Virheitä kohti

Letti sekaisin

Kävelen Oulun paahteisilla kaduilla, on kaunis elokuinen päivä. Ajattelin aloittaa tänään blogin. Kertoa vähän siitä, miten moka on lahja, miten virheistä oppii ja kokemus karttuu. Ja paljon muustakin, mutta ainakin siitä.

Olin jo pienenä liian kriittinen itseäni kohtaan. Ainakin jos opettajaa oli uskominen, kun en ollut tyytyväinen syvällisiin tarinoihini kaneista ja koirista. Vaikka aiheet ovat niistä ajoista muuttuneet, sama armottomuus omaa työtä kohtaan vaikuttaa edelleen. Vieläkin se estää näkemästä potentiaalia omassa tekstissä, pysäyttää yrittämästä, patoaa luovuuden virtaa. Maanittelee heittämään pois ideat, jotka vielä odottavat tilaisuuttaan loistaa.

Tätä kaikkea mietin ja pyörin sohvalla koko aamun, mutta en saanut sanoja paperille. En keksinyt tarpeeksi hyvää ja hauskaa tekstiä. Flow ei kerta kaikkiaan ollut päällä.

Annan mieleni mennä, keskittyä siihen mitä ympärillä on. Auringon lämpöön iholla, vaikka syksy on jo tulossa ja Oulun kaduilla tuulee kuten aina. Aitan valoihin ja torilta tuulahtavaan meren tuoksuun. Yritän nähdä tilanteen toiselta kannalta, elämän rosoisen linssin läpi.

Tarkoitukseni on jakaa hieman, mitä olen viime aikoina miettinyt ja mitä oppinut elämästä liittyen itseeni ja muihin, hetkessä elämiseen, armollisuuteen itseä kohtaan, unelmien toteuttamiseen, urheiluun, kouluun ja näyttelemiseen. Haluan kertoa omasta kyltymättömästä kaipuustani seikkailuihin ja uuden oppimiseen ja toteuttaa itseäni kirjoittamisen kautta, ehkä samalla löytää uutta itsestäni. Ja ennen kaikkea ylittää se omien vaatimusten kynnys, jonka toisella puolella on rohkeus seisoa sanojensa takana.

Ala vain tekemään, kyllä se siitä muotoutuu. Usein arvio omasta työstä vaihtelee välillä ”onpa hyvä idea” ja ”aivan hirveä”, mutta synkimmälläkin hetkellä totuus on usein jossain näiden välissä, ehkä likempänä ensimmäistä. Ainakin, jos omaa taipumuksen vaatia itseltään parasta ja enemmän. Jos ei keksi ideaa johon on täysin tyytyväinen, täytynee toteuttaa se mikä on lähimpänä, toivoen siitä poikivan jotain parempaa kuin alussa osasi odottaa. Jos on käyttänyt projektiin paljon aikaa, se on luultavasti ihan hyvä. Tai ainakaan jahkailu ei tee siitä parempaa.

Ja niinpä jälleen vaadin itseltäni liikaa kirjoittaessani tekstiä siitä, miten virheiden tekeminen on ihan ok.

Nauran itselleni, siinä keskellä katua. Pysähdyn ja käännyn toiseen suuntaan. Kävelen kohti tummana merenä vellovaa pelkoani, sallin itseni erehtyä. Jaan ideani, vaikka en ole aivan varma, tuleeko siitä hyvä. Vaikka se ei ole valmis.

Kävelen kaupungin läpi, saavun rantaan. Nielaisen, katson värähtämättä hyiseen veteen. Yritän nauttia siitä tunteesta, kun valmistautumattomana hyppääminen salpaa hengen ja vie tunnon. Ei se voi olla niin paha. Pitäväthän jotkut avantouinnistakin.

 © Sini Toivonen

Share

Kommentit

Krisu (Ei varmistettu)

Hyvä Janna! Oon ylpee susta ku alotit tän blogin! Oot mun esikuva mitä rohkeuteen ja heittäytymiseen tulee! <3

Letti sekaisin

Thänks! Vähän kiva kuulla :)

Hyvin ajateltu

Hyvin samanlaisia ajatuksia käyn läpi itsekin, joten jään mielenkiinnolla seurailemaan uutta blogiasi. Oikeastaan jo vuosiksi venyneen vellomisen jälkeen rohkaistuin minäkin ja avasin tänään vihdoin oman blogini - ajatuksia on yksinkertaisesti liikaa jaettavaksi, ja joskus se itsekritiikkikin on opittava hiljentämään. Itselleni kaikista hankalinta niin työssä kuin näköjään vapaa-ajallakin on päästää käsistään jotakin keskeneräistä, mutta kiireinen maailma ei enää suo aikaa ja resursseja kaiken täydelliseksi hiomiseen; nyt on siis yritettävä jotain muuta. Rohkeutta ja tsemppiä täältä, tämä oli tosi hieno avaus!

Letti sekaisin

Kiva että tykkäsit! Tuo on kyllä totta, jossain vaiheessa sitä vaan tajuaa että jos aikoo jotain saada aikaiseksi niin pitää vaan aloittaa vaikka ei oo vielä ihan valmista. Mukava kuulla että joku miettii samanlaisia juttuja. Pitääpä itsekin seurailla mitä sun blogissa on tulossa :)

Eea (Ei varmistettu)

Hienoa, että aloitit blogin. Jään seurailemaan :)

Mulla tullut jotenkin oivallus siitä, kuinka oikeasti voi antaa vain sen, minkä voi. On huijausta antaa enemmän. Vähän ku kustantaa elämisensä Visalla. Elää yli varojensa. Olisi viisasta antaa itsestään tai tehdä sen verran, että se tukee omaa hyvinvointia myös. Tekee töitä, koulua, ihmissuhteita niin, että ei uuvu. Sitten pyrkii olemaan siitä iloinen. "Kato mitä sainkaan aikaan!" vois olla kiva kommentti itseltäni itselleni. Ei välttämättä se helpoin tie kestää se oma vajavaisuus ja oppia armosta, mut se on ainoa kestävä tie.

Musta tuntuu, että katson sitä mihin oon menossa vielä aika kaukaa. Voin jo nähdä, miten osaan myöhemmin ajatella uudella tavalla ja elää ilman sitä täydellisyyden pakkoa. Ilman sitä kauheaa kritiikkiä, mikä mun päässä on. Et se vaan vaimenee ja kuulen muutakin.

-Siskosi kaveri, jolla oli sama sukunimi ennen naimisiin menoa kuin sulla nyt

Letti sekaisin

Hyvin sanottu! Jotenki sitä aina vaan aattelee, että kyllä mää jaksan ja pystyn. Mutta vaikka pystyiski suoriutumaan tosi hyvin kaikesta nii miks vaivautua elämään semmosta elämää, ketä varten mun pitäis tehä niin?

Kesti hetki ku mietin tota sun allekirjotusta :D

Kommentoi