Lenkkikaverit

Lilou's Crush

Olen kuin varsa kevätlaitumilla, kun ikuisuuksien tauon jälkeen pääsen taas lenkkeilemään -reippaasti kävellen hikipintaan-henkeen, juoksun onnistumisesta en vielä tiedä polvileikkauksen jälkeen, eikä tietysti ennen jälkitarkastusta sovi hurjasti riehuakaan.

Kun ennen viimeisintä leikkausta vielä juoksin aktiivisesti, oli paras lenkkikaverini puhelimeen latamaani RunKeeper-sovellus, joka sopii kaltaiselleni tekniikka- ja gadgetfanille oivasti: se monen muun fiksuuden ohella mittaaa niin matkaa, kierrosnopeutta kuin vertaa menoa aiempiin lenkkeihini ja lähettää positiivisia tsemppiviestejä sähköpostiini (maksullisessa Elite-versiossa, ilmaisessa perusversiossa saa myös paljon dataa). Voin sanoa, että kyseinen sovellus todellakin auttoi puristamaan lenkeistä aina vähän enemmän irti, juoksemaan vähän pidemmälle ja vähän nopeampaa kuin edelliskerralla. Käytän RunKeeperiä edelleen joka lenkillä, tällä hetkellä vain valitsen lajivalikosta kävelyn tuon rakastamani juoksun sijaan.

RunKeeperin lisäksi lenkkejäni kirittää Fitbitiltä käyttöön saatu hyvinvointi- aktiivisuusranneke (jonka olen synkannut tietty Runkeeperin kanssa yhteen). Fitbit on tätänykyä ranteessani ihan koko ajan: se mittaa päivän askeleet, aktiivisen liikkumisen ajan, ja mikä minusta mielenkiintoista, unta. Laite saa tsemppaamaan ottamaan vielä muutaman askeleen ja valitsemaan tossut auton sijaan -uteliaana onm yös kiva tietää ihan perusaktiivisuustasokin sellaisina päivinä, kun erikseen ei tule liikuttua.

Tuo unidata-homma on tällä hetkellä aika surkuhupaisaa, koetan kääntää asian päässäni niin, että voin sitten heittää Monnisen kanssa ylävitoset sellaisina öinä, kun mennään yhden herätyksen taktiikalla, ja meikäläiselle kertyy viittä tuntia enemmän unta... No, tässä väsymyksen tilassa liikunnan ja raittiin ilman merkitys vain korostuu, sellaisinä päivinä, kun lenkki on jäänyt väliin (niitä ei onneksi ole montaa) olo on jokseenkin nuutunut, kun taas lenkki-iltoina olo on endorfiinihuppelissa aikalailla virkeä.

Kuinka nopeasti pystyitte, kahden tai useamman lapsen äidit, taas juoksemaan ja urheilemaan täysipainoisesti? Ensimmäisen jälkeen palautuminen oli selvästi nopsempaa, ja tällä kertaa pitää selvästi ottaa rauhallisemmin, sillä en nyt ihan enshätään tavoittele kohdunlaskeumaa tai erilleen jääviä vatsalihaksia... Jälkitarkastukseen saakka saa siis riittää tällainen meno, marraskuussa astuu taas salikortti voimaan. Sitten selviää viimeistään myös tuo operoidun polvenkin sietokyky... jännittää.

Share

Kommentit

Ullajuoksee (Ei varmistettu)

Mikään ei voita tuota tunnetta kun keho alkaa taas toimia kuten ennen raskautta :) Aktiivisena juoksijana ja pitkän linjan joogina aloitin 2. lapsen jälkeen joogan HYVINHYVIN rauhallisesti melkein heti synnäriltä kotiuduttuani, mutta lähinnä ekat viikot availin rintarankaa ja pidensin kylkiä kaiken sen etupainon jälkeen ja imetyksen kompensaatioksi. Teki hyvää... Reippaat vaunukävelyt otin kuvioihin myös pian, kun mitään "damagea" ei ollut (tällä kertaa ehhehe) päässyt syntymään. Tasan 6 vkoa synnytyksestä otin sitten ekat juoksuaskeleet. Taisi eka lenkki olla n. 30 minsaa ja vauhti hyyyyyviiiin verkkainen, mutta mitäs sillä väliä kun sai taas juosta!! Siitä lähtien avainsana oli säännöllisyys, ei niinkään mikään kesto tms. Eli pyrin totuttamaan kehon taas rasitukseen vaiheittain mutta kurinalaisesti. Eka kymppi normivauhdilla tuli juostua n. 10 vkoa synnytyksestä. Siitä sitten kohti oman normaalin ohjelman noudattamista jne. Mutta tärkeintähän on AINA kuunnella rehellisesti itseään. Ja jokaisen liikuntatausta myös on ihan ratkaiseva, eli mihin keho on tottunut ennen raskautta. Ekana vuonna tyttö nukkui ihan surkeasti, ja univelka oli massiivinen. Järkevästi kuormittava liikunta oli ehdoton henkireikä, ja kuten sanoit, virkisti, vaikka intuitiivisesti voisi muuta kuvitella. Nauti nauti nauti kehostasi ja sen palautuvasta voimasta. Se tekee sinusta myös parhaan äidin :) Kaikkea hyvää toivoo "hiljainen" pitkäaikainen lukijasi Ulla

Hertta
Lilou's Crush

Ai miten ihana kommentti! Kuulostaa, että olet yksi tosi fiksu mama, ei muuta voi sanoa. Itse en joogaa, mutta voin kuvitella, miten alkeetkin tekisi hyvää tälle virheasentoiselle kropalleni. Kaiken a ja o on tosiaan oman kehon kuuntelu ja sen mukaan eteneminen.

Minä nautin ihan suunnattomasti siitä, että kävelyvauhti on nopeutunut hurjasti, lenkkien kesto ja pituus kasvanut kunnon myötä ja askel lentää. Rakastan myös juoksemista, ja toivon koko sydämestäni, että jalkani vielä lenkit kestää, edes vitosen mittaiset, jos ei kymppejä, juokseminen on parasta pään tuuletusta, mitä tiedän.

On kyllä merkillisyä, miten univelassakin liikunta tekee paremman olon, kuin saman mittainen sohvalla lepäily :)

Ihania lenkkejä sinulle ja kiitos kun. "Ilmiannoit" itsesi :)

Ullajuoksee (Ei varmistettu)

Mukava tulla ulos kaapista ;) Sitä vielä, että urheiluvalmentajaystäväni kertoi, että on ihan tutkittu juttu tuo liikunta - univaje -kytkös. Eli jotenkin liikunta kompensoi hormonaalisella tasolla tuota univajeen aiheuttamaa kehon tilaa. Oleellista kuitenkin rasituksen taso, ettei rasita "yli". Oh well, en tiedä tutkittiinko siinä meitä extreme-tapauksia eli vauvojen äitejä :D

Heinis* (Ei varmistettu)

Uskon, että fiiliksesi ovat varmasti aivan huippuja <3 Koska liikunta nyt vaan on parasta!!
Mitä sinun polvessasi on leikattu? Miehekkeelläni leikattiin helmikuun alussa polven ristiside (oli mennyt kokonaan poikki) ja suhteellisen varhaisessa vaiheessa jo kuului testata juoksua. Alkuun se tuntui pahalta, mutta kyllä nyt jo puolen vuoden jälkeen uskaltaa reilut puoli tuntia juosta. Hypyt ym. harjoitteet ovat myös kuuluneet jo varsin kauan kuntoutukseen.

Hertta
Lilou's Crush

Noniin on, ihan parasta :)
Minulla hajosi polvesta kierukka, irtosi kokonaan ja meni muussiksi väärän diagnoosin vuoksi -hieroutui siis polvinivelten välissä. Suuri osa jouduttiin poistamaan, ja polveen oli ehtinyt kovan urheilun seurauksena tulemaan nivelrikon tyyppistä kulumaakin, jota ei korjaa mikään :( osa kierukasta kiinnitettiin, jotain meni vähän mönkään (leikkaus kesti useita tunteja, selkäydinpuudutus vaihtui nukutukseksi jne vaikka piti kestää tunnin...), ja polvi jäi koukkuun, piti kovaa ääntä ja oli kipeä kuin mikä. Vuosi tuosta korjattiin, ja vaikuttaa vähän paremmalta, mutta kyllä se aikalailla "entinen" on, esim. Kyykkyyn en enää pääse laisinkaan. Ja ylläri, myös toisen polven kierukka oireilee... Että om tässä riesaa riittämiin! Hyppää en edes unissani :(

May- kirjautumatta (Ei varmistettu)

Kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen tuli vasta sellainen olo, että nyt pitää edetä rauhassa, varsinkin vatsalihaksien kanssa. Paikat olivat jotenkin äärilöysät, lihakset, nivelet, ihan kaikki. Ensimmäiset 6kk vältin kaikkia vatsalihasliikkeitä. Nousin sängystäkin kyljen kautta. Tein kävelylenkkejä ja kuntoutin lantionpohjanlihaksia. Jossain vaiheessa sen sitten huomasi, että lihakset ovat palautuneet ja uskalsi treenata kovemmin (Vrt. ekan synnytyksen jälkeen aloitin pilateksen jo 4kk jälkeen). Varovaisuus kannatti ja nyt vuosi jälkeenpäin pystyn liikkumaan täysin normaalisti. Vatsa on litteä ja trampoliinikaan ei aiheuta ongelmia ;)

Hj (Ei varmistettu)

Neljännen jälkeen aloin enemmän liikkumaan sitten, kun vauva oli oppinut imemään tehokkaasti, eli saatoin olla hieman pidemmän pätkän pois ja poiketa salille, aloitin pilateksesta ja joogasta, niistä sitten siirryin jumppiin. Vauvalla oli ikää tuolloin nelisen kuukautta. Aika jatkaa liikunnan parissa (muutakin kuin vaunujen kanssa käppäillen) tuntui silloin sopivalta. Sitten lisäsin parin kuukauden päästä listalle hiihdon, kun saatiin lumet maahan. Hiihto vasta ihanalta tuntuikin. Hiljainen, kauniin valkoinen metsä ja tilaa ajatuksille :) hiihtelin koko talven aivan fiilikissä.

Kommentoi