheilun, ei omien unelmien kanssa. Siihen on vielä pitkä aika, että olen liian vanha johonkin mitä haluan tehdä. Muutosta haluavan voi olla kannattavampaa miettiä, millaiseksi haluaa pitkällä tähtäimellä tulla ja miksi, kuin miten päästä äkkiä sinne, missä on valmis ja voi vihdoin olla tyytyväinen. Koska eihän sellaista paikkaa ole. Mikään, mitä olen ikinä yrittänyt tehdä väkisin, ei ole kestänyt. Ne kuuluisat timmit ja urheilulliset tyypitkään tuskin toteuttavat hyvinvoivaa elämäänsä sillä tavalla väkisin kuin itse olen joskus yrittänyt. Liian ankara tavoitteiden asettaminen, joskus tavoitteiden asettaminen ylipäätään, tappaa ilon unelmoimisesta. Ei siis auta kuin selvittää itselle, miten matkata tavoitteitaan kohti tavalla, jota oikeasti haluaa. Mutta silläkään ei ole kiire.

Toinen, vielä parempi loksaus oli tämä: mene sinne missä elämä on. Kerää ympärillesi niitä ihmisiä ja ota elämääsi niitä asioita, jotka tuovat sinulle elämää. Kiireisen elelyni keskellä huomaan helposti ajautuvani poispäin elämästä. Ahdistun ja kyynistyn, tulen vainoharhaiseksi, alan pelätä ja järkeillä. Hiipien menetän vapauttani huomaamatta sitä itse. Sitten löydän inspiroivan biisin tai kirjan, rentoudun ihanien ihmisten seurassa, koen yliluonnollista rakkautta, mitä vain mikä kääntää katseeni Elämään ja herättää jälleen uinuvan optimismin. Otan ongelmat kevyemmin, en jää kiertämään kehää negatiivisuuteen, kohtaan elämän seikkailuna ja nautin sen tuomista kokemuksista. Tunnen ja nauran kuin pikkulapsi. Elämä on loppujen lopuksi rauhaa, vapautta, rakastettuna olemista. Siinä vapaudessa kun voisi elää aina, ja vanhetessaan mennä aina vain syvemmälle. Olen varma, ettei pohja koskaan tule vastaan.

Ja vaikka kuluneena vuonna jokin loksahti kohdalleen, ei sekään ollut onnellisen elämän täydellinen resepti, ei elämäni viimeinen osittain epäonnistunut vuosi. Vieläkin, vaikka tunnenkin itseni joiltakin osin paremmin, menen välillä väärään suuntaan, ja se on ihan ok. Puen jälleen sanoiksi blogini kantavan ajatuksen, koska itse tarvitsen siitä jatkuvaa muistutusta: elämä ei ole suoritus, eikä täydellinen voi olla vaikka haluaisi. Ihmisiähän tässä ollaan, tai minä ainakin.

Kuva: Olli Hautamäki

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Tiedättekö, mikä on hieno tunne?

Olen tehnyt tutkimusta vaihtelevan epäsäännöllisesti parin vuoden ajan. Vuoden ajan takaraivossani on ollut ajatus, että ensimmäinen artikkeli pitäisi kirjoittaa, mutta en varmasti osaa. Olen hämmästyttävän pihalla omasta aiheestani, kaikki kirjoittamani teksti kuulostaa typerältä, saan vain murskaavaa palautetta jos laitan TÄMÄN arvioitavaksi, enkä ole vieläkään oikeasti päässyt mihinkään. Kaikki olettavat, että pystyn tähän. Ennemmin tai myöhemmin joku huomaa, etten oikeasti osaa mitään.

Ajatukset alkavat jo ennen kuin on kirjoittanut riviäkään. Välttelen aloittamista. Lopulta menen kauhunsekaisin tuntein joululomaksi töihin tekemään samaa tutkimusta, ja huomaan jotain yllättävää.

En olekaan pihalla. Saan tekstiä aikaiseksi, nyt kun kerrankin ehdin keskittyä siihen pidempään kuin tunnin kerrallaan. Saan jopa positiivista palautetta! Ja kaiken lisäksi tutkimuksen tekeminen ja kirjoittaminen onkin oikeastaan aika kivaa.

Älä siis vähättele itseäsi. Älä vertaa itseäsi hienoihin ja taitaviin ihmisiin tai heidän asettamiinsa odotuksiin, ennen kuin olet edes antanut itsellesi mahdollisuutta.

On hieno tunne huomata, että joskus on pahempaa odottaa uutta ja pelottavaa kuin toteuttaa se.

 

Kuva: energepic.com, CC0

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Elämä on pohjimmiltaan aika yksinkertaista. Ihmiset ovat ihmisiä, eikä kukaan ole täydellinen.

Omassa päässään sitä usein silti ajattelee, ettei kukaan muu ole näin huono ja kamala ihminen. Sitä unohtaa, ettei elämässä oikeastaan ole kyse siitä, että kehittää itsensä täydelliseksi paketiksi, jossa ei ole rosoista kohtaa, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta kunnialla, sanoo vain mitä tarkoittaa ja on ulospäin kaikella tapaa hyväksyttävä. Tavallaan sen tietää, että on ihmisenä ihan fine ja samanlainen kuin muutkin, vaikka omaakin taipumuksen juosta päin seinää aika ajoin. Ei vain ole yhtä helppoa hyväksyä itseään kuin puhua siitä.

Olen pienen ikäni opetellut katsomaan asioita eri kanteilta, analysoimaan itseäni, pohtimaan miksi reagoin näin tai miksi jokin saa minut tuntemaan tietyllä tavalla. Joskus se helpottaa elämää ja auttaa ymmärtämään vaikeita tilanteita. Mutta vaikka tiedän nämä asiat ulkoa, vaikka osaisin päässäni päätellä tai jollekin toiselle selittää tunteeni ja ajatukseni, se ei välttämättä aina auta. Silti en aina usko itseeni. Silti olen joskus hukassa itseni kanssa kaivaten hyväksyntää, kuin pieni lapsi joka toivoo kuulevansa lohduttavat sanat isältään tai äidiltään. Ja miten paljon silloin merkitseekään kuulla ”ei se haittaa” tai ”olet hyvä juuri tuollaisena” tai ”ei sinun kuulukaan pystyä kaikkeen” - vaikka nuo sanat opettelisi ulkoa ja toistaisi itselleen, mikä voima siinä joskus onkaan, kun ne heikolla hetkellä joltain muulta kuulee.

Kerro minulle, ettei haittaa, jos joskus teen tyhmiä valintoja. Ettei haittaa, vaikka joskus olen itse se kusipää ja sanansyöjä, joksi muita mielelläni tuomitsen, sillä tiedän nyt, ettei kusipäättömyys aina ole niin helppoa. Sano minulle, ettei tarvitse olla yli-ihminen, ettei aina tarvitse näyttää itsestään vain hyviä puolia ulospäin, vaan saa olla nolo ja tyhmä ja välillä raastaa jonkun hermoja. Ettei kukaan suutu tai pety, jos mokaan, eikä siksi minunkaan tarvitse. Että myös minussa saa olla sitä inhimillisyyden ruostetta, joka tekee ihmisestä ihmisen. Sano se minulle niin, että kuulen. Sillä vaikka sanon tietäväni, että olen hyvä tällaisena kuin olen, niin en minä aina taida sitä uskoa.

Kuva: Olli Hautamäki

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Uhmaan yliopistojärjestelmää. En lue tenttiin, en palauta esseetä ajoissa, vien laput väärään paikkaan. Uhmaan luonnonlakeja, juoksen t-paidassa talvipakkasilla, nostan kädet ilmaan ukkosella.  En siivoa, en laita ruokaa, en mene tänään ulos. Jätän astianpesukoneen pyörimään ilman valvontaa ja lähden tutustumaan ihmiseen, jolle en kerro oikeaa nimeäni. En pyöräile kouluun, vaan otan taksin kilometrin päähän. Otan ylimääräisen lihapullan linjastossa, lasken kuuman veden suoraan hanasta, teen pullataikinan ja syön sen raakana. Juon oliivipurkista pelkät nesteet, käytän pistorasiaa suihkun aikana ja juon desin vettä päivässä.

Ohitan bussikaistan kautta, ajan liikenneympyrää väärään suuntaan. Syön kolme levyä suklaata, vältän vegeruokaa viimeiseen asti, istun kahvilassa yksin kuuden hengen pöytään. En hanki punaista tupaa ja perunamaata, en kouluta koiraani, en osta asuntoa. En hymyile naapureille, en liity S-ryhmän asiakasomistajaksi, en hanki kirjastokorttia. Kulutan valtion varoja opiskelemalla ikuisesti, vaihdan alaa vuoden välein, nostan sossun tukia ja käytän ne leffalippuihin. Juoksen liukuportaat väärään suuntaan kolmikymppisenä. Nousen barrikadeille puolustamaan aatetta, johon en usko. Kävelen päin punaisia lasten nähden, ajan pyörällä ilman kypärää ja valoja, näytän poliisille keskisormea kahdesta eurosta.

Ja vaikka suurimmassa osassa asioista päätän sittenkin toimia kuten järkevien ihmisten kuulemma kuuluu, ainakin tiedän, että valitsin sen tietoisesti. Koska halusin elämän, josta pidän. Halusin tekoja, joilla on merkitys.

Kuva: Free-Photos, CC0

Share
Ladataan...

Ladataan...
Letti sekaisin

Vaihtelu on elämän suola, ja nyt olen vaihteeksi kokeillut lukea vähemmän. Tai oikeastaan omistaa lukemiselle vähemmän aikaa päässäni. Tällä ajan määrällä jona itse ajattelen että pitäisi lukea, olen loppujen lopuksi saavuttanut aika vähän. Luen siitä nimittäin vain murto-osan, ja lopun ajan koen syyllisyyttä enkä saa luettua, mutta en anna itselleni lupaa tehdä mitään muutakaan.

Välillä parempi ote elämään löytyy, kun tekee tavallisuudesta poikkeavia ratkaisuja. Olisiko järkevämpää vaikka lukea tentin alla enintään kolme tuntia päivässä, jotta aloittamisen kynnys ei kasvaisi niin suureksi? Tai aloittaa viikko aiemmin kuin ensin suunnitteli? Saatoin joskus pahassa tenttisumassa lukea 10 tuntia jonakin päivänä, ja siitä täytyi olla jo tehokkuus kaukana.

Benjamin P. Hardy on aamurutiineja käsittelevässä artikkelissaan todennut, että 20 % omasta energiasta tulisi käyttää työhön ja 80 % palautumiseen ja itsensä kehittämiseen. (Linkkasin saman artikkelin kaksi viikkoa sitten.) Hänen mukaansa riittävä palautuminen ja työhön valmistautuminen pitämällä itsensä kunnossa lisää itse työn tehokkuutta. Jos työhön käytetty aika todella on tehokasta, sen saa tehtyä lyhyemmässä ajassa. Rakastan tätä ajatusta jo siksi, että se suo ihmiselle enemmän luvallista vapaa-aikaa. Lisäksi tiedän itsekin, että painaisin duunia tehokkaammin, jos voisin sen varjolla aiemmin heittää aivot narikkaan ja lähteä vapaalle.

Yksin lukiessa ajatukset lähtevät helposti harhailemaan, ja vaikka luulinkin pitäväni enemmän yksin lukemisesta, kokeilin viime tenttiin porukalla lukemista ja kyselemistä. Sitä tehdessä keskittymiskyky parani, aika kului nopeampaa ja itsekin uskoi taas, ettei ole tyhmä, että muistaa sittenkin jotain äsken kuulemaansa, vaikka välillä tuntuu ettei oppimista juurikaan tapahdu niissä asioissa joissa pitäisi. Myös oppimiseen tarvittava aika väheni eli voi lukea vähemmän!

Sama pätee myös vapaa-ajan projektien tekemiseen. Jos päätät saada koko jutun valmistumaan yhdeltä istumalta tai muistelet kaikkia ideoita, jotka tänä vuonna jäivät toteuttamatta, et välttämättä pääse alkua pidemmälle. Hulluutta on tehdä sama asia uudestaan ja odottaa eri lopputulosta, kuten Einstein on hienosti sanonut. Kokeile siis tehdä jotain eri tavalla. Jaa arkipäivät koulujutuille ja viikonloppu luoville projekteille. Raivaa tehtäviä pois, ota vapaata, tee vähemmän. Eikö luovuuden lähtöpiste vanhempien oppien mukaan olekin tylsistyminen?

En sano, että tämä toimisi kaikille tai kaikissa tilanteissa. Ennemmin haluan sanoa näin: jos koet olevasi jumissa, et pääse eteenpäin vaikka vaatisit itseltäsi kuinka paljon, niin mitä jos vaihteeksi kokeilisit tehdä vähemmän?

Share
Ladataan...

Pages