Ladataan...

En edelleenkään tee omasta tavastani syödä minkäänlaista numeroa, mutta silti se ajoittain herättää uusissa tuttavissani ihmetystä. Eiks toi ole kamalan vaikeeta? on lause, johon säännöllisin väliajoin törmään. Ei se ole vaikeaa, edes reissussa.

Matkasin kesän alussa työmatkalle Maltalle, ja jotta olisin vatsa täynnä, hyvällä mielellä ja normaali skarppi itseni reissussakin, tein muutaman ennakoivan peliliikkeen eväiden suhteen ennen matkaa. 

Malta! Such a lovely Rock!

Lento lähti aamulla 6:00 ja oli perillä Maltalla puolen päivän aikaan. Kuten yleensäkin niinä päivinä, jolloin en ole varma, milloin seuraavan kerran saan taas ruokaa, aloitan päiväni rasvatankkauksella. Rasva pitää ehdottomasti parhaiten nälkääni poissa, koska sitä kroppani käyttää hitaimmin ravinnokseen, ja myös aivot tykkää. Reissupäivänä tämä tankkaus tarkoitti neljää kananmunaa ja paketillista pekonia voissa paistettuna, sekä bulletproof-kahvia, johon oli blendattuna muutama ruokalusikallinen voita. Vaikka kaikki edellämainittu herkkuruokaani olikin, eivät ne kovin kevyesti uponneet vatsaan kello 4:15, joka ei todellakaan ole minulle normaali aamupala-aika.

Ensimmäisellä lennolla Tallinna-Frankfurt koneessa tarjottiin juustolla kuorrutettu vehnäleipä, josta kieltäydyin kohteliaasti. Reitillä Frankfurt-Malta jaettiin puolestaan vehnämuffinssi hillotäytteellä. Olin kuitenkin varautunut siihen, ettei lennoilla tarjota mitään ravinnoksi sopivaa,  joten napostelin konekahvin kyytipoikana raakasuklaata (OMBAR -lemon & green tea). Nälkä ei ollut vieläkään, siinä kello kymmenen aikaan, mutta suklaa ja kahvi nyt toimii ja maistuu aina. Olin pakannut käsimatkatavaroihini myös kookosöljyä, mutta tällä kertaa yllättävän hyvä pahvimukilentokonekahvi upposi mustana.

 

 Kohteessa alkoi heti täysi työrähinä, kunnes vasta noin kello 15:00 pääsin syömään. Aamupalasta oli tähän mennessä kulunut 11 tuntia, mutta missään kohtaa en ollut tuntenut nälkää, eikä vielä kolmeltakaan ollut hätä safkan suhteen, kiitos aamurasvan. Koska en ollut edelleenkään varma loppuillan ruokakuvioista, pelasin varman päälle Hard Rock Cafén ribseillä ja salaatilla. Varsin kelpo setti, vaikkakin vähärasvainen ja muutenkin aika pieni.

 

Iltapäivällä hotellille saavuttuani oli aika tutustua paikalliseen ruokakauppatarjontaan ja keräillä eväitä loppuviikolle. Ja mikä iloinen yllätys minua lähikaupassa odottikaan: Kerrygoldia, yhtä maailman parhaimmista voista, hyllykaupalla! Hotellin lähikauppa (Park Tower Supermarket, St. Julians) yllätti muutenkin positiivisesti, ja Kerrygoldin lisäksi hyllystä löytyi kookosvettä, hinta noin neljä euroa litralta. Mieluisa yllätys Maltan helteisiin. Kauppakassit painoivat tonneja palatessani hotellille, mutta iloitsin siitä, miten vaivattomasti oikeaa ruokaa pystyy syömään missä päin maailmaan tahansa. 

Kauppareissun jälkeen testasin hotellin salin, joka yllätti toimivuudellaan. Sovelletun yläkroppatreenin sai tehtyä vaivattomasti, ja tarkoitukseni olikin oikeasti saada vain härkänen pumppi päälle seuraavan päivän katamaraanijuhliin ;) Salin päälle mukaan pakatut annospalkkarit ja parvekkeelle nauttimaan illallinen. Kookosvettä nesteytykseen, luomupäärynäpyreetä hiilareiksi ja älyttömän herkulliset, lisäaineettomat lihapullerot proteiiniosastoon. Ruoan lämmitysmahdollisuutta minulla ei ollut, joten pullat ja soosi naamaan kylmänä -toimi!

 

Yhdestäkään hotelliaamupalasta en ottanut kuvaa -kananmunat ja pekoni lienevät kaikille tuttuja! Viiden tähden Le Meridienin brekulta löytyi kaikkea paleota, paitsi voita -se oli korvattu 60% rasvaseoksella. Omaa kookosöljyä en aamupalasaliin siitä huolimatta kantanut. Munakaskokki yritti joka aamua tarjota minulle naisellista kahden munan annosta, mutta itsepintaisesti pyysin aina neljä munaa, kiitos. Viimeisenä aamuna koukkasin myös samppanja-coolerin kautta, mutta lasista jäi yli puolet juomatta, sillä ei vaan tehnyt mieli (ja kyseessä oli kuitenkin ilmainen samppanja, hei haloo?? sanoisi vanha minä). Pyrin aamupaloilla syömään paljon rasvaa ja proteiinia, sillä koskaan en tiennyt, milloin seuraava mahdollisuus ruokailuun olisi. Kannoin käsilaukussa myös koko ajan pientä evästä, mikäli ateriavälit olisivat venyneet kohtuuttomiksi. Ravintoloista sai kuitenkin aina lihaa ja salaattia, jonka kuorrutin oliiviöljyllä. Toimistolla välipalakahviin lusikka kookosöljyä ja vähän raakasuklaata. Kourallinen pähkinöitä. Proteiinijuoma. Ei ollut nälkä.

Kaikenkaikkiaan neljän päivän matkallani oli koko ajan kylläinen, en saanut nälkäkiukkua tai voipunut missään vaiheessa -kiitos etukäteen mietityn ruokahuollon. En omasta mielestäni nähnyt tippaakaan  vaivaa eväiden kanssa. Eivät paljoa paina ja kevenevät sitä mukaaan, kun niitä luukusta alasta lappaa. Varsinkin beef jerkyt osoittautuivat loistavaksi ruoaksi lennoille helppoutensa ansiosta, sillä paluulennolla tarjottiin jälleen moskaa: tuorejuustoa ja korppuja sekä kolmioleipää. Voit arvata, että päädyin jälleen kahviin ja raakasuklaaseen.

 

Mitä siis pakkasin mukaan?

  • Liotettuja ja kuivattuja luomumanteleita
  • Lisäaineetonta beef jerkyä (eivät maksa Virossa läheskään niin paljon kuin Suomessa)
  • Itsekuivattua salamia
  • Kookosöljyä napaan sekä ulkoisesti että sisäisesti
  • Tummaa raakasuklaata ja raakapatukoita (jälkimmäiset eivät olleet herkkua)
  • Heraproteiinia
  • Laadukasta suolaa
  • Magnesium-hiutaleita

Mankun ja suolan ansiosta neste imeytyi hyvin, eikä valvomisesta, kuumuudesta ja epäsäännöllisestä syömisestä huolimatta olo ollut missään vaiheessa väsynyt saati turvonnut, kuten voisi kuvitella. Taputin itseäni olalle, kun viimeisenä iltana merenrantabileiden, skumpan, pienten coktail-palojen ja koko illan korkkareillatanssimisen jälkeen pääsin vihdoin aamuyöstä hotellille ja sain huljauttaa sekä kookosvettä, suolaa että proteiinijuomaa naamariin. Ilman eväitä olo olisi ollut  aamulla varmasti sekä krapulainen että voipunut.

Share

Ladataan...

No sittempä kävi niin, että päätin tosissani levätä.

Lisäravinnearsenaali käyttöön, erityisesti B5-vitamiini. Merisuolavettä aamuisin. Mankkua, C-vitamiinia, laadukasta kalaöljyä. Adaptogeenisiä sieniä. Aikaisin nukkumaan, kaikki ylimääräinen sähellys minimiin ja päikkäreille aika kuin vain pystyi. Maltillista hiilaritankkausta ja positiivisia ajatuksia. Hengittelyä.

 

Siitä se sitten alkoi olo pikkuhiljaa kohentua. Ensin paranivat yöunet ja niiden myötä luonnollisesti kaikki muukin. Oli huippufiilis  herätä ensimmäisen kokonaisen yön jälkeen ja huomata, etten ollut säpsähtänyt hereille kertaakaan koko yönä! Elämän pienet ilot.

Suunnitelmissa oli alunperin, että viikon-kahden päästä olen varmasti jälleen treenikunnossa. Lopulta siihen meni yli kaksi kuukautta. Välillä hieman arvelutti, jäänkö tällaiseksi vässykkäzombieksi koko loppuelämäkseni, ja millaista lopullista damagea olenkaan sisuskaluissani saanut aikaiseksi! Ei se vaivannut, ettenkö pääsisi enää ikinä treenaamaan, vaan se, että helpottaisi kummasti elämää, jos vain pysyisin edes hereillä.

Treenilevon aikana en muistaakseni kaivannut salille kertaakaan. Saatoin kyllä miettiä, josko ensi viikolla jo voisin tehdä paluun, mutta missää vaiheessa minulle ei tullut tarvetta päästä reenaamaan. Kävi oikeastaan juuri päin vastoin. Kun vihdoin aloin olla kunnossa, piti salipaluusta käydä jopa vähän ryhtikeskustelua itseni kanssa. Nääh, huomenna vasta. Josko ensi viikolla sitten kuitenkin.

Kun ensimmäinen treenikerta lopulta koitti, se lähinnä vain harmitti, ärsytti, kiukutti. Sävelsin kolme liikettä ja lähtin jo alle puolen tunnin sisään kotiin. Riittäkööt paluuksi. Totaalisen treenitauon aikana leuat putosivat kahdeksasta kappaleesta yhteen. 15 dippiä telineessä on muisto vain, sillä nyt yksikin tuottaa tuskaa. Mavessa 40 kiloa tuntui sadalta, ja kyykyssä riitti pelkkä tanko. Penkin tuntuma lähti täysin; minulla ei ollut enää mitään käsitystä siitä, onko 35 tai 40 kiloa paljon vai vähän? Muistaakseni Ennen Ylikuntoa (EY.) aloin vasta kaipaamaan varmistajaa, kun menin viidenkympin yli, mutt nyt pidin huolen, että kaveri seisoi takani ihan koko ajan, vaikka tangossa oli vain päälle 30 kiloa.

Mutta sen sijaan, että harmittelen, mitä kaikkea menetin, yritän keskittyä siihen, mitä kaikkea sain!

Joudun käymään yhä aikamoista kamppailua itseni kanssa, jotta pystyn maltilla suhtautumaan treeniin. Olen tehnyt tiettyjä uusia raameja itselleni, joiden pohjana toimii juuri oikeaan aikaan tullut ylikunto. Kiitos siis tästäkin kokemuksesta, elämä, ilman tätä pysähdystä olisi voinut käydä vielä hassummin, vaikkeivat metaboliset sairaudet paljon nauratakaan.

 

Tästä lähtien:

  • Kolme treenikertaa viikkoon riittää. Sen yli ei toistaiseksi mennä. Ei, vaikka miten tekisi mieli.
  • Mikäli tuntuu siltä, etten viime kerrasta ole palautunut, jätän menemättä, ja menen vaikka huomenna. Tai ylihuomenna. Kehitys ei todellakaan pysähdy siihen, päinvastoin.
  • Aina ei tarvitse vetää äärimmilleen. Treeni on hyvä, vaikkei joka kerta lähdekään taju.
  • Lepoa. Lepoa. Lepoa. Lihas kasvaa levossa.

 

 

Mitä kaikkea sitten sain Jälkeen Ylikunnon (JY.)?

Hermotus lienee palautunut, koska tuntuma oli pikkupainoissa aivan erilainen, kuin mitä se oli edes EY. isojen rautojen aikaan. Alan tästä lähtien keskittyä todellakin ennemmin tuntumaan, kuin siihen, paljonko malmia tänään voin lisätä tankoon. Missä se liike tuntuu ja miltä, on paljon tärkeämpää, kuin jatkuva progressiivinen nousu, kiukulla ja kamalalla väännöllä.

 

Vatsalihakset tehdään keittiössä piti jälleen paikkaansa. En kokenut kropassani yli kahden kuukauden totaaliliikkumattomuuden jälkeen muutosta huonompaan. Toki lihaspaineet ovat kadonneet, mutta atleettinen olemus pysyi yllä, ilman ponnistelua, tai syömisen seurantaa.  Niin se vaan on, että paleo on mun juttu. En käynyt vaa'alla, kuin ihan vaan mielenkiinnosta kerran, ja paino oli pudonnut X määrän.  Lihasten nesteistä se toki kaikki lähti. Korkeaproteiininen ja -rasvainen, maidoton, viljaton ruokavalio, tai siis minulle ihan normaali syöminen, piti huolen siitä, että "pudotettavia kesäkiloja" ei kertynyt. Olomuoto olisi varmasti toinen leivän mussuttamisella ja maitorahkalla.

Share

Ladataan...

Kirjoitin viimeksi 7.4. aloittaessani lepoviikon. Taukoa treenistä piti tosiaan pitää yksi viikko, mutta tulin kipeäksi. Koska sairausloma on sairausloma, eikä lepoviikko (kiitos ystävät tämän päähäni takomisesta), alkoi varsinainen lepo vasta seuraavalla viikolla. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä, ja treenileponi jatkuu yhä.

Kun mieli oli päässyt irti siitä, että on mentävä, tehtävä ja pakko jaksaa treenata, alkoi tapahtua kummia. Väsymysoireet vahvistuivat: olisin voinut valehtelematta nukahtaa pystyyn. Tiskikoneen tyhjennys ja muut arkiaskareet muodostuivat aivan  ylitsepääsemättömän rankoiksi. Piuhat pitenivät ja välillä tunsin itseni ihan älyttömän typeräksi, kun en tajunnut yksinkertaisia asioita, saati muistanut joitain sanoja. Ihan kuin silmien eteen olisi vedetty sumuverho ja samalla aivoissa olisi käynnissä sekä kestokrapula että kolmen viikon univelka. Samaan aikaan paukutin menemään viimeisiä koulutöitä, tein osa-aikaisia töitäni niin paljon kuin vain pystyin, stressasin kesätöitä ja asuntokuvioita ja sitä ennen tietenkin olin treenannut sen mitä lähtee. Täysii.

Näiden piti olla mave-sukat, mutta salitreenin puutteessa toimii myös mummulenkeillä köpötellessä, kompressiona kesähelteellä.

Yöheräämiset jatkuivat ja jopa pahenivat. Joka yö kello 3-6 välissä säpsähdin hereille. Hikoilin. Nukahdin onneksi aina heti takaisin, enkä jäänyt valvomaan aamuyöstä. Mutta koska yöuni ei ollut rauhallista, väsytti se minua lisää. Aamut eivät lähteneet käyntiin sitten millään, vaan tuijottelin sumuverhoni kanssa tyhjyyteen. Nousemista edelsi aina pitkä torkkurituaali ja pyöriskely sängyssä puoliunessa, mikä ei kuitenkaan virkistänyt minua yhtään.

Kärsin ihan järkytttävästä takykardiasta. Vaikka pulssini mitanneet ammattihenkilöt olivat sitä mieltä, että normaalipulssilla mennään, tunsin itse koko ajan inhottavasti, miten sydän pompahtaa rinnasta ulos minä hetkenä hyvänsä. Tykytykset olivat pahimmillaan aamuisin ja iltaisin nukkumaanmennessä. Tämä oli varmasti yksi syy, miksi valvoin aina muutamia tunteja ennenkuin nukahdin. Tuntui myös, että olin virkeimmilläni juuri silloin, kun olisi pitänyt rauhoittua nukkumaan.

Navan ympärille ja jenkkakahvoihin kerääntyi rasvaa, pelastusrengas. Tuskin sitä kukaan muu huomasi, koska kyse ei ollut kiloista, mutta itse tunsin sen varsin selkeästi. BioSignature opetti aika hyvin tuntemaan kropan muutokset, ja kun on tottunut tiettyyn lean-olotilaan, ja siihen miltä hyvinvoiva kroppa tuntuu ympärillä, tuntee ne kropan muutokset lisääntyvän rasvan muodossa yllättävän helposti, vaikka kyse olisikin vain milleistä (eikä tässä nyt ole kysymys Sami Hedbergin stereotypiasta, pumppipamppi-iikmikätoion). Tiesin kaiken olevan vain hormoniperäistä ja täysin korjattavissa, joten tätä asiaa en  jaksanut stressata. Oikeastaan olin vain kiitollinen, että koin muutoksen, koska nyt osaan taas arvostaa sitä hyvinvoivaa, lean-kroppaa paljon enemmän. Se ei ole itsestäänselvyys, vaikka sen eteen ei "töitä" tehdäkään, vaan eletään ihan tavallista elämää ja syödään hyvin.

Kesän ekat puistojumpat: leuanvetoenkka putosi puoleen (4), mihin olen silti ihan tyytyväinen, kun takana 1,5kk ilman yhtäkään leukaa. Lihaspaineet ovat täysin olemattomat, mutta eivätpä ne lihat onneksi ole mihinkään silti kadonneet.

Pinna lyheni siinä missä piuhat piteni. En ollut lainkaan oma, leppoisa, hyväntuulinen, ressitön minä, vaan pikkuasiat saivat aikaan raivonpuuskia. Olin aika raskasta seuraa iha itsellenikin.  Ja kun yhdesä flunssasta oli selvitty, oli toinen jo oven takana. Yksikään ei parantunut kunnolla, vaan jäivät vaivaamaan yskän tai nuhan muodossa.

Koska oireet viittasivat hyvin vahvasti ylikuntoon ja  lisämunuaisten uupumiseen ja tahdoin sulkea pois kaikki kilpirauhasvaivat, suuntasin verikokeisiin. Kaikki kilppariarvoni olivat viiterajoissa, joskin muutama arvo hyvin alarajoilla, ja kortisolit tosi matalalla. Verikoetulokset vahvistivat sen: NYT sitä lepoa, nainen!

Kuvituksenaa täysin asiaankuulumattomia kuvia, koska kukaan ei a) jaksa lukea kuvatonta sairaskertomusta b) jaksa katsoa selfieitä väsyneestä mörököllistä

Share

Pages