Ladataan...
Lilies & Life

 

Diagnoosi, joka jakaa ihmisten mielipiteet. Sairaus, joka on kirosana monelle lääkärille ja punainen vaate Kelalle, yms. Moni on varmasti kuullut tämän kiistanalaisen sairauden nimen, sillä se on ollut tapetilla viime vuosina. Kyseessä on oikea sairaus, jolla on oma tautiluokitus ja diagnoosikoodi.

 

Kerroin tässä postauksessa terveysongelmistani ja mainitsin varanneeni ajan lääkärille. Kävin veri- ja virtsakokeissa ja menin kuulemaan tuloksia. Kaikki arvot olivat suurinpiirtein viitearvojen sisällä paria lukuunottamatta. Suomessa viitearvot tosin ovat melko laajaskaalaisia moneen muuhun maahan verrattuna.

Verikokeista ei varsinaisesti löytynyt selitystä oireilulleni, eikä sitä selitä täysin myöskään skolioosileikkauksen jälkitilakaan. Lääkäri tutki minua 50 min ja oli konsultoinut jo ennen vastaanottoaikaani muita lääkäreitä. Diagnoosi oli tutkimisen, haastattelun ja testin tekemisen jälkeen fibromyalgia. "Sain" testistä lähes täydet pisteet.

Fibromyalgiaa epäiltäessä suljetaan ensin pois muut samankaltaisia oireita aiheuttavat sairaudet. Kliinisessä tutkimuksessa tulee lääkärin kiinnittää huomiota erityisesti kivun laatuun sekä käyttäytymiseen eri tilanteissa. Kivun tulee olla kestänyt yhtäjaksoisesti useita kuukausia. Myös unen laadulla on suuri merkitys taudin diagnosoimisessa. Lääkärin on oleellista havaita myös tietyt kivulle herkät pisteet (= "fibromyalgiapisteet") kehossa. Niitä tulee olla sekä ylä-, että alavartalossa, oikealla sekä vasemmalla puolella.

 

Krooninen kipuoireyhtymä

Fibromyalgiaa eli kroonista kipuoireyhtymää (tai kipu-uupumusoireyhtymää) eli pehmytkudosreumaa sairastaa n. 2-5 % väestöstä ja 90 % sairaustuneista on naisia. Sairaus todetaan useimmiten 30-50 vuoden iässä. Vain osalla oireet ovat niin voimakkaat, että tarvitaan lääkäriä.

Tänä päivänä fibromyalgia-diagnoosiin suhtaudutaan paljon paremmin kuin vielä muutamia vuosia sitten. Olen kuullut sairaudesta ensimmäisen kerran n. 6 vuotta sitten, kun olin kahden viikon selkäkuntoutuksessa Satalinnan sairaalassa. Reumalääkäri epäili nivelreumaa tai fibromyalgiaa, mutta kun verikokeissa kaikki oli viitearvojen sisällä, jäi asia siihen. 

Fibromyalgia (M79.0, M79.7) on sijoitettu tuki- ja liikuntaelinten sairausluokkaan kohtaan "määrittämättömät reumasairaudet." Tosin nykyään ollaan saatu uutta näyttöä siitä, että sairaus liittyisi keskushermostoon. Hermostossa on häiriö, jonka seurauksena kipuradat ovat yliherkistyneet ja kroppa on altis ympäristön vaikutukselle aiheuttaen laaja-alaista kroonista kipua.

Fibromyalgiasta kärsivä kokee kipuja sekä lihasjäykkyyttä eri puolilla kehoa, unihäiriöitä, uupumusta sekä muita, hieman epämääräisiäkin oireita. Sairastuneen kipukynnys on matalampi kuin terveellä ihmisellä; kivun kokemus saattaa tulla pienestäkin kosketuksesta. Vähäinenkin fyysinen tai henkinen rasitus saattaa aiheuttaa poikkeuksellisen voimakkaan kivun ja uupumuksen tilanteissa, joissa terve ihminen ei rasittuisi. Oireyhtymään liittyy usein myös suolisto-oireita, sydänoireita, ahdistusta, masennusta, ajatteluvaikeuksia, rakon toiminnan häiriöitä, aineenvaihduntahäiriöitä, turvotusta, hikoilua ja huimausta. Fibromyalgiapotilaiden aivojen harmaat aivosolut kuolevat kymmenen kertaa nopeammin ja tutkimusten mukaan aivojen tärkeimmistä osista.

Fibromyalgian tarkkaa syntymekanismia ei tunneta. Nykykäsityksen mukaan taustamekanismina pidetään hermoston toiminnallisia muutoksia, kuten kivunsäätelyjärjestelmän herkistymistä sekä hermoratojen heikentymistä. Useita laukaisevia tekijöitä on kyetty tunnistamaan. Yksi tunnetuimmista laukaisijoista on pitkään jatkunut henkinen stressi ja erityisesti traumaattiset kokemukset lapsuudessa.

Jos tämä pitää paikkansa, tiedän tasan tarkkaan miksi minulle on puhjennut fibromyalgia. Olen joutunut kokemaan jatkuvia traumaattisia tilanteita lapsena ja valitettavasti myös aikuisiällä. Viimeisen parin vuoden ajan olen taistellut kohonnutta stressihormoni kortisolia vastaan. Jossain vaiheessa arvot olivat erittäin korkeat ja minulle tehtiin lisätutkimuksia tiettyjen sairauksien poissulkemiseksi. Kun ei (onneksi) todettu esim. Cushingin oireyhtymää tai lisämunuaisten uupumusta, totesi lääkäri oireiluni olevan posttraumaattista. Olen melko varma, että vuosia jatkunut voimakas stressitila on merkittävä tekijä fibromyalgian puhkeamisessa. Myös skolioosi sekä skolioosileikkauksen jälkitila vaikuttavat ihan varmasti fibroon ja päinvastoin. 

 

 

Olen ollut diagnoosin jälkeen hämilläni, helpottunut, ahdistunut, epätoivoinen, tiedonjanoinen ja uupunut. En ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä, nukkua ja hoitaa muut arjen perusasiat. En ole jutellut diagnoosista monenkaan ihmisen kanssa. Minulla on yksi ystävä, joka on (valitettavasti) hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin itse olen. Hänellä on monitahoisia ongelmia terveyden kanssa, eikä hän ole edes saanut diagnoosia vielä. Hänelläkin tosin epäillään fibromyalgiaa (ja muitakin sairauksia.) Hän ei pysty työskentelemään tällä hetkellä, sillä oireilu on akuuttivaiheessa ja voimakasta. Tällaiselle ystävälle on helppo puhua. Tietää varmaksi, ettei tule niitä vähätteleviä, jaw dropping-kommentteja, kuten "Ai mun tädin serkullakin on toi fibro" tai "Onko toi edes oikea sairaus" tai "Oon myös ollut tosi väsynyt pari päivää, onkohan mullakin tuo" tai  "Mullakin oli kurkku kipeä viime viikolla" (jälkimmäinen ystäväni kertoma esimerkki.) On oikeesti terapeuttista keskustella ihmisen kanssa, joka käy läpi samankaltaisia asioita. Siinä voi tukea puolin ja toisin. Tietysti arvostan muidenkin ystävien ja läheisten tukea sekä keskusteluja, ehdottomasti!

Fyysinen sairastaminen vaikuttaa aina myös henkiseen hyvinvointiin. AINA. Ja toisinpäin. Olen ollut diagnoosin jälkeen matalamielinen, suorastaan negatiivinen. Ei ole ollut yhtään kiinnostusta olla sosiaalinen, mikä on sinänsä hankalaa, sillä olen asiakaspalvelutyössä. Olen kuitenkin huomannut, että työ auttaa hetkittäin unohtamaan huonot asiat, kuten sairastumisenkin, jos siihen uppoutuu syvällisemmin. Nyt olen alkanut sisäistää ja käsitellä fiiliksiä, joita lääkärikäynnin jälkeen nousi. Jos vaikka jaksaisin jo tavata ystäviä lähipäivinä. Tuntuu, että saan pikkuhiljaa positiivisuutta ja optimismia takaisin.

 

Lähteet: Oma lääkäri, fysioterapeutti, Duodecim, Reumaliitto.fi, Terve.fi, Hyväterveys.fi

 

Kuten skolioosistakin, teen fibromyalgiasta oman postaussarjan. Aion alkaa selvittää eri hoitomuotoja/lievityskeinoja. Kiinnostaa tutkia ainakin ruokavalion, liikuntamuotojen, luontaistuotteiden ja pahimmassa tapauksessa lääkkeiden vaikutusta. En ole ottanut vielä mitään lääkettä käyttöön.

Mua kiinnostaa ihan älyttömästi muiden kokemukset ja tarinat tästä sairaudesta. Laittakaa mulle kommenttia, sähköpostia, facebook- tai instaviestiä, jos teillä on kokemuksia, vinkkejä, kysymyksiä tai mitä vaan liittyen fibroon tai sen hoitomuotoihin!  

-Lilli

 

 

Ladataan...
Lilies & Life

Brinkhallin kartano. Kuva: Wikipedia

En ole koskaan katsonut tv-sarjaa, joka olisi koskettanut niin syvästi kuin vanha suomalainen Hovimäki. Sarjaa esitettiin Yle TV2:lla vuosina 1999-2003. Aloitimme sarjan katsomisen pari viikkoa sitten ja olemme nyt toisen tuotantokauden puolivälissä. Olen niin eläytynyt tarinaan ja kiintynyt hahmoihin, että itken lähes poikkeuksetta jokaisen jakson aikana. Sarja kuvaa niin todentuntuisesti, aidosti, kaunistelematta ja jopa karusti, minkälaista elämä oli Suomessa 1790-luvun lopusta 1900-luvun alkuun. Se oli välillä raakaa ja kovaa, mutta myös onnellista ja aitoa. Jokaisen jakson jälkeen istun sohvalla tuijottaen tv-ruutua ajatuksissani. Sarja laittaa ajattelemaan elämää ja historiaa.

 

Lindhofit. Kuva: Yle

Hovimäki on siis historiallinen suursarja, joka seuraa Lindhofin aatelissuvun sekä Sepän torpparisuvun elämää ajalla 1798-1907 Hirvikosken pitäjällä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Hovimäen kartanoon. Katsoja pääsee seuraamaan Suomen historian käännekohtia sarjan henkilöiden mukana. Hahmot ja paikkakunta ovat kuvitteellisia.

Hovimäen seuraaminen on opettanut paljon, ihan kuin istuisi lukion historian tunnilla. Mun pitää myöntää, etten ole tiennyt juuri mitään elämästä Suomessa 1800-luvulla. Sarjassa tulee jatkuvasti esiin sanoja, sanontoja, ammatteja ja tapoja, joista en ole aiemmin kuullutkaan. 

 

Louhisaaren kartanosta

Louhisaaren kartanosta

Vaikka Hovimäki sijaitsee kuvitteellisessa kylässä ja hahmot ovat keksittyjä, on vaatetuksessa, sisustuksessa, työtavoissa ja käytöksessä pyritty realismiin. Mielestäni sarja on hyvä keino päästä kurkistamaan miltä elämä on hyvin todennäköisesti näyttänyt 200 vuotta sitten. 200 vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos miettii ihmisen ikää. Se ei ole kovin montaa sukupolvea taaksepäin. Ja ajatella miten vieraantuneita olemmekaan sen ajan kulttuurista ja luonnonläheisyydestä. Kehitys on tietysti väistämätöntä ja hyväksi, mutta tietyt asiat olivat paremmin "ennen vanhaan".

Käytöstavoissa suurin ero nykyaikaan on mielestäni toisten (varsinkin vanhempien) ehdoton kunnioitus, joka näkyi puhetavassa ja käytöksessä. Silmiinpistävän ihana asia on voimakas yhteisöllisyys. Perhe söi yhdessä joka ilta ja vieraanvaraisuus oli sellaista, jota ei tänäpäivänä juurikaan kohtaa. Vastoinkäymiset kohdattiin perheenä/yhteisönä ja yhteisön jäseniä suojeltiin.

 

Louhisaaren kartanosta

Ruoka oli poikkeuksetta luomua lähituotantoa ja lääkkeetkin saatiin luonnosta; metsistä ja pelloilta, yrttien ja kasvien muodossa. Tietämys luonnonlääkinnästä oli jotain niin ihailtavaa. Sellaista ei oikein tahdo enää olla. Arvostan niin paljon ihmisiä, jotka oikeesti opiskelevat yrttejä ja kasveja sekä niiden vaikutuksia, keräävät niitä itse luonnosta ja tietävät miten niitä käytetään. Käytän itsekin luontaistuotteita ja lääkitsen itseni mieluummin aina luonnonmukaisella vaihtoehdolla, kuin synteettisillä lääkkeillä, mutten osaisi itse poimia parantavia kasveja metsästä.

Työmoraali 1800-luvulla oli uskomaton; työtä tehtiin pelkäämättä ja olosuhteista riippumatta ja kaikki osallistuivat omalla panoksellaan. Kädentaidot olivat sellaista luokkaa, että oksat pois. Seppä pystyi takomaan tai veistämään melkein mitä tahansa, lasinpuhaltaja puhalsi hienoja paloviinapulloja lasiesineitä ja naiset työstivät päivät pitkät mitä kauniimpia käsitöitä. Aateliset maalauttivat itsestään upeita, realistisia, suuria maalauksia taitavilla taiteilijoilla.

Moni asia oli tuohon aikaan luonnollisempi tai ainakin niihin suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyään; esimerkiksi syntymä ja kuolema. Lapsia tehtiin paljon, koska ensinnäkin ehkäisykeinoista ainoa oli selibaatti ja valitettava totuus oli se, että pieniä lapsia kuoli usein synnytykseen ja erilaisiin tauteihin. Myös nuoria naisia kuoli synnytykseen. Ihmiset eivät eläneet keskimääräisesti niin pitkään kuin nykyaikainen lääketiede mahdollistaa. Kuolema oli läsnä pitäjässä koko ajan, eikä sen takia ehditty surra kovin pitkään, sillä kartanon/torpan hommat oli hoidettava joka tapauksessa. Ennen hautajaisia järjestettiin ruumiinvalvojaiset, joka oli tapa jättää hyvästit vainajalle. Tilaisuudessa arkku oli auki.

 

Louhisaaren kartanon mailta

Asiat, jotka ovat onneksi parantuneet parissa sadassa vuodessa ovat terveydenhuolto, työolosuhteet, naisten asema sekä oikeudet ja lasten asiat, kuten koulutus, ammatinvalinnan vapaus ja vapaus valita oma kumppani. Säätyjako on luojan kiitos poistunut ja uskonnonkin saa nykyään itse valita. Yhteydenopito on nykyään nopeampaa, eikä pitkien etäisyyksien kulkemiseen mene enää päiviä tai viikkoja. 200 vuotta sitten miehet olivat paljon pois kotoa sotien takia.

 

Isän suvun sukukokouksessa 2015

Minun isäni tulee kartanosuvusta. Suvussani on ollut (ja on edelleen) lähinnä Satakunnan alueen kartanoita. En ole kylläkään koskaan vieraillut niissä yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Mummuni hautajaisia vietettiin Kangasalla eräässä kartanossa vuosia sitten.

Ehkä kartanoelämä ja vanhat tavat kiinnostavat kovasti oman sukutaustan takia. Olen pienestä saakka kuunnellut suurella mielenkiinnolla tarinoita suvun käänteistä, joita tätini on selvittänyt perusteellisesti satoja vuosia taaksepäin. 

Vaihdoin jopa sukunimeni 8 vuotta sitten isoisäni (isän isä) alkuperäiseksi sukunimeksi, joka hänellä on ollut syntyessään 1900-luvun alussa. Sain tädiltäni tavittavat paperit suojatun sukunimen hakemista varten. Hän oli hankkinut paperit ympäri Suomea kirkkoherranvirastoista. Nimihakemukseni meni käsittelyyn nimilautakuntaan ja sen myöntämisessä kesti 1,5 vuotta. Prosessi maksoi n. 200 euroa. Tällä sukunimellä olevia on Suomessa lisäkseni 2 (tietääkseni). Väestörekisterikeskuksen sivuilla ei ole mainittu tarkkaa lukua yksityisyydensuojan takia, sillä meitä on alle 5 kpl.

Nimenvaihdoksen myötä löysin vahingossa Facebookista mahdollisen kaukaisen sukulaiseni, joka asuu Yhdysvalloissa. Olemme säännöllisesti vaihtaneet kuulumisia ja selvitelleet sukuhistoriaa. Hänen isoäitinsä perhe on muuttanut aikoinaan Suomesta Yhdysvaltoihin ja isoäiti osasi vielä Suomea. On hyvin todennäköistä, että olemme kaukaista sukua.

Suomessa on muuten sukunimeäni kantava kartano, jonka voi vuokrata juhliin tai erilaisiin tapahtumiin. En tosin tiedä onko kyseisellä kartanolla yhteyttä sukuumme.

 

Louhisaaren kartano

Vierailimme pari vuotta sitten Turussa Louhisaaren kartanolinnassa, jolloin innostukseni kartanoita kohtaan sai taas tuulta purjeisiinsa. Halusin tietää kaiken kartanon historiasta ja kiertelin sen jylhissä huoneissa ihastellen ja pohtien kuinka moni aatelinen on siellä aikaa viettänyt ja mitä kaikkea kartanon seinät ovat nähneet. Suurin osa postauksen kuvista on juurikin Louhisaaren kartanosta, ellei muuta mainita.

Meidän on tarkoitus käydä kesän aikana Turun Kakskerrassa Brinkhallin kartanossa, jossa Hovimäkeä on kuvattu (ensimmäinen kuva.) Kartano on nykyään Suomen Kulttuuriperinnön Säätiön omistuksessa. Teen vierailusta oman postauksen. Odotan niin kovasti, että päästään käymään "Hovimäessä"!

 

Louhisaaren kartanosta

 

Meillä on suunnitelmissa vierailla kesän aikana muissakin Suomen kartanoissa ja linnoissa (riippuen töistä), joten kotimaanmatkailua luvassa! 

 

Oletko vieraillut Suomessa historiallisesti merkittävissä paikoissa? Suosituksia?

Oletko katsonut Hovimäki-sarjaa?

-Lilli

 

Ladataan...
Lilies & Life

Työ-aiheiset postaukset ovat itselle ajankohtaisia ja niitä voisi kirjoitella vaikka kuinka, sillä aloitin toukokuun alussa uuden työn. Se on myös syy siihen, että blogi ei ole päivittynyt (taas) moneen päivään. Työelämään palaaminen puolen vuoden sairasloman/työttömyyden jälkeen ja vielä eri työpaikassa aloittaminen laukaisivat identiteettikriisin. Siitä selvittyäni törmäsin uuteen haasteeseen; nimittäin uuteen työyhteisöön sopeutumiseen.

Olen lähes kaikissa entisissä työpaikoissani työskennellyt itsenäisesti, yksin vuoron ajan. Työkavereiden kanssa tuli ainoastaan vuoronvaihdon yhteydessä (ja yhdessä työpaikassa tauoilla) vaihdettua muutamia sanoja - lähinnä työhön liittyen. Olen aina tykännyt työskennellä yksin. Silloin ei ole niin paljon merkitystä onko hyvä vai huono päivä tai onko sosiaalisella tuulella, sillä asiakaskohtaamiset saa joka tapauksessa hoidettua "ammattiminän" kautta.

Nyt olen kuin olenkin sellaisessa tilanteessa, että työskentelen päivittäin 4-7 ihmisen kanssa ja taukohuoneessa sekä pukuhuoneessa pyörii vielä viereisenkin firman työntekijöitä. Miten olen sopeutunut tällaiseen muutokseen ja uuteen työpaikkakulttuuriin? No, aluksi huonosti.

 

 

Olen blogissa kirjoitellut muistaakseni useammassakin postauksessa, että olen tullut (varsinkin uusien) ihmisten suhteen hyvin varovaiseksi vuosien aikana negatiivisten ja rankkojen kokemuksien jälkeen. Yksinäisyys-postauksessa kerroin, että olen tuntenut koko elämäni vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta minne ikinä menenkin. Mun on yleensä haastavaa (nykyään) löytää paikkaani yhteisöistä, tilanteista ja ryhmistä. Olen kasvattanut järeät suojamuurit suojelemaan itseäni. Näillä lähtökohdilla oli siis melkoisen haastavaa astua uuteen työpaikkaan ja -yhteisöön ja se myös näkyi ensimmäisinä päivinä.

 

"Käytös työpaikalla heijastelee usein lapsuuskodin kokemuksia ja rooleja."

Teatteri-ilmaisun ohjaaja Anni-Veera Aitolehti

-Yle.fi

 

Yllätyin itsekin miten araksi olen muuttunut. En osannut hypätä keskusteluun mukaan tai kysellä uusilta työkavereilta mitään henkilökohtaisempaa. Muut työntekijät ovat tunteneet toisensa vuosia ja tietävät toisistaan myös työn ulkopolisia asioita. He viettävät jonkin verran aikaa keskenään myös vapaa-ajalla eli kyseessä on melko tiivis ja läheinen työporukka. He juttelevat tietysti töissä jonkin verran inside-juttuja ja olen ihan pihalla kaikesta. Useimmiten en osaa kommentoida juuri mitään. Monet puhuvat lapsista, koirista, omakotitalon rempasta tai kesäloman ajankohdasta. Mikään näistä aiheista ei ole itselle ajankohtainen, joten eipä siinä jää paljon kommentoitavaa.

Tämän parin viikon aikana työpäivät ovat olleet välillä raskaampia henkisesti kuin fyysisesti. Mieli on ollut väsynyt ja aivot ylikuormittuneet, kun on päässyt pitkän päivän jälkeen kotiin. Se johtuu ihan jo uusien asioiden opettelusta, mutta osittain myös sosiaalisista tilanteista. Olen parina iltana itkenyt illalla kotona poikaystävälle, kun olen vain ollut henkisesti niin loppu. Isot muutokset vaikuttavat muhun yleensä tällä tavalla.

 

Olen muuten koko ajan varmempi siitä, että olen erityisherkkä.

 

 

Helpottavia tekijöitä ovat kuitenkin olleet äärimmäinen sopeutumiskykyni, (piilosta kaivettu) sosiaalisuuteni, suvaitsevaisuuteni, määrätietoisuuteni, positiivisuuteni ja vahvuuteni. Olen hyödyntänyt näitä ominaisuuksiani päivittäin ja kaikki on vähitellen tuntunut helpommalta.

Keskiviikkoiltana päättyi kuuden päivän työputki ja sinä päivänä tapahtui breakthrough. Olin edellisenä päivänä avautunut fysioterapeutilleni (jota voin oikeastaan kutsua jo kaveriksi ja/tai terapeutiksi) haasteista työyhteisössä ja jäin miettimään hänen sanojaan ja neuvojaan. Tajusin, että ruokin itse eristäytymistäni jos käyttäydyn välttelevästi, en kerro itsestäni mitään, enkä kysele työkavereilta heidän elämästään. Päätin haastaa itseni käyttäytymään sosiaalisemmin, koska mä en oikeesti ole luonteeltani mikään erakko. En halua antaa menneisyyden vaikeiden asioiden vaikuttaa muhun enää niin voimakkaasti. Päätin tosiaan aloittaa keskiviikon ihan eri meiningillä. En pohtisi mikä voi mennä pieleen tai mitä muut musta ajattelee tai tahtooko joku mulle jotain pahaa.

Olin koko päivän rennompi, avoimempi, hymyilevämpi ja sosiaalisempi. Menin muiden mukana tauolle ja pyysin työkaveria lounasseuraksi. Kommentoin keskusteluja joihin en varsinaisesti liittynyt ja tiedustelin asioista, joista en tiennyt. Tuntui, että työkaverit suhtautuivat muhun eri tavalla ja ottivat enemmän juttuihin mukaan. Tunsin itseni tervetulleeksi ja koin yhteisön tuen, jota olen kaivannut. Mulla oli itsellä paljon helpompi olla koko päivän ja tulin selkeästi ulos kuorestani. Tässä jos jossain nähdään oman käyttäytymisen ja ajattelumallin voima.

Se voi silti olla, etten ole ainoa, jolle uusi tilanne on haastava tai ainakin hämmennystä herättävä. Muistan lukion psykologian tunneilta, että ryhmä muotoutuu uudestaan aina, kun uusi jäsen liittyy siihen. Tätä kutsutaan ryhmäytymiseksi. Jokainen joutuu siis hakemaan oman paikkansa ja roolinsa joukossa uudestaan. En osaa vielä nimetä rooliani meidän työyhteisössä, mutta eiköhän se pian ala selvitä. Itsellä on ainakin jo parempi fiilis ja itsevarmempi olo.

Olen myös painottanut itselleni, että kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä. On ihan ok, vaikka suurin osa uusista työkavereista jäisi vain työkavereiksi, eikä heitä tapaisi vapaa-ajalla ollenkaan. Työpaikalla tärkeintä on kuitenkin itse työ ja se, että tullaan toimeen kaikkien kanssa hyvän ilmapiirin säilyttämiseksi, mutta sydänystäviä ei tarvitse olla.

Mulla on nyt useampi vapaapäivä (huominen kylläkin sairaslomapäivä varpaan takia) ja saan rauhassa sulatella sekä pohtia kaikkea mitä töissä on tapahtunut. Tekee hyvää irtaantua hetkeksi täysin ja palata ensi viikolla positiivisempana!

 

LUE MYÖS:

Työhyvinvointi

 

Olen hämmästynyt siitä, miten paljon työtä vaatii siirtyä yksintyöskentelystä työskentelemään ryhmässä. Nyt se kuitenkin tuntuu jo paljon helpommalta, kuin aluksi!

Jos joku kamppailee samojen ajatusten kanssa, antaisin neuvoksi tämän:

Ole rohkea, äläkä oleta pahinta.

Hymyile, ole luotettava ja kohtelias.

Tee työsi mahdollisimman hyvin, uskalla kysyä neuvoa.

Jätä turha analysointi ja tilanteen kontrollointi.

Ja hei muista, ihmisiä tässä vaan kaikki ollaan.

 

The only person you can control is YOU.

-Lilli

 

P.S. Olin ihan unohtanut nämä talvella Kangasalla otetut kuvat tiedostojen syövereihin! Halusin ne kuitenkin käyttää, vaikka vähän talvisia ovatkin :D

Pages