Ladataan...
Lights & Music

 

Sofar Sounds -keikan Helsingin keskustassa aloitti italialainen Roberto Speranza.

Illan viimeinen esiintyjä Cyril Awakens.

Lontoolaisen kaveriporukan epäonnistuneesta keikkaelämyksestä alkunsa saaneen Sofar Sounds -konseptin keikkoja järjestetään jo yli 400 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Sofar (eli "sounds from a room") Sounds -keikat järjestetään vaihtuvassa salaisessa paikassa, kuten antiikkikaupassa tai jonkun olohuoneessa. Keikkapaikan osoitteen saa keikkaa edeltävänä päivänä tietoonsa ja illan esiintyjätkin paljastuvat vasta paikan päällä. Sofar Helsinki on toiminut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain hankkiuduttua keikalle - ja eihän asia edes ollut täysin omassa vallassani, sillä lipunosto-oikeutta täytyy hakea, ja valitut arvotaan. Tiistai-iltaiselle keikalle oli n. 60 onnekasta saanut lipun, minä heidän muassaan. Paikkana toimi galleria Helsingin keskustassa, ja yleisö oli tottuneesti tuonut mukanaan omat tyynyt lattialla istuskelua varten sekä omat juomat (Sofar-keikka vaikutti muuten aika täydelliseltä ensitreffipuuhalta!).

Esiintyjiä oli illan aikana kolme, joista kukin soitti 20-25 minuutin setit ja välissä pidettiin aina tauko. Ensimmäisenä esiintyi sympaattinen, muusikonuraansa aloitteleva italialainen singer-songwriter Roberto Speranza. Seuraavana esiintyi soolona Nelli Milan, joka säesti itseään pianolla ja sai tällä tavalla koruttomasti esitettynä biiseistään irti varsin intiimejä ja herkkiä sävyjä. Illan lopetti todellinen yllätys, jonkinnäköistä avaruust-dance-teknoa soittava Cyril Awakens, jonka musiikkissa synteettiset, rytmikkäät konetaustat yhdistyvät melankolisiin melodioihin.

Kaiken kaikkiaan ilta oli hieno kokemus. Yleisö kuunteli keskittyneesti ja intiimi keikkatila loi aivan omanlaisensa tunnelman. Parinkymmenen minuutin setit olivat juuri sopivan mittaisia maistiaisia, eikä kenenkään esiintyjän kohdalla ehtinyt tulla oloa, että käynpä tässä välissä röökillä. Se onkin yksi Sofarin ideoista, että itse musiikkiin keskitytään täysillä, ja kaverin kanssa höpöttelyt sekä vessakäynnit tapahtuvat sitten tauoilla. Illan dramaturgia oli myös kuratoitu hyvin ja kaikki esiintyjät olivat mahtavia uusia tuttavuuksia. Erityisesti Cyril Awakens pitää painaa mieleen!

Jos Sofar Sounds kiinnostaa, liity postituslistalle Sofarin nettisivuilla niin saat tiedon tulevista keikoista sähköpostiin!

 

Ladataan...
Lights & Music

Eleanor Cattonin Booker-palkittu Valontuojat on valtaisa urakka. Yli 700-sivuiseen kirjaan kannattaakin tarttua ainoastaan, jos on aikaa pyhittää lukemiselle n. 5 päivää putkeen - tähän ei missään nimessä kannata ryhtyä sillä suunnitelmalla että lukaisee luvun siellä, toisen täällä, väleissä viikko aikaa. Valontuojat on nimittäin lukijalleen erittäin haastava kirja, joka ei imaise mukaansa ehkä sillä yleisimmällä tavalla.

Valontuojat sijoittuu 1860-luvun Hokitikaan, Uudessa-Seelannissa sijaitsevaan kullankaivajien kaupunkiin, jonne eräänä tammikuun iltana saapuu Menestys-nimisellä laivalla Walter Moody. Ensi töikseen hän törmää 12 miehen salaiseen neuvonpitoon, ja hänet vihitään eriskummallisten tapahtumien sarjaan, jota miehet yrittävät yhteistuumin selvittää. Miten itsemurhaa yrittänyt kurtisaani, kadonnut kullankaivaja sekä vanhan erakon kuolema liittyvät toisiinsa? Tarinaan liittyy juonittelua, eri tahojen havittelema salainen kultaomaisuus, katoavia asiakirjoja, poliittisia agendoja, valeidentiteetti, laukauksia sekä tietysti rakastavaiset.

Jo tämän perusjuonen osalta kirja vaatii veronsa: kirjassa on lähes parikymmentä henkilöhahmoa, joista ei nouse varsinaista päähenkilöä. Erityisesti kirjan ensimmäisen osan aikana, kun kukin heistä saa kertoa oman versionsa tapahtumista kaupunkiin vasta saapuneelle Moodylle, menevät hahmot helposti sekaisin, ja heidän kertojanäänensä kuulostavat aivan samalta. Ensimmäinen osa (joka muuten on yli 300 sivua pitkä) on kaikista haastavin, ja myönnän sen aikana harkinneeni kirjan jättämistä kesken useaan otteeseen. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä toisessa osassa tapahtumat alkoivat vauhdittua ja henkilöhahmot saada syvyyttä. Kaikki hahmot eivät jääneet mieleeni kirjan loputtuakaan, mutta erityisesti kiinalaisen hatturi Ah Sookin sekä erakko Crosbie Wellsin kohtalot koskettivat. Cattonin kieli on runsasta ja kuvailevaa, myös suomentaja on jälleen tehnyt hienoa työtä erinomaisten kielikuvien säilyttämiseksi.

Ytimeltään tarina on melko perinteinen murhamysteeri, mutta kirjan toinen taso on kuitenkin paljon juonta syvemmällä ja paljastui itsellenikin osittain vasta kirjan lukemisen jälkeen. Vihjeitä on tietysti tarjolla yltäkylläisesti: kirjan ensimmäisillä sivuilla esitellään henkilöhahmot jaottelemalla heidät "planetaarisiin" ja "stellaarisiin", ja jokainen kirjan 12 osasta alkaa osan tapahtumien ajankohdan tähtikartalla, johon stellaariset henkilöhahmot on sijoitettu. Luvuilla on nimiä kuten "Venus Saturnuksessa" ja niin edespäin. Lisäksi kirjan rakenne - 12 osaan jaettu kirja, jossa ensimmäinen osa on yli 300 sivua, seuraava puolet siitä, sitä seuraavat taas tästä puolet jne - viittaa kuun vähenemiseen. Astrologisia viittauksia on siis paljon, mutta en yhdistänyt niitä kirjaa lukiessani, vaan vasta lopetettuani aloin googlaamaan kirjaa tarkemmin. Kävi ilmi, että Catton on kirjoittanut kunkin 12 neuvonpidon miehestä yhden horoskooppimerkin "karikatyypiksi", jonka toimintaa tähtimerkkinsä piirteet ohjaavat ja motivoivat. 

Kirja jättää vastaamatta moniin esittämiinsä arvoituksiin ja erityisesti loppuratkaisu jää epäselväksi. "Kosmisten kaksosten" käsite auttaa kuitenkin paikkaamaan aukkokohdat - ja nyt kaiken tämän internetistä selvittämäni valossa tekeekin mieli lukea kirja uudelleen. Ymmärsin myös, että kirjailija on tutkinut 1860-luvun tähtikarttoja ja hänen esittämänsä kartat ovat todella ne mitkä vallitsivat tarinan päivinä oikeastikin, mikä lisää kunnioitusta kirjailijan valtavaa työtä kohtaan. Voi kuitenkin myös kysyä, että mitä lisäarvoa ne antavat peruslukijalle, jolla ei vastaavaa astrologista tietoa ole?

Valontuojat jättää siis harvinaisen ristiriitaisen tunteen. Kirja oli liian pitkä, erityisesti alussa kerronnaltaan tahmea ja siinä oli liikaa henkilöhahmoja. Lisäksi ärsyttää, että kirjan tajutakseen pitää mennä googlaamaan toisten ihmisten teorioita loppuratkaisusta - vai onko se sittenkin kirjailijalta nerokas tapa herättää keskustelua ja fanikulttuuria (esim. Game of Thronesin tai Westworldin osalta puolet huvista on spekuloida mistä sarjassa on kyse), ja toisaalta luoda kirjaan toinen taso, joka varmistaa että lukija tarttuu kirjaan toistekin? Varmaa on vain, että kirjan lukemisen jälkeisenä yönä näin unta kirjan henkilöhahmoista, mitä minulle ei juuri koskaan tapahdu. Loppuvaikutelmani Cattonin järkälemäiseen kirjaan lienee siis kuitenkin positiivinen.

 

Ladataan...
Lights & Music

Kaikkialla Montenegrossa merivesi oli täydellisen turkoosia ja kirkasta.

Sveti Stefanin erikoiselle luksussaarelle pääsevät vain kaikista rikkaimmat matkustajat, muut voivat pulikoida rantavedessä mantereen puolella.

 

Näkymät vuoristoon Njegosin mausoleumilta.

Ajo takaisin Lovcenin kansallispuistossa oli hurja, mutta näkymät Tivatinlahdelle sen arvoisia.

Budvan kivoimmalle rannalle Mogrenille sai mennä salareittiä.

Kotorin uimaranta oli jo huomattavasti kivempi kuin Budvan yleinen ranta.

Uimassa sinisessä luolassa.

Ensimmäinen vaihe Montenegro-lomaamme vietettiin tosiaan ihanassa Ulcinjissa. Sieltä ajelimme hiljakseen rantaviivaa pitkin kohti Budvaa. Matkalla pysähdyimme lounaalla Petrovacissa ja uimassa (ja nappaamassa kuvat) luksussaari Sveti Stefanin kohdalla. Montenegron rantaviivalla on monta pientä somaa kylää vieri vieressä eli pysähdyspaikkoja olisi kyllä riittänyt. Huomasimme turistien määrän kasvun koko ajan lännemmäs ajettaessa ja Budvaan tullessamme olimmekin jo vähän kauhistuneita. Olimme viisaasti valinneet airbnb-majoituksen Budvan rauhallisimmasta kaupunginosasta Lazin kukkulalta, jossa meillä oli 25-neliöinen kattoterassi ja mahtavat näkymät merelle. Airbnb-hostimme Mila oli upea ja opasti meidät salaisille rannoille - Milan äiti taas tarjosi itsetekemäänsä piirakkaa sekä tujua yrttiviinaa, jonka santsistakaan emme kehdanneet kieltäytyä.

Heti ensimmäisenä iltana kävimme tutustumassa Budvan rantabulevardiin - ja sen jälkeen sinne ei tarvinnutkaan mennä. Oli toki jo etukäteen tiedossa, että Budva on turistien suosiossa, mutta valitsimme sen silti keskeisen sijaintinsa vuoksi. Emme kuitenkaan osanneet aavistaakaan millainen huvihelvetti Budvan rannalla odotti. Pitkää rantaa reunusti kaikenlaiset ihmeelliset huvivälineet, normaalien baarien ja ravintoloiden lisäksi oli karting-rataa, tivolia, 5D-elokuvateatteria, pomppulinnoja, niitä isoja ilmalla täytettyjä heiluvia mainosukkoja jne jne. Meininki oli suoraan sanottuna tosi ankea.

Budvan tuntumasta löytyy kuitenkin myös rauhaisampia rantoja ja jopa ihan keskustasta kävelymatkan päästä perusrannasta löytyy aivan ihana Mogren 1 ja Mogren 2 -rantapari. Mogreneille on hieman hankalampi päästä - erityisesti taaemmaiselle Mogrenille mennessä tulee jo vähän jännittävä "salainen ranta" tunnelma - ja koska ne ovat jyrkkien kallioiden suojassa, niin niille myös paistaa aurinko vain n. klo 16 asti. Tämän takia niillä oli paljon rauhallisempi tunnelma ja Budvan uimaranta-aikamme vietimmekin pääasiassa kaukaisemmalla Mogrenilla.

Budvasta on oikein kätevä tehdä päiväretkiä, ja kuuluisaan Durmitorin kansallispuistoon ja Tara-joellekin pääsisi Budvasta käsin oikein hyvin - jos jaksaisi herätä aamulla tosi aikaisin. Me emme jaksaneet, joten retkeilimme sen sijaan n. tunnin ajomatkan päässä olevaan Lovcenin kansallispuistoon. Sen kuuluisiin maamerkki on 1600 m merenpinnan yläpuolella oleva Njegosin mausoleumi, jonne kiivetään tasan 461 porrasta. Näkymät mausoleumilta vuoristoon ovat todella mellevät ja vuoren laella oli myös ihanan rauhallista ja viileää. Kansallispuistossa voisi myös haikata ja harrastaa muuta luontopuuhaa. Mausoleumi on lisäksi tunnettu siitä, että sinne johtava P1-tie on maailman hurjimpien serpentiiniteiden joukossa. (Aiheesta on kirjoittanut enemmän esim. Matkoillablogi) Noh, vinkkinä kaikille, että Lovceniin voi ajaa myös Cetinjen kaupungin kautta, mikä on Budvasta tullessa erittäin fiksu ajosuunta muutenkin, ja reitti on paljon hillitympi. Olimme ehkä hieman pettyneitä siihen, ettei reitti ollutkaan niin hurja kuin mitä olimme kuvitelleet, joten takaisintulomatkan päätimmekin sitten ajaa Kotorin eli juuri tuon kuuluisan P1-tien kautta. Alaspäin matka on toki varmasti helpompi kuin ylöspäin, mutta mutkat ovat todella hurjia ja minä pienestä korkeanpaikan kammosta kärsivänä en pystynyt juuri lainkaan katsomaan maisemia, vaan purin hammasta ja pidin autoa tiellä tahdonvoimallani (joskin kuski oli sitä mieltä ettei tahdonvoimallani ollut mitään merkitystä asian kanssa). Matka myös kesti tuplasti sen verran kuin Cetinjen kautta ajaessa. Mutta näkymät Kotorinlahdelle ja Tivatiin olivat kyllä huikeat.

Kotor onkin seuraava luonnollinen päiväretkikohde Budvasta. Kotorin vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, ja oikein hieno, mutta hinnat valitettavasti ovat sen ravintoloissa ja kuppiloissa sen mukaisia. Must-juttuja Kotorissa on vanhankaupungin muurille kiipeäminen, josta pitäisi olla kaupunkiin upeat näkymät. No varmasti onkin, mutta olin jotenkin luullut kyseessä olevan joku muuri 50 metrin korkeudessa. Ei, Kotorin muuri on Kiinanmuuri-tyyppinen rakennelma, joka jatkuu korkealle vuoristoon ja luvassa olisi ollut yli kilometrin verran nousua. Olimme jo ehtineet buukata itsellemme pikaveneretken, joten emme ehtineet kiipeämään - ja toisaalta ajatus keskipäivän kuumimpien tuntien viettämisestä kavuten ei muutenkaan tuntunut niin houkuttelevalta. Läksimme sen sijaan 450-heppaisella pikaveneellä merelle: paikalliseen tapaan kukaan ei tarjonnut meille pelastusliivejä ja ajaessamme ensimmäiset 45 minuuttia suoraa kyytiä merelle vastatuuleen, jouduin pitämään kaksin käsin kiinni veneen laidoista etten olisi tipahtanut mereen. Meriretkiä tarjoavat useat yhtiöt, ja olin jo etukäteen saanut päähäni että haluan ehdottomasti Blue Cave -nimiseen luolaan, joten retken valinta oli helppoa. Kolmen tunnin retki maksoi 30 € per henki, ja sen aikana pääsimme uimaan upeaan sinisen planktonin värjäämään luolaan, näkemään vanhan (ja kuumottavan!) sukellusvenetukikohdan sekä vierailemaan pienellä tekosaarella sijaitsevassa Our Lady of the Rock -museossa ja -kirkossa.

Mereltä käsin näki myös selvästi miten koko Kotorinlahti sekä koko Luštican niemimaa ovat täynnä toinen toistaan söpömpiä kyliä. Aloimmekin haaveilla, että seuraavalla Montenegron matkallamme vuokraisimme veneen jostain Kotorin tuntumasta ja seilaisimme kylästä kylään. Budva ei itsessään kohteena ollut se eniten meidän mieleemme oleva, ja koska välimatkat ovat sen verran lyhyitä niin suosittelisin Montenegron rannikon länsipuolelta tukikohdaksi kuitenkin Kotoria, erityisesti mikäli käytössä ei ole autoa. Myös Kotorinlahdella sijaitsevaa Perastin kylää kehuttiin paljon, mutta siellä emme ehtineet käymään.

Kaikenkaikkiaan Montenegro teki suuren vaikutuksen ja olimme kauttaaltaan positiivisesti yllättyneitä maan kauneudesta. Myös kaikki palvelut olivat huippuluokkaa ja ihmiset ystävällisiä ja englanninkielentaitoisia. En useinkaan sano, että haluan johonkin tiettyyn maahan uudestaan, mutta Montenegroon haluan kyllä takaisin - Durmitorin luonnonpuisto pitää vielä ainakin nähdä.

Pages