Täynnä

Ladataan...
Lilou's Crush

Tämä päivä on ollut täynnä.

Palasin lapsuuteen yhden parhaista lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni kanssa. Kurvailtiin pitkin poikin tuttuja turuja ja toreja. Kierretiin äitin lenkkimaastojen ja meidän ja parhaiden kavereiden entisten kotien kautta. Katseltiin, mitä kaikkea uutta oli tehty ja rakennettu, ja miten paljon oli tyhjäksi jääneitä taloja, osa tutuista oli purettukin. 

Lounastettiin ja kahviteltiin pitkän kaavan kautta harmillisesti ajan haukkaamassa Haapamäen Höyryveturipuistossa. Siinä samassa, jonka piti 80-luvun lopulla tehdä koko kylälle ihmeitä, meidän perheen se toi näillä kylille. Sen reunassa seisoo edelleen punatiilinen vesitorni, jossa sijaitsi meidän perheen taideliike. Ihanat muutamat vuodet, jonka jälkeen lama tuli ja vei, eikä mikään palannut enää ennalleen. Ilahduimme kovasti, kun puiston ravintola täyttyi ensin työmiehistä ja sen jälkeen bussilastillisesta hyväntuulisia mummeleita. 

Haettiin herneet ja mansikat toiselta kuihtuneen torin myyjistä, ja tehtiin kierros katulähetyksen kirppiksellä. Löydettiin samalla reissulla kyliltä meidän ikivanha, ikinuori opemme, joka muisti meidän kaksikon hetimiten, kuusi vuotta meitä kun katteli. Siitäkin jo melkein kolme vuosikymmentä, kun Raisu ekan kerran piti meille jöötä.  

Ajelin Keuruun kautta Kolhoon, jossa kierros nuoruuden maisemissa päättyi pitkäksi toviksi ystäväni soffalle uutta pientä ihmistä taas ihastelemaan.  Mökille köröttelin hiekkateitä hyvillä mielin, kaikki ihanat ja pari pohjattoman surullista muistoa pintaan pulpahtaneina. Perillä odotti oma pieni perhe, joille ojensin tuliasiksi Porvoossa nykyään tehtävät Keuruun Lakritsit ja ne herneet.

Myöhemmin illalla saapui suru-uutinen. Ikäiseni, eläväinen, hurmaava ja aina valoisa entinen työkaverini oli yllättäen nukkunut pois.

Elämä, ja ikuisesti säilyvät muistot. Niitä on vaalittava, hellittävä.

 

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...