Yksin ihmisjoukon keskellä

Lilies & Life

Olen viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita. Ne tuntuvat seuraavan minua minne ikinä menenkin, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä. Syvä kokemus ulkopuolisuudesta on ollut osa elämääni aina.

Muistan jo päiväkodissa kokeneeni ulkopuolisuutta. En tuntenut sopivani joukkoon, koska tykkäsin leikkiä erilaisilla leluilla (dinosauruksilla ja autoilla) enkä ystävystynyt helposti. Ala-asteella tämä helpottui. Minulla oli muutamia läheisiä ystäviä ja fiilikset heikkenivät. Tuntui mukavalta sopia johonkin porukkaan. Ylä-asteelle siirtyminen oli taas vaikeampaa aikaa, koska ala-asteen ystävyyssuhteet kuolivat ja melkein heti 7. luokan alettua jouduin isoon selkäleikkaukseen, jonka seurauksena olin pois koulusta melkein vuoden, juuri kun olisi pitänyt tutustua uusiin luokkakavereihin. Yksi ystävyyssuhde minulla oli, olin tutustunut eräällä kesäleirillä mukavaan tyttöön, jonka kanssa vietin aikaa välillä. Tämä tyttö  on edelleen yksi parhaista ystävistäni ja samalla pitkäaikaisin ystäväni. Vasta yläasteen lopussa sain solmittua muita läheisiä ystävyyssuhteita.

Lukion alettua tapasin entisen poikaystäväni ja muutimme toiseen kaupunkiin, joka oli kuitenkin sen verran lähellä, että kävin edelleen Porissa lukion. Lukioaika oli sekavaa ja rankkaa, vaikka minulla olikin ystäviä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi uuden parisuhteen ja muuton takia. En tuntenut yhtään sopivani uuteen kotikaupunkiini, enkä rehellisesti sanottuna suhteeseeni. No, se suhde jatkui vielä yli 7 vuotta ja koko ajan tunsin itseni enemmän tai vähemmän yksinäiseksi. Elämäni olisi varmasti ollut erilaista, jos olisin lähtenyt suhteesta aiemmin. Mutta nää on tietysti näitä "mitä jos" -juttuja.

Lukion jälkeen olen etsinyt paikkaani sitä löytämättä. Kokeilin erilaisia kouluja ja työpaikkoja. Pahin kokemukseni oli kesätyö Enirolla vuonna 2009. Työtehtäväni oli vastata 0100100-puhelinpalvelun puheluihin. Olin täysin erilainen ihminen kuin työkaverini; he olivat yltiösosiaalisia, avoimia, eivätkä pelänneet vastata puhelimeen ruotsiksi keskellä yötä. Itse koin vastailun ja varsinkin hupipuhelut äärimmäisen raskaiksi, otin haukkumiset ja v*ttuilut liian henkilökohtaisesti. Olin työpäivän päätteeksi henkisesti ihan poikki, enkä halunnut puhua kenellekään. Irtisanouduin kesken kesän. Toinen kokemus, josta jäi yksinäisyys vahvasti mieleen oli matkailun restonomi -koulutuksen aloitus Satakunnan ammattikorkeakoulussa syksyllä 2011. Olin kuin kala kuivalla maalla. En päässyt ammattikorkeakoulukulttuuriin yhtään mukaan ja koin sen lähes vastenmielisenä. Varsinkin tutustumisleikit ja illanvietot olivat ahdistavaa pakkopullaa. Luovuin opiskelupaikastani reilun puolen vuoden jälkeen ja jäin taas sairaslomalle keskivaikean masennuksen takia, joka oli seurausta epäonnistumisen tunteesta. Olen silti iloinen, että sekin kivi tuli käännettyä, sillä tutustuin siellä ihanaan ihmiseen, joka on läheinen ystäväni tänä päivänä.

Olen ollut skolioosin, ahdistuksen ja masennuksen takia pitkillä sairaslomilla vuosien varrella, pisin oli kestoltaan n. 2 vuotta putkeen. Silloin ei tehnyt mieli tavata ketään eikä ainakaan tutustua kehenkään uuteen. Oli iso kynnys kertoa olevansa "vain" sairaslomalla, kun muut juttelivat koulu- ja työasioista. Tuntui, kuin en olisi saavuttanut elämässäni yhtään mitään. Eristäydyin. Rakensin ympärilleni valtavat suojamuurit ja minusta tuli luotaantyöntävä. Muistan, kun vietin yhden kesänkin melkein täysin yksin. Läheiset ystävät olivat pienissä määrin ok, mutta heidänkin läsnäollessa tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska tuntui ettei kukaan ymmärtänyt ahdistustani. En tosin jaksanut enää edes yrittää selittää sitä.

Sairasloma-aikana muutama vuosi sitten yksi nöyryyttävä kokemus oli käydä työvoimatoimiston suosittelemalla kuntoutuskurssilla, jossa opeteltiin elämänhallintataitoja. Kurssilla ihan oikeesti kerrotiin, miten tehdään ruokaa kotona ja miten siivotaan. Muistan, miten fysioterapeutti kierrätti ryhmässä rahkapurkkia, ja kertoi, että sellaista kannattaa ostaa kaupasta. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, kuin ihminen voi tuntea. Olin muuttanut jo 17-vuotiaana pois kotoa ja hoitanut omaa kotia sekä tehnyt omat ruokani vuosia. En siis kaivannut elämänhallintakeinoja. Minun ongelmani oli löytää sopiva koulu- tai työpaikka vaikean selkäsairauden ja ahdistuksen kanssa, eikä kurssi edistänyt asiaa yhtään. Sillä hetkellä päätin lopettaa kurssin.

Minulla on vieläkin aika järeät suojamuurit elämänkokemusten takia. En halua päästää ihmisiä liian lähelle, koska niin moni on vetäissyt maton niin sanotusti jalkojen alta, minua ei ole ymmärretty ja lapsuuteeni liittyy monia traumoja, jotka vaikuttavat väistämättä ihmissuhteisiini aikuisiälläkin. Tämä on syy miksei minulla ole valtavaa kaveripiiriä ja haluan pitää piirit pieninä. Lähes aina, kun yritän laskea suojamuurejani ja tutustua edes hieman henkilökohtaisemmin uuteen ihmiseen, joudun pettymään. Se on tullut selväksi, että nainen on naiselle susi. Vihaan sitä. Välttelen tietoisesti illanviettoja, joissa on (ikäisiäni) naisia. En tarvitse sitä draamaa ja paskanpuhumista. Ihme kyllä, olen tästä huolimatta onnistunut viime vuosien aikana luomaan pari uutta, läheistä ystävyyssuhdetta, vaikka minun on vaikea päästää ihmisiä lähelle ja luottaa varsinkin naisiin. "Tunnustelen" uutta ihmistä melko pitkään, ennenkuin uskallan todella päästää tätä elämääni. Aika näyttää kehittyykö kaveruudesta lopulta ystävyys.

Olen iloinen ja kiitollinen muutamista läheisistä ihmissuhteista elämässäni. Huomaan silti välillä suojautuvani ja jättäytyväni tahallani ulkopuoliseksi jopa niissä, vieläkin. Tämä on kai joku itsesuojelureaktio. Läheisten ystävien vaihtuvat elämäntilanteet lisäävät välillä ulkopuolisuuden tunnetta - on vaikea löytää omaa paikkaansa toisen elämässä. Varsinkin, kun en todellakaan halua tyrkyttää itseäni.

Kun mietin, mistä nämä kaikki tuntemukset ovat ihan alunperin saaneet alkunsa, päädyn varhaislapsuuteen. Perhe on nimittäin ensimmäinen niistä piireistä, joissa olen aina tuntenut olevani yksinäinen ja joukkoon kuulumaton. Olen täysin erilainen kuin ydinperheeni jäsenet. Minulla on erilaiset arvot elämässä ja haluan eri asioita. Olen ottanut aikalailla etäisyyttä perheeseeni, varsinkin henkisesti, vaikka heitä välillä tapaankin. Olen lukenut yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnelukoista, joissa tunteet ovat syvällä persoonassa ja monesti lapsuudesta lähtöisin. On helpottavaa ymmärtää, että tunteet ovat seurausta asioista, joihin en ole itse voinut vaikuttaa enkä olekaan vain niin erilainen ihminen, etten yksinkertaisesti sovi mihinkään. Olen introvertti olosuhteiden pakosta. Jos elämäni olisi mennyt eri tavalla, tiedän, että minun olisi kuulunut olla paljon sosiaalisempi, avoimempi ekstrovertti-tyyppi. Siksi kai välillä ahdistaa niin hitosti kokea yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.

Tunsin oloni yksinäiseksi viimeksi tällä viikolla, vaikka poikaystäväni oli viereisessä huoneessa ja kirjoittelin siskoni kanssa viestejä. En tiedä pääsenkö näistä tunteista koskaan täysin. Olen selvitellyt kokemuksiani psykoterapiassa, mutta 6 vuotta ei riittänyt avaamaan tunnelukkojani. Minulla on kuitenkin pieni toivo syvällä mielen sopukoissa, että tulen vielä löytämään oman paikkani tässä elämässä.

// Lately I've been thinking a lot about loneliness, the feeling of being an outsider and the feeling of not belonging. I've been struggling with these feelings my whole life. There are many reasons; childhood traumas, harmful relationships, wrong jobs and other life experiences. I've become an introvert and it's hard for me to let people in and form new friendships. I was in therapy for 6 years, but I wasn't able to get past these feelings. I have a few close relationships in my life and I'm happy with that. I believe that I will eventually find the place where I belong in this life.

 

Jos aihe kolahtaa, lue myös kirjoitus kauneusjaterveys.fi-sivulla

 

Onko muilla tällaisia tuntemuksia?

-Lilies

 

Share

Kommentit

kirsihannele

Hieno kirjoitus. samaistuin niin moneen kohtaan. Tämä osui ja upposi:

Minulla on vieläkin aika järeät suojamuurit elämänkokemusten takia. En halua päästää ihmisiä liian lähelle, koska niin moni on vetäissyt maton niin sanotusti jalkojen alta, minua ei ole ymmärretty ja lapsuuteeni liittyy monia traumoja, jotka vaikuttavat väistämättä ihmissuhteisiini aikuisiälläkin. Tämä on syy miksei minulla ole valtavaa kaveripiiriä ja haluan pitää piirit pieninä. Lähes aina, kun yritän laskea suojamuurejani ja tutustua edes hieman henkilökohtaisemmin uuteen ihmiseen, joudun pettymään.

Lilies
Lilies & Life

Kiitos ❤ Ihanaa, että joku ymmärtää, mutta ikävää tietysti, että sulla on samanlaisia kokemuksia tai tunteita!

Samoja kokemuksia (Ei varmistettu)

Sä muutit sanoiksi mun tunteet ja ajatukset. Kiitos tästä kirjoituksesta ja voimia taisteluun yksinäisyyttä vastaan!

Lilies
Lilies & Life

Kiitos sulle tästä kommentista!! Voimia myös sinne ❤

Lilies
Lilies & Life

❤❤

Katjalai (Ei varmistettu)

Kiitos että uskalsit avata avoimesti vaikeita asioita! Tämäkin kirjoitus antaa mietittävää ja voimia niille, jotka tämän päätyvät lukemaan. Tsemppiä sulle!

Lilies
Lilies & Life

Tuli niin hyvä mieli sun sanoista :') Kiitos paljon! 

Nettanen
Destination: Happiness

Kiitos rehellisestä tekstistä! Tuttuja asioita myös itselleni; mulla tuohon yksinäisyyden fiilikseen on vaikuttanut myös perhesuhteet ja koulukiusaaminen. Vaikka olenkin päässyt asioissa eteenpäin, tunnistan tuon tietyn ikuisen yksinäisyyden tunteen ja vaikeuden luottaa muihin 100 %. Viihdyn paljon paremmin yhden ystävän seurassa kuin isossa porukassa, koska siellä tunnen helposti itseni ulkopuoliseksi. Mäkin olen käynyt terapiassa pitkään ja jotenkin hyväksynyt sen, että ehkä senkään avulla ei tietyistä asioista pääse ikinä täysin eroon.

Ihanaa viikkoa sulle<3

Lilies
Lilies & Life

Onpa meillä samanlaisia kokemuksia! :/

Luottamusongelmat on tuttuja, vaikken tekstissä suoraan maininnut. Viihdyn myös paljon paremmin yhden ystävän seurassa, silloin osaa edes jotenkin olla oma itsensä.

Taitaa olla loppuelämän kamppailu tosiaan edessä näiden asioiden kanssa.. :/

Ihanaa viikkoa sullekin ja kiitos kommentista ❤

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuollaista ei toivoisi kenellekään. Oot rohkea ja vahva ♡

Lilies
Lilies & Life

Voi kiitos kovasti ❤

Kuinmyös (Ei varmistettu)

Samat tuntemukset minullakin. Eskarista asti tunsin myös,etten kuulu joukkoon. Sielläkin oikeastaan kiusattiin minua. Ala-asteen la oli onneksi muutama kaveri,mutta nekin lopettivat yhteydenpidon yläosat asteelle siirryttäessä. Tuntuu ,että nykyään on hirmu vaikeaa luoda ihmissuhteita:( Pelkään vaan,etten kelpaa omana itsenäni ja kuitenkin taas hylätään. Töissä kun on väsyttävä esittää sosiaalista ja pirteää ihmistä,kun tuntuu ,että nyt ei jaksaisi yhtään mitään. Noh ehkä tää tästä. Tsemppiä sinulle tulevaan!

Lilies
Lilies & Life

Huomasin sun kommentin vasta nyt! 

Ikävä kuulla kiusaamiskokemuksistasi :/ Mikähän siinä on, ettei ystävyyssuhteet tunnu kestävän kun siirrytään yläasteelle...

Mulla samoja ajatuksia siitä että on vaikea luoda uusia ihmissuhteita ja on jäänyt sellanen hylkäämispelko takaraivoon :(

Sitä tulee helposti kehitettyä tosiaan "työminä", joka on sosiaalisempi ja avoimempi kuin itse oikeasti on!

Kiitos, ja tsemppiä sulle myös! ❤

Kommentoi