Omilla teillä

Lilou's Crush

Lähdin tänään kauppareissulle kotikylään täältä mökkipaikalta. Kun ei ollut muuta perhettä kyydissä, antauduin täysillä nostalgisoimaan ja kurvasin tuttujen, tärkeiden paikkojen kautta. Välillä pistin kaaran parkkiin ja kävelin pitkin vanhoja askeleita.

Kylätie, nyt jo suljetun ala-asteen ja kirjaston pihapiiri, yläaste, lukio, urheilukenttä, aseman yli vievä, kylän puolikkaat yhdistävä kävelysilta...

Reitin varrella tuoksui lapsuus, miten voikin olla jokin haju, jonka voi niin selvästi sitoa aikaan ja paikkaan. Puu yhdistettynä multaan ja kaikkeen siihen vihreään ja vehreään, jota täällä kaikkialla ryöppyää. Tuttuja polkuja, ja muutama uusi. Paljon hylättyjä taloja ja heinittyneitä pihoja, mutta myös ilahduttavan monta hienoksi remontoitua talovanhusta, joiden pihalla telmi uusi sukupolvi. Päiväkodin pihalla viimeistään rinnassa läikähti: lapsia valtava määrä touhuamassa hyvin pidetyllä pihalla. 

Entisen 4000 asukkaan sijasta isäni kertoman mukaan väkeä on enää 1200, mutta vaikka tämä kylä kutistuu, se ei kyllä kuole.  Sinnittelee, mutta kuka vain jäädä voi, tänne kauneimpaan mahdolliseen Suomen kolkkaan kyllä jää.

Lomani liikuttavin hetki kävi kylän tätänykyä ainoassa kaupassa. Kassan takana sama täti kuin aina lapsuudessani. Tunnisti minut ihmeekseni kaikkien näin vuosien jälkeen, ja jutteli ihan kuin ennenvanhaan. Siinä hetkessä olin taas lähempänä kaikkea tärkeää. Äitiä, omia juuria. Vaikka ne eivät täältä ala, ovat ne tänne tukevasti tunkeutuneet.

Share