Kantamisen välttämättömyydestä

Ladataan...
Liinapino

Ensimmäiset viikot vauva nukkui milloin ja missä vain - useimmiten sylissä, rinnalla tai muuten vain vieressä. Ihanasti kippuralla! Ihanien synnytyspäivystäjiksi kutsuttujen mummojen ansiosta vauvalla oli monta syliä, aina oli myös joku leikkimässä esikoisen kanssa tai tekemässä ruokaa. Kantoliinalle ei oikeastaan ollut mitään tarvetta. Ehdin jo murehtia, tuleeko tästä vauvasta liinavauva ollenkaan.  

Kuten yleensä murehdin aivan turhaan. Siitä hetkestä lähtien, kun mies palasi töihin, olen kantanut päivittäin, tuntitolkulla, aamusta iltaan aina kyllästymiseen asti. Kantamista tauottavat toki imetys, vaipanvaihto ja seurustelu. Tavallaan olin jo unohtanut, tällaistako vauvan elämä on. Vai pitäisikö sanoa, minun elämäni vastasyntyneen äitinä? 

Päivisin uni tulee vauvalle parhaiten liinassa. Jos itku johtuu jostain muusta kuin nälästä, se lakkaa parhaiten liinassa. Jos haluan leikkiä esikoisen kanssa, se onnistuu vauva liinassa. Jos haluan, että esikoinen nukkuu päiväunet, ja hän nukkuu ne ainoastaan rattaissa, vauva tulee mukaan kävelylle liinassa. Jos haluan kotona tehdä yhtään mitään, vauvan on oltava liinassa. Enkä edes tarkoita mitään ruoanlaittoa tai siivoamista, koska niitä en nykyään pahemmin harrasta.

Nyt ei ole liinahifistelyn aika. Hienoilla lopetuksilla kikkailun voi unohtaa. Sitominen on aina vain sen saman kietaisuristin kiristelyä kilpaa huutavan vauvan kanssa. Polvet notkuvat rytmikkäästi ja lantio tekee kahdeksikkoja kuin minussa käynnistyy automaattinen vauvanhytkytysvaihde. Kantaminen on välttämätöntä. Tämä on selviytymiskeino. 

 

Natibaby Kurpie

Share

Kommentoi

Ladataan...