Isänpäivän aarrearkku

Ladataan...
Lilou's Crush

Kun oman perheen juhlallisuudet oli hoidettu (lasteni isälle tarjottiin pitkät aamu-unet kakofonisessa huushollissa, suonia tukkiva aamiainen croissanteilla, brie-juustolla, hillolla, pekonilla ja munilla, lahjaksi annettiin itse tehty avaimenperä ja liput Mumford & Sonin keikalle mitä viehkoimmassa seurassa toukokuussa), matkustettiin koko revohka Paapan luo Riihimäelle juhlimaan isoisääni ja lasteni isoisoisää.

Viime töiksemme ennen kotimatkaa menimme varastoon katsomaan viisitoista vuotta sitten poisnukkuneen Mummani tekemiä räsymattoja ensi kesäksi mökin lattioita lämmittämään. Siellä Paappa kainosti vinkkasi, että voisin ehkä samantien katsoa varastossa aika monen talven (yli kymmenen! Ehkä kaksitoista!) talvehtinutta pahvilaatikkoa. Se oli päässyt säilöön erotessani silloisesta avomiehestäni ja muuttaessani yhteisestä kodistamme minipieneen yksiöön. Olin unohtanut koko laatikon, joten konmarimielessä olisin voinut sen toivotella hornan tuuttiin kulkematta kotiruudun kautta. Tottakai katsoin sisälle, ja voi ilon päivää: turvassa pahvilaatikossa oli pesinyt isäpuoleni tekemät kristallinen tuhkakuppi ( á la korulautanen minulle) ja maljakko, joita olin etsinyt jossain vaiheessa kissojen ja koirien kanssa. 

Mutta tätäkin materiaalista kohtaamista tärkeämpää on ihan toinen juttu. Kuvan matkalaukku. Paappani mainitsi sivumennen, että hän aikoo heittää sen pois, sillä sitä on jo heikoksi käyneen ikäihmisen mahdotonta kantaa. Voinette arvata loput: konmareista viis, tarjosin tietysti tuolle kapsäkille turvalliset eläkepäivät ja rakkautta luonamme, olisi se mahtunut kotiimme tai ei. Sillä tämä laukku on erityinen. Siihen liittyy niin paljon hyvää ja haikeaa.

Muistan matkalaukun niin pienestä tytöstä asti kuin muistaa vain ihmistaimi jotakin voi. Mumma ja Paappa ovat aina olleet minulle äärettömän tärkeitä ja rakkaita. He saivat olon tuntumaan todella erityiseltä ja ainutlaatuiselta, mikä voi joskus olla hiukan tiukassa, jos lapsia perheessä on kuusi, ja satut itse olemaan "reipas ja omatoiminen esikoinen". Tosin tuosta mainitusta syystä johtuen sain myös nauttia isovanhempieni seurasta usein, sillä sain jo hyvin varhaisesta iästä lähtien matkustaa liki nelituntisen matkan yksin junalla Etelä-Suomeen.  Muistan kuulleeni, että ollessani lapsi, äiti ei voinut kovinkaan aikaisin etukäteen kertoa heidän olevan tulossa kylään, koska olisin kysynyt ajankulua minuutti kerrallaan, ja ajanut hänet aivan järjiltään kohtaamiseen sekunteja laskien. Kun auto viimein kaartoi pihaamme, juoksin aina ensimmäisenä vastaan, aivan sekopäisenä jälleennäkemisen ilosta.

Mummallani oli valkoinen, röpelöpintainen nahkalaukku ja Paapalla tämä ruskea. He viipyivät aina luonamme muutamia päiviä, vajaan viikon, sillä etäisyyttä oli useampi sata kilometriä. Niin kauan, kun laukut olivat auki alakerran vierashuoneessamme, oli pienen tytön maailmassani kaikki täydellistä. Mutta kun huomasin laukkujen olevan suljetut, hiipi sisikuntaan aina suru. Suljetut laukut olivat merkki siitä, että kotimatkan alkuun oli enää aivan pieni hetki. Muistan itkeneeni joka ikinen kerta, kun Toyota (Toyota, aina, aina Toytota) kaarsi pois pihastamme. Ja edelleen, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kurkkuani kuristaa samalla tavalla, kun lähden isoisän luota kotiin, ja katson kolmanteen kerrokseen, jossa hän vilkuttaa makuuhuoneen ikkunassa siihen saakka, että ajan kulman taakse.

Laukku on tosiaan vuosikymmeniä vanha, ja uskomatonta kyllä, täydellisessä kunnossa. Tuoksuton, tahraton, kiiltävät avaimet tallessa. Toivottavasti ruskea vanha ystäväni ei järkyty, vuosien levon jälkeen se taas ahmii  kitusiinsa tavaraa. Tällä kertaa kulmahousujen ja kauluspaitojen, slipoverien ja lenkkivaatteiden sijasta lasten pieniä pelejä ja korttipakkoja. Korttipakat, tosin, ne ovat tutut vanhastaan, sillä isovanhempani pelasivat joka ikinen päivä pasianssin aamukahvien päälle. Ehkä ne muistuttavat kaveriani yhdessä koetuista menneistä hyvistä ajoista. 

Share
Ladataan...

Kommentit

RM (Ei varmistettu)

Olipa ihana tarina, sai ihan herkistymään tässä isänpäivän tunnelmissa. Kävin tänään oman vaarini haudalla ja kyynelsilmin sieltä poistuin, minulla on niin hyviä muistoja hänestä. Siinä auton rattiin istuessani mietin jostain lukemaani mietettä siitä, kuinka olisi ihanaa matkustaa ajassa taaksepäin; ei siksi että haluaisi muuttaa jotakin, vaan siksi että saisi tuntea muutaman hetken uudelleen.

Hertta
Lilou's Crush

Voi se olisikin täydellistä, en varmasti osaisi edes päättää, mikä olisi se ensimmäinen takaisinelettävä hetki! Mutta täytyy minun sanoa, että jos olisi mahdollista, kyllä palaisin taaksepäin myös muuttamaan muutaman asian, jotka kuljettivat elämää niin toisin kuin toivoisin. Jos ja jos ja jos -ehkä hyvä, että se ei ole mahdollista, ties millainen perhosvaikutus sillä sitten olisikaan!

Sweety (Ei varmistettu)

Menipä roska silmään..ja tuli omat mummoni mieleen <3kirjoitat asioista niin..en mä tiedä, todentuntoisesti, lämpimästi ja ihanasti.

Kommentoi

Ladataan...