Ladataan...

Hän on tehnyt comebackin, hän on tullut takaisin, vaikkei koskaan missään ollutkaan... - näin Kalevi Härvää ja J. Karjalaista lainaten, tässä olen. Kirjoitustauon aikana kaikki kaksi lukijaani kysyivät, missä olen ja koska palaan. Kysyntäänhän on vastattava!

 

Viimeksi jäätiin siihen, että otin perusteellisen ylikunnon vuoksi parin-kolmen kuukauden treenitauon, jonka jälkeeen palasin pikkuhiljaa taas jumpan pariin, luvaten itselleni tehdä tällä kertaa koko homman järkevämmin.

 

 

Mitäs tässä välissä sitten on ehtinyt tapahtua? 

 

Ehkä yhtenä isoimpana oivalluksena on tullut omien vanhojen myyttien ja toimintatapojen murtaminen ja kyseenalaistaminen. Esimerkkinä vaikka ruoka. Olen ollut sitä mieltä, että kaikki perustuu vain ja ainoastaan siihen, mitä syön. Äläkä ymmärrä väärin - yhä edelleen se, mitä luukusta alas lappaan, on äärimmäisen korkealla prioriteettilistallani, mutta se ei ole kaikki. Stressin hallinta, uni, lepo, palautuminen, mielekkäät sosiaaliset suhteet, mielekäs muu tekeminen silloin kuin en ole salilla tai syömässä, edistävät terveyttä yhtä lailla kuin ravinto.

 

 

Heinäkuussa 2014 päätin seuraavaa:

 

  • Kolme treenikertaa viikkoon riittää. Sen yli ei toistaiseksi mennä. Ei, vaikka miten tekisi mieli.

  • Mikäli tuntuu siltä, etten viime kerrasta ole palautunut, jätän menemättä, ja menen vaikka huomenna. Tai ylihuomenna. Kehitys ei todellakaan pysähdy siihen, päinvastoin.

  • Aina ei tarvitse vetää äärimmilleen. Treeni on hyvä, vaikkei joka kerta lähdekään taju.

  • Lepoa. Lepoa. Lepoa. Lihas kasvaa levossa.

 

 Miten onnistuin? Kolme treenikertaa on pitänyt kutinsa. Joskus niitä on tullut kaksi, ja se on ihan okei. Joskus neljä. Sekin on oihan okei. Varmasti ylikunnon kaiut kuuluvat vielä näin vuodenkin päästä, eikä jokainen treenikerta ole ollut mitään henkilökohtaisten ennätysten rikkomistulitusta, josta päästäänkin toiseen ja kolmanteen kohtaan: aina ei tarvitse vetää äärimmilleen. Minulla on ollut salikertoja, jolloin olen tehnyt kaksi-kolme liikettä ja lähtenyt kotiin. Hittoako siellä väkisin vääntää, jos ei kulje. Joinain kertoina olen päättänyt mennä vain putkirullailemaan "ja kevyesti pumppailemaan", ja nämä kevyet treenit ovat päätyneetkin huikeaan rutistukseen ja omaan hikilammikkoon hukkumiseen.  Parhain oppi ylikunnosta on ollut se, etten tee kuten ohjelmassa seisoo (ai missä ohjelmassa, ei minulla ole sellaista kuin viitteinä päässä), vaan kuten kroppani toivoo. Olen myös pitänyt lepoviikkoja. Ihan kirjaimellisesti. Itseni tuntien tiedän, etten osaa mennä salille vain kevyesti pumppailemaan, vaan se on joko tai. Siksi olen katsonut parhaaksi pitää lepoviikot kotona, ehkä kevyiden kävelylenkkien muodossa, joskus ei niidenkään, vaan totaalilevon merkeissä. Toimii ja tuntuu hyvältä. 

Aloitin myös uuden harrastuksen, joka vaatii voimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä, tanssillisuutta, rohkeutta ja omien pelkojen voittamista. Rengastrapetsi yhdistää kaiken sen, mitä liikunnassa arvostan.

Russian Split

Share

Ladataan...

Balettisalissa on peilit. Kuntosalissa on peilit. Ryhmäliikuntatunnilla on peilit. Voisi kuvitella, että ulkonäkökeskeinen treenimaailma lisää tyytymättömyyttä, itseinhoa, syömishäiriöitä ja vääristynyttä kehonkuvaa. Toki näin varmasti onkin, mikäli salitreenillä lähdetään paikkaamaan jo lähtökohtaisesti rikkinäistä psyykettä, mutta henkiset ongelmat vaikuttavat luonnollisesti silloin myös kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Treenaaminen jonkun toisen takia, puhtaista ulkoisista seikoista tai paikaten muuta omaa puutetta ei ole kovin pitkäkestoinen ja kauaskantoinen valinta. Laita kommentti, mikäli olet näkemykseni kanssa eri mieltä.

En pidä lauseesta "tyytyväisyys tappaa kehityksen", sillä loputon kriittisyys itseään kohtaan ei tuota koskaan tyydytystä. Aina voisi olla isompi hauis, enemmän vatsapaloja, pystympi pylly. Omassa treenissä isompien treenipainojen himo on eteenpäinvievä voima, ei se, että keskityn kroppani puutteisiin, tai siihen, millaista rautaa en vielä jaksa nostaa. Myös toisiin treenaajiin itsensä vertaaminen on täysin hukkaanheitettyä energiaa. Me kaikki olemme yksilöitä niin geeniperimältämme kuin muilta fysiologisilta ominaisuuksiltamme. Sitäpaitsi jonkun muun mielestä olet lopulta aina kuitenkin liian paljon tai liian vähän jotain.

Olen äärimmäisen tyytyväinen nykyisiin treenipainoihini, sillä ne petaavat seuraavaa viiden kilon korotusta, joka tulee sitten kun sen aika on. Ja vaikka olenkin tyytyväinen nykyiseen henkiseen ja fyysiseen minääni, se ei silti tarkoita, ettenkö treenaisi tosissani, nousujohteisesti ja hakisi parempaa tulosta. Miten tämä siis eroaa tyytymättömyydestä? Tarkoitan sitä, että ennen salitreenin aloittamista olisi jo syytä olla itseensä tyytyväinen, eikä hakea hyväksyntää kehittyvän ulkonäkönsä kautta. Se on nimittäin kehä, josta ei koskaan pääse eroon. Saattaa käydä myös niin, että pakonomaisen itsensäkehittämisen vimmassa tekee treenin ja ruoan kannalta typeriä ratkaisuja, jotka taas johtavat huonon omantunnon kautta itsensä rankaisemiseen treenillä ja ruoalla.

On helppo olla tyytyväinen, kun tietää tehneensä parhaansa. Jos joskus sattuukin jostain syystä olemaan vähän huonompi treenipäivä, tai -viikko niin entä sitten? Se, että treeneistä puuttui se terävin kulma, ei tee siitä jumppakerrasta yhtään vähempiarvoista. Joskus hyvän päivän huonoin suoritus voi olla toisen päivän paras.

Kuka huomaa C&J tekniikkatreenikuvissa yhdennäköisyyden Muppettien Beakerin kanssa? Lähde

Itse olen saanut salitreenistä pelkkää positiivista kaikkea itselleni. Treenaan, koska se on kivaa. Positiivisena plussana ryhti suorenee, hillopurkin kannen saa itse auki ja energiaa riittää joka päivään. Lähden salille ainostaan siksi, koska tykkään siitä puuhasta itsessään niin paljon.

Share

Ladataan...

Olen viimeiset viikot pyöritellyt mielessäni ehdottomuusajattelua. Törmään aiheeseen jatkuvasti keskustellessani ihmisten kanssa. Empiriisen tutkimukseni mukaan kaikkiin ruokavaliokeskusteluihin, myös niihin, joissa varsinaisesti ei edes puhuta ruokavaliosta, joku haluaa tuoda näkemyksenä sen, miten ehdottomuus on tie turmioon ja kohtuus pitää kuitenkin kaikessa muistaa ja kyllä kaikkea voi vähän syödä.

Olen toisaalta samaa mieltä, ja toisaalta sitten taas en.

Pidän itseäni aika ehdottomana, josta kuitenkin usein myös poikkean.

 

Olen GMO-absolutisti. En osta ikinä itse mitään soijatuotteita, mutta sushilla käydessä käytän soijakastiketta. Pyrin suosimaan kaikessa luomua. Ostan itse ainostaan luomukananmunia, mutta ollessani esimerkiksi yökylässä, en kieltäydy minulle aamulla tarjottavista tavallisen kanan munista. Juon vain luomukahvia, mutta hotelliaamiaisella minulle maistuu ihan tavallinen torjunta-aine-espressokin. Luomubanaani on se ideaalisin vaihtoehto, mutta jos ne ovat kaupasta loppu, käy se tavan banskukin. Pyrin välttelemään maitotuotteita parhaan taitoni mukaan, mutta jos päädyn viini ja juusto -illanistujaisiin, saatan syödä pari palaa juustoa. Ainoastaan gluteenin kanssa olen absolutisti, mutta poikkeus vahvistaa tämänkin säännön: jätän syömättä ravintolassa alkuruoan kanssa tarjottavan leivän, mutta en voi vaikuttaa siihen, jos vaikka kastikkeeseen on lisätty vehnäjauhoja. Suosisin luomumarjoja, mutta asuinmaassani en löydä niitä mistään, joten Puolan ja Latvian myrkkymarjat käyvät tällä hetkellä ihan yhtä hyvin.

Suosin luonnonkosmetiikkaa ja siinäkin pyrin päätymään lopulta pelkkään kookosöljyyn välttääkseni kemikaalikuormitusta, mutta silti käyn kuukausittain ripsihuollossa, jossa käytetään kaikkea muuta, kuin luomuliimaa, lähellä silmää.

 

"Eikö tommosesta välttelystä tule ihan kamala stressi?"

Mikäli pystyn itse vaikuttamaan sisään lappamaani ruokaan, teen sen. En syö karkkia, pullaa, viinereitä tai croissantteja, koska niistä tulee paha ja huono olo. Mutta jos ystäväni yrittää parhaansa ja  tekee paleo-kakun "tässä nyt kyllä on tavallista sokeria kun ei ollut muuta"-puolustuksella, otan palan kahvin kanssa ilomielin. En koe ainuttakaan päivää stressaavaksi, sillä elämä on valintoja, ja vain minä itse voin vaikuttaa omiin valintoihini. Kaikkien päätösten tulee olla ensisijaisesti itselle perusteltuja ja itse hyväksyttyjä, jonka vuoksi niistä tulee automaattisesti osa arkea, tarvitsematta miettiä, rajoittaa tai kärsiä hetkeäkään. 

 

Viime kesä ja BioSignature-valmennus olivat käännekohtia, jonka jälkeen palaset ovat loksahtaneet paikoilleen kaikkein optimaalisimmin. Jouduin sitä ennen olemaan täysin ehdoton sokerin, hedelmien ja runsashiilaristen ruokien kanssa. Jo muutamasta taatelista homma nimittäin repesi täysin, ja olisin voinut syytää sisuksiini paketin puhdasta sokeria.

Nykyisin voin syödä raakasuklaata, bataattia, muutaman hedelmän ilman pelkoa, että mopedi karkaa käsistä. Makeanhimo ja karkkikoukku ovat nimittäin kemiallisia prosesseja. Kropassani on selkeästi tapahtunut jotain muutosta tasapainoisempaan suuntaan, jonka ansiosta enää todella harvoin, ehkä muutaman kerran vuodessa, minun tekee mieli jotain makeaa. Pyrin syömään silloin, kun tekee todella mieli, en silloin, kun jotain on tarjolla, oli kyse sitten samppanjasta tai konvehdista. Nykyisin tekee enää todella harvoin mieli yhtään mitään ruokaa, koska olo on koko ajan kylläisen ja tasapainoisen hyvä, eikä verensokerilaskuja tapahdu.

Kävimme sunnuntai-illallisella yhdessä Tallinnan harvoista luomuravintoloista, nimeltää AED (Rataskaevu 8). Kaksi alkuruokaa ja kaksi pääruokaa yhteensä 35€, ruokajuomana vettä. Itse aloitin linnunmaksalla ja puolukkakastikkeella (7,50€), pääruoaksi nautin naudan kieltä, sisäfileen, porkkanamuusia ja uunipunajuuria (14€). Diskreettiä paleota, tekemättä siitä suurta numeroa. AEDin menussa on myös merkinnät, onko annos gluteeniton, maidoton vai munaton.

 

Move Live Enjoy -blogin Johanna kiteytti erääseen kommenttiosioon ajatuksia, jotka olivat kuin omasta suustani. Sain Johannan luvalla lainata tätä mahtavaa ajatusta omaan blogiini, sillä en itse olisi osannut sanoa sitä paremmin.

"Mulle on ruoasta pikkuhiljaa tullut se mitä ruoan pitää olla: ravinto ja energian lähde, hyvinvoinnin ja terveyden perusta ja tuki, liikunnan lisäksi. [--] Mun ruoat on jatkuvasti erittäin herkullisia, joten en koe perus arkena jäävän mistään paitsi, ja syön kokoajan joka kerralla juuri sitä mitä eniten sillä hetkellä haluan. Ja aina olen tyytyväinen ruokailun jälkeen ja pitkin päivää, tasapainoinen olo. Mulla on tavallaan “lista”, jossa on ruokia joita vältän tai en syö koskaan, mutta tämä onkin sitten vaikea asia muiden ymmärtää: En kiellä silti mitään itseltäni. Oon vaan simppelisti uudelleen-motivoinut itseäni parempiin valintoihin samalla kun mulla on ns. lupa syödä ihan kaikkea. Kategorioin nykyään ruoat ainoastaan ryhmiin “tykkään/haluan/tekee hyvän olon” ja “en tykkää/en halua/tekee pahan olon”, sen sijaan että olisi “terveellinen”, “lihottava”, “epäterveellinen”, “guiltfree” jnejne. Aina kun nään näitä sanoja blogeissa jne niin tulee vastenmielinen reaktio ja hyvin äkkiä jää moisten seuraaminen. Oon itse tullut siihen tulokseen, että en aio väittää tekemisiäni terveelliseksi! Asiat tällä saralla (niinnkun muutenkin) on muuttunut paljon siitä mitä oli 50v sitten. Ihan varmana jollain voi olla jotain sanottavaa mun syömisistä 50v päästä kun nytkin jo on".

Share

Pages