Pitkästä aikaa. Melkein kadotimme itsemme, mutta onneksi vielä on henki ja terveys, vaikka muu onkin menetetty. Alta käy ilmi, mikä ja miten. Kysymykseen miksi emme osaa vastata.

Tähän postaukseen kuuluisi nyt laittaa riehakas kuva serbialaisesta napatanssijasta vatkaamassa kupeitaan ja punaisiin sifonkilannehousuihinsa kiinitettyä kolikkovyötä. Tai trumpetistista, joka on juuri liimannut palkkiotuhatlappusensa hiellä otsaan. Tai Meeristä ja Leasta virnistelemässä seitsemän euron teltassa gucalaisen omakotitalon pihalla, naapurimiehen leikatessa lehmän ruhoa metrin päässä, iloisesti juoksentelevien kanojen ympäröimänä. Tai sitten video jomman kumman railakkaasta paritanssista ranskalaisen/italialaisen/kreikkalaisen/serbialaisen/(laita tähän haluamasi kansallisuus) hulivilin kanssa Gucan stadionilla livebändien pistäessä parastaan. Sillä ne kaikki kuvat otettiin.

Guca räjäytti tajunnan, serbialaiset todella osaavat kreisibailata sanan kaikissa merkityksissä. Kreisi, reisi, ei, si, kaikki nämä löytyivät, reaktioina, tuntemuksina ja konkreettisina objekteina. Musiikki soi niin lujaa, että kaksien korvatulppien mahduttaminen tärykalvonsa ja trumpetin väliin on festarivieraalle erinomainen taito. Se toimii hyvin, ennen kuin alkaa sattua. Sitten onkin aika ottaa käyttöön toinen konsti, aistit tainnuttava nelkytprosenttinen luumuviina. Paikalliset vetävät tietysti raakana, sekä musan, että viinat. Yksikin mies työnsi koko päänsä trumpettiin sen soidessa. Ulos tullessaan ilme oli euforinen - kuulo pois ja tinnutus taattu, mutta rytmi meni sieluun asti.

Muonitus on Gucassa hc-kamaa sekin. Viikon festivaalin aikana kylässä grillataan 5000 kokonaista sikaa ja lammasta. Horisontaalisesti seivästetyt elukat pyörivät liekeissä kuin serbialainen ikiliikkuja. Fileinä, kaalin sekaan marinoituna ja purilaispihveinä menee toinen Nooan arkillinen. Kasvissyöjille nauretaan ja osoitellaan. Nurmikoita tamppaa tsiljardi ulkomaalaista vierasta, joista suurin osa telttailee gucalaisten takapihoilla. Kanssakäyminen on rentoa ja välitöntä: viikonlopun aikana näimme enemmän paljaita ja karvaisia takapuolia kuin ehdimme laskea. Festareilla miesten suurin hupi oli kellahtaa kaljaövereiden jälkeen kylän halkovaan ruskeaan jokeen ja tehdä kuperkeikkoja. Kalsarit odottivat rannalla.

Mutta mitä on tämä loputon jaarittelu, missä ovat kuvat, videot, visuaalinen ilottelu?

Noh. Kaikki vietiin. Niin Lean kuin Meerin kannettavat, kuin objektiivit, kamera, puhelimet ja muistikortit, maallinen omaisuus ja perintökalleudetkin. Matkustaessamme yöjunalla Belgradista Budapestiin pää tukossa Gucan jäätävässä yössä tulleesta flunssasta teimme kaikkien aikojen virheen: nukahdimme lukittuun makuuhyttiimme. Reilivinkki, älä nuku Belgradin ja Budapestin välisessä yöjunassa. Silmällistäkään! Seuraus voi nimittäin olla se, että hyttiisi murtaudutaan, kamera viedään repustasi, tietokoneet laukustasi. Saatat menettää koko matkabudjettisi - saatika itsetuntosi, tai neitsyytesi! Saatat joutua toikkaroimaan kuumeessa Budapestin rautatiesasemalla ja päivystämään koko päivän tulkkia, joka ottaisi vastaan rikosilmoituksesi. Saatat joutua keskeyttämään reilisi ja palaamaan maitokoneella himaan. Saatat tajuta, että kamerassa on korvaamattomia töitä kolmelta mantreelta, tietokoneessa  gradusi ja tuhat julkaisematonta artikkelia, puhelin täynnä haastattelunauhoja. Kaiken tämän jälkeen epätoivo saattaa syöstä sinut syömään Mäkkiin, koska yksikään muu paikka ei ole auki, eikä sinulla ole enää energiaa, järkeä tai uskoa paremmasta maailmasta. Ei siis kannata nukahtaa Belgradin ja Budapestin välisessä yöjunassa.

Tuo on ehkä tärkein neuvo, minkä blogissamme haluamme antaa.

Ja sen, että sitä uskoa ei sittenkään kannata menettää. Mäkkiin tai saveen, kaikesta oppii.

Meillä oli intensiiviset ja antoisat kaksi viikkoa. Hulluus ja luovuus kukoistivat ja veivät lopulta turmioon. Tulimme Suomeen viime viikolla. Sen jälkeen olemme olleet tahoillamme hiljaa, juoneet mustaa kahvia, katselleet seinää ja saaristoa ja hengittäneet. Kumpikin on jo selvinnyt järkytyksestä. Vakuutus maksaa pelit ja vehkeet, terapia ja jäätelö korvaavat henkiset kolaukset. Meerin menettämät National Geographic-kuvat korvaantuvat joku päivä paremmilla.  Lean artikkelit syntyvät uudelleen Pulitzerin veroisina. Joku serbialainen sai Lean L-tason gradutekstiä Uruguaysta vaikka tieteellistä julkaisua varten. Sama serbialainen voi tehdä uraa Meerin valokuvilla uudella Copyrightilla. Tai lahjoittaa ne eteenpäin, pistää hyvän kiertämään. Lainassahan täällä vain ollaan.

Kiitos, että teitte tämän reissun kanssamme. Päätimme, että tästä tämä sen kun yltyy, perustamme matkatiiminimen ja haemme ohjelmapaikkaa televiisiosta! Eli kaikki olikin vasta alkusoiton alkuröyhtäystä! Lea ja Meeri niiaa, pussaa ja kiittää!

MATKUSTAKAA, TOIMIKAA, SAAKAA JA MENETTÄKÄÄ! Kaikki mikä tuntuu, kasvattaa.

P.S. Gucasta säilyi kuin säilyikin yksi ainoa kuva, jonka Meeri postasi Belgradin asemalla Facebookin. Siinä niitä kupeita, kolikoita, hulluutta ja elämän voimaa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Rakas päiväkirja. Kirjoitamme tätä postausta kahden tunnin yöunien, kahdenkymmenen hyttysenpureman ja viiden kefir-juoman (piimänkaltainen maitovalmiste) jälkeen Belgradin rautatieasemalla, Serbiassa. Äsken moninkertainen vankikarkuri kävi kertomassa meille elämäntarinansa, kahvilan rouva ei suostu tekemään omelettia, vaan hokee taukoamatta "Was ist das?!".

Mitä tämä on? Mihin jäi Wien? Mitä välissä oikein tapahtui?

Paljon.

Tarina on parasta aloittaa kysymyksellä: Mitä tekisit, jos jättimäinen ilmalla täytetty penis kävelisi vastaan?

Tai kokonainen mieslehmä?

Nämä herrasmiehet olivat sikhien ohella ainoita kohtaamisiamme wieniläisen miesväestön kanssa. Sanomattakin on selvää, että päädyimme kummankin polttarisankarin kuva-albumiin ja häiden kutsuvieraslistalle.

Paikallisiin voi tutustua myös couchsurfaten, eli ventovieraiden kotiin tunkeutuen. Reilaajalle tämä on äärimmäisen suositeltava majoitusvaihtoehto. Samalla kertaa saa katon päänsä päälle, paikallisen oppaan ja hyvässä lykyssä myös ruokaa. Meillä kävi paras mahdollinen onni: Wienissä majotuimme turkkilaisen Eminen opiskelijaboksiin yliopiston opiskelija-asuntolaan. Kuin jumalten lahjana Emine oli inessiivissä kaikessa mikä elämässä on tärkeää: 

Vesipiipun, eli shishan/nargilen poltossa

ja töissä turkkilaisessa leipomossa. Mikä nainen! Baklavaa ja börekiä ei puuttunut.

Eipä sillä, että leivonnaisista olisi ollut Wienissä pulaa muutenkaan. Tajunnanräjäyttävin kokemus oli Landtmann-kahvilan omenastruudeli ja vadillinen vaniljakastiketta.

Lopulta pääsimme myös Wienin museokortteliin, missä voisi viettää vaikka muutaman päivän, hyvää taidematskua on niin julmetusti! Syöksyimme paikalle tietysti viime tingassa. Saapuessamme Wieniin Klimtin teokset julistettiin ensisijaiseksi must-nähtävyydeksi. Viisi päivää myöhemmin, viimeisenä päivänä tuntia ennen junan lähtöä  ryntäämme museoon. Optimistin lasi on puolitäysi: "Aika hyvin ehdittiin!" Klimtin lisäksi ehdimme ihailla Egon Schielen teoksia. Maalarin rakastajamuusathan on niinku me.

Lyhyen, mutta intensiivisen taidenautiskelun jälkeen teimme jotakin ennennäkemätöntä: hajaannuimme. Matkalaukku piti hakea turkkilaisesta leipomosta ja sähköposteja lähettää. Huolettomasti huikattu "Nähdään tunnin päästä siinä Simmeringin asemalla", olivat kuuluisat viimeiset sanat. Ei nimittäin nähty. Ei tunnin päästä, ei puolentoista, eikä kahdenkaan. Lean rahdatessa laukkua kolmenkymmenenviiden asteen helteessä, joka ikisen kulkuvälineen mennessä nenän edestä, odottaessa, vaihtaessa metroa silloin kuin ei tarvitse, eksyessä ja raahatessa aina vain eteenpäin, Meerin kurimus iski päälle äkillisesti ja odottamatta:

Halvatun metrotarkastajat. Tanskan kokemuksista viisastuneina pidimme koko Wienin viisipäiväisen vierailun ajan ihan oikeita ja voimassaolevia paikallisliikenteen lippuja hallussamme kuin kunnon ihmiset ikään. Liput loppuivat viimeisenä päivänä, jolloin meidän piti suunnitelmien mukaan poistua maasta jo aikaisin aamulla. Mutta tietysti se suunniteltu juna ei mennytkään siltä asemalta, miltä me visioimme sen menevän. 

Meeri istuu yksin metrossa, lippu umpeutuneena, ilman puhelinta, lompakkoa ja passia. VIRHE! Sitä metroa nimittäin kontrolloi MAAILMAN TEHOKKAIN LIPUNTARKASTAJA! Kollegoineen hän lähtee viemään Meeriä poliisilaitokselle kunnes syytetty puhuu ympäri "Mennään sinne missä mun passi on, se on kaverin sinisessä repussa - on kaveri asemalla nimeltä Simmering, siellä on myös satanen käteistä - saatte sen!" Suostuivat ja kolmoisjoukko matkaa Wienin lähiöön.

Mutta ei ole siellä Leaa, ei sinistä reppua tai käteistä. Vaaleaa suomalaisnaista odotetaan tarkastajien kanssa puoli tuntia, kunnes auktoriteetin kärsivällisyys loppuu. Putka-aika. Kaikki on valehdeltu, mitään kaveria ei ole olemassa, saatika sinistä reppua. Silmänräpäyksessä Meeristä tulee paperiton kerjäläinen, joka ansaitsee tulla heitetyksi ulos maasta. Viimeistään kädessä roikkuvasta ruokakassista tehtäisiin rikosilmoitus, koska Meeri on selkeästi varastanut ne. Meerin yrittäessä vedota miehen inhimillisyyteen hän huutaa "I AM HUMAN!!". Sylki lentää. Vasta kun paperiton mustalainen alkaa itkeä tarkastajat kyllästyvät. "Get the fuck out of the country, we don´t need people like you here!" 

Viisi minuuttia tarkastajien lähtemisen jälkeen hikinen ja nälkäkuolemaheikotuksesta valkoinen Lea löytää henkisesti raiskatun kumppaninsa. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki hyvin. Optimistin lasi läikkyy melkein yli kun on niin täynnä: kumpikin säästyi lähes kaikelta pahalta: putkalta, karkotukselta ja kahden sadan euron sakoilta! Juhlimme tapausta kuivahtaneilla falafeleilla ja pakastevihanneksista kyhätyllä kiina-annoksella.

Tilanne oli kuitenkin niin raskas, että tämän jälkeen oli enemmän kuin korkea aika karistaa Wienin järjestysyhteiskunnan tomut linttaan tallatuista kengistämme. Itänaapuri Slovakia tuntui hyvältä vaihtoehdolta.  

Ja hyvä vaihtoehto se olikin! Hostellin viileät lakanat, viereisen sairaalan ikkunasta vilkutelleet vanhat miehet tippaletkuissaan ja Bratislavan sympaattiset pikkukadut huuhtoivat edellisen päivän epätoivon ja tarkastajan metallisen saksan mielistämme. 

Bratislavalaisesta Citymarketista löytyi uudet rytkyt, seitsemän euroa teltta ja kuuden euron makuupussi (yksi yhteinen, tietysti) tulevia koitoksia varten. Junassa Belgradiin saatiin makuuhytti vaikka konduktööri totesi sen mahdottomaksi seitsemän kertaa! Makuuhytistä löytyi täydellinen festarihattu! Onni kääntyi sittenkin! 

Bussi lähtee viiden minuutin kuluttua tänne. Guca, balkanilaisen musiikin, trumpettien ja harmonikkojen luvattu maa odottaa. Viinaa, viiksiä ja telttailua.

Pus!

Saapuminen Wieniin oli suomalaisittain kotoisa, kuin olisi saunan jälkilöylyihin astellut. Kostea, neljääkymmentä astetta hipova sää otti syleilyynsä ja läpi matkan jankkaamamme "pitäis käydä ostaa ne legginsit jostain, palelee" vaihtui hokemiin "todella ällöttävä tää mun aurinkoihottuma" ja "en kestä, kun sisäreidet hinkkaa toisiaan". Reilivinkki: vauvan talkkia taipeisiin liian litinän vaimentamiseksi. Ällöttävää.

Tulimme kaupunkiin mielessämme turkkilaissiirtolaiset ja heidän joukkoihinsa soluttautuminen: kenen äiti tekee parasta baklavaa? Onko turkkilaisilla töitä? Kuinka näkyy systeeminen sisäänrakennettu rasismi? Mielessämme kajasteli myös muutama leivonnainen, kenties joku monumentaalinen pytinki, jonka edessä napsaista muutama karismaattinen otos. Entä millainen on herra Klimt? 

Kakkua ja pytinkiä onkin ollut riittämiin. Taidetta laiminlyöty, mutta sekin vielä tuloillaan. Välillä tuntuu, että Wienissä pääasiallinen aktiviteettimme on ollut eksyminen polttariporukoiden ryhmäkuviin (tästä lisää huomenna). Parhaillaan laukussa rypistyy jo neljäs kartta, sillä ne häviävät samaa tahtia orientaatiokyvyn kanssa. Imevätkö itävaltalaiset turistien aivot ja logiikan? Siihenkö maan menestys perustuu? Tähän asti paras pelastus eksymiskatasrofista tuli intialaiselta lehdenjakajalta Alilta, joka korjasi meidät tienposkesta neljältä aamuyöllä käveltyämme puoli tuntia väärään suuntaan kotimatkalla turkkilaisesta illanvietosta.

Nyt on vihdoin aika jakaa kanssanne Wienin pysähdyksen järisyttävin kohtaaminen. Äärimmäisen ystävällisten turkkilaisten ja konetuulettimen kaltaisten (viileiden, miellyttävien ja tehokkaiden) itävaltalaisten lisäksi eteemme käveli etninen yllätys:

TURBAANIIN KÄTKETTY PAKOLAISYHTEISÖ!

(Tunnelmaan virittäytyäksesi paina taustamusiikki päälle tästä NYT!)

Vaeltaessamme pitkin turkkilaista markkinakatua (Meeri, miten paljon taateleita ihminen jaksaa syödä?) 16.kaupunginosassa törmäsimme huikeaan näkyyn: pastellinväriset turbaanit hohtavat iltapäivän auringossa. Hopeanhohtoiset viikset kaartuvat viisaiden silmien alla. Olemus huokuu majesteetillista arvokkuutta. Keitä ovat nämä mystiset miehet?

Eivät enempää tai vähempää kuin oman elämänsä sotureita ja  jumalan oppilaita. Sikhiläisyys on maailman nuorin ja kahdeksanneksi suurin uskonto, joka peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Jokaisen miehen toinen nimi on Leijona, naisen Prinsessa. Vakiovarusteena rituaalinen miekka, mutta ei sodanlietsontaa, vaan muiden suojelua varten. Uskonnon juuret ovat Punjabissa, Pohjois-Intiassa, missä sikhit taistelivat 1980-luvulla toiveenaan itsenäinen valtio. Sisällissotimisen lisäksi sikheillä on Intian kanssa napit vastakkain myös kastilaitoksen vuoksi, sillä he vastustavat tätä rasistista järjestelmää.

Itsenäisyystaistelujen seurauksena suuri osa sikheistä pakeni Intiasta. Wienissä heitä asuu noin 3000 Leijonan ja Prinsessan populaatio. 

Nyt, seisoessamme markkinakadulla käy ilmi, että olemme törmänneet wieniläiseen sikhiyhteisön kermaan: parkkipylvään nokassa istuu itse yhteisön presidentti Sukudeep. Tapahtumien sarja on nopea: kättelemme, jutustelemme, kehumme turbaaneja. Seuraava tilanne on tämä: 

Ja tämä: 

Saimme kutsun paikalliseen sikhitemppeliin, gurdwaraan, syömään yhteisöllisyyttä korostavaa langar-ateriaa. Self help-oppaissa aina neuvotaan sanomaan haluamansa ääneen, niin se toteutuu. Julia Cameron tietää mistä puhuu, edellisen päivän

Lea: "Olis kyllä hyvä saada ilmaista ruokaa jostain" 

Meeri: "Intialaista tekis mieli"

materialisoitui silmiemme eteen: Kikherne-, peruna-pinaatti- ja linssicurrya, jogurttiraitaa ja vastapaistettua leipää tarjoiltiin ämpäreistä syömäreiden suoriin riveihin. Metallinen lautanen täyttyi sitä mukaa kun se tyhjeni. More curry, miss? Yes, please. Hiki virtasi kuumuudesta ja mausteista. Oltiin pyhyyden äärellä. 

Uskonnollisen heräämisen jälkeen palasimme pohtimaan omaa olemassaoloamme Wienin kaduille. Sikheistä suistuimme suoraan olemassaolon ytimeen ja teimme kuvatutkielman metafyysisestä henkisyydestä. Kuka olen? 

Rapu?

Kilpikonna?

Strutsi?

Mato?

Oli pakko taas hakea perspektiiviä elokuvista. Nyt sitä uusinta Bätmääniä kehiin! Aikamoista asevoimien ja auktoriteettien ihannointia oli se. Ilman tekstitystä naamioiden takaa kumpuava puhe kuulosti ihan pornoleffa-saksalta. Hathaway oli laihduttanut roolia varten aivan liikaa ja mikä ihme oli se nahkahousupyllistys-kuvakulma moottoripyöräkohtauksessa? Mutta tykkäsimme Marillon Cotillardista, joka oli kuin sikhisoturitar gone bad.

Konsti toimi, minuus palasi omana itsenään, mutta hiukan päivitettynä Artis-teatterin vessassa. Turbaanit eivät kenties olleet yhtä taidokkaasti aseteltuja kuin Shamsherilla tai Sukudeepilla, mutta minkäs amatööri itselleen voi. Kopio on paras kohteliaisuus!

Leffaviinisuositus:

Vuorokeskustelua Batmanin kahdenkymmenen esitysminuutin kohdalla, saavuttuamme kymmenen minuuttia myöhässä kakun ja viinin ostamisen ja vessareissun vuoksi:

Lea: Aika paljon tekee mieli noita popcorneja.

Meeri: Kumpi hakee?

Lea: Anna käteistä.

Meeri: Mut et hullu ota ämpärillistä!

Lea: Otan ämpärillisen.

Ostan kaiken. Kaiken ostan. Ohimoissa sykkii, päässä kohisee ja kädet hikoavat vaeltaessamme Berliinin vintageputiikista toiseen. Vaikka normaalisti materiasta kieltäytymisen kykymme hipoo buddhalaisen munkin kieltäytymisharjoitusten ylintä vaikeustasoa, petti itsehillintämme tällä kertaa ihan täysin. 

Ja ymmärtäähän sen, siirtymämme Kööpenhaminasta Saksan puolelle oli haastava. Ensimmäinen kohtaus:  Havahdumme todellisuuteen krapulassa Cecilian laivan kannelta kymmenen yli kolme, juna lähtisi neljänkymmenen minuutin kuluttua ja vielä pitäisi pakata! Ei tässä näin pitänyt käydä. Seisottuamme hetken matkalaukun kanssa keskellä risteystä taksi poimii meidät säälistä kyytiin. Ehdimme kuin ehdimmekin. Toinen kohtaus: Muutamaa tuntia myöhemmin Tanskan ja Saksan rajaterminaalissa: raivohullu mies juoksee lasioven läpi, verta ja paniikkia on kaikkialla. Molemmat luulevat, että miehellä on ase ja että päädymme seuraavan pohjoismaisen tragedian otsikoihin. Kolmas kohtaus: Huomaamme olevamme autolautalla. Vessassa iäkäs nainen huuhtoo aiemman välikohtauksen veriläiskiä kesäleningistään ja päivittelee saksaksi. Taxfree tursuaa ja joka paikassa haisee viina ja friteerattu liha. Ei tässäkään näin pitänyt käydä. Tän lauttavaaranhan piti olla vältetty! Jos nainen ei mene valotikkudrinkin luokse, valotikkudrinkki tulee ilmeisesti hänen luokseen.

Matkan jälkeen retail therapy oli paikallaan. Suosittelemme mm. näitä: kahdessa myymälässä ihania vintage-kenkiä myyvä Calypso , hipsterin unelma Singblackbird ja Prentzlauerbergin 70- ja 80-luvun muotiin keskittyvä Tragfläche (Pappelallee 10.) Viimeisen kaupan omistaja Marco oli masentunut: "Turistit ovat pilanneet kaupunkini", hän huokaili tunkiessaan Lean ostamia nahkasaappaita muovipussiin. Kritiikki hämmentää, kun kassaan kilahti juuri 120 euroa riihikuivaa turisti-Visa Electronia.

Sliipatun Prentzlauerbergin ohessa turistit vaeltavat myös Kreutzbergiin, joka oli 1970-luvulla Länsi-Berliinin köyhimpiä ja syrjäisimpiä kaupunginosia. Nyt siitä on tullut berliiniläisen kulttuurin keskus, jonka muotia, kahviloita ja katukulttuuria tullaan ihailemaan kaukaa. Siellä mamun on sentään hyvä olla; kaupunginosan asukkaista poikkeuksellisen suuri osa on maahanmuuttajia, etenkin turkkilaisia tai heidän jälkeläisiään. Vuonna 2006 Kreuzbergin asukkaista 31,6 % ei ollut Saksan kansalaisia. Kreuzbergille ominaista on myös asukkaiden suuri työttömyysprosentti, ja Berliinin alhaisin tulotaso. Turismi tuo alueelle tuloja mutta myös raastaa asukkaiden hermoja. Kaiken maailman suomalaiset mukabloggaajat vaativat soijamaitoa kahviinsa ja "siis sellast niinku aitoo berliiniläist meininkii" kellon ympäri. Ymmärtäähän kummankin.

Berliinin kävijöille suositellaan yleensä jotakin kaupungin lukuisista aamiaisbuffeteista. Niitä piisaa, ja döneriäkin myydään aamuseitsemästä lähtien. Varteenotettava vaihtoehto on marssia kulmakauppaan, ladata syli täyteen hedelmiä, vihanneksia ja marjoja (suuri rasia vadelmia maksaa 3 euroa!) ja valmistaa aamiainen itse. Jos on ystävän lautalattia-asunto, jossa avokadoa pilkkoa ja munakasta paistaa, se on tietysti suuri etu.

Elämä tien päällä käy välillä raskaaksi ja omassa todellisuudessa lilluminen alkaa tuntua typerältä. Näissä tilanteissa pakenemme elokuviin. Olemme käyneet jo kahdessa: Köpiksessä näimme Weekend:in, joka tarjosi ajatuksia ja kaunista kuvaa rakkaudesta ja -seksistä homoparin viikonloppukohtaamisen kautta. Berliinissä oli aika Wes Andersonin uusimman, Moonrise Kingdomin, jonka hellyyttävä rakkaustarina, ainutlaatuinen estetiikka ja musiikki hypnotisoivat meidät teatterin penkkiin. Suosittelemme molempaa! Huomenna Batmaniin (Berliinissä emme kehdanneet, koska seurassamme oli elokuvaconnoisseur.)

Kuulimme luotettavasta lähteestä, että struudeli on parhaimmillaan hiukan Saksaa etelämpänä. Wien, kaikkien kakkujen ja lukemattomien turkkilaisiirtolaisten koti olkoon siis matkamme seuraava etappi! Siellä meitä odottaa nurkka yliopiston asuntolasta ja lainakoira Carlos. 

Seuraava otos on junasta, missä asetuimme heti taloksi: märät pyykit kuivumaan, ompelutarvikkeet esiin. Lea osti valtavan mummojen kotimekon, jota aikoo tuunata pitkin matkaa ainoana välineenään sakset ja teippi. Meerin päivittäinen venyttelyhetki käyntiin ja tietokone parranajokoneen pistokkeeseen blogipostaamista varten.

Kaapin paikan meille näytti junan konduktööri: In your room zere iz a man. He sleep UP, you two, DOWN!  "Ze man up" osoittautui herttaiseksi teatterinäyttelijäksi, jonka ansiosta koko Wienin kakkuskene on nyt takataskussamme. Siitä lisää seuraavaksi! Aiomme myös viimein ehtiä museoon. Pus!

Vuorokeskustelua 12-tuntisen junamatkan jälkeen metrin leveällä yhteissängyllä ennen päiväunia:

Meeri: Haisenks mä?

Lea: Joku täällä haisee.

Meeri: (puolustuskannalla) No kyllä mä sen tiedän!

Lea: (sovittelevasti) Mäkin haisen ihan juopon kuselle.

Meeri: Ei nää petivaatteetkaan hirveen hyvältä haise.

Portti on auki. Roskiksissa ei lukkoja. Kymmenen mustaa jätesäkillistä valmiina avattaviksi. Ensimmäisessä siemenleipää, toisessa täytekakkua, kolmannessa rommisuukkoja, neljännessä suklaacrusäänttejä. Kolmekymmentä pitkoa omenahyvepullaa! Mikä on tämä maa, jossa pulla maksaa ensin 7 euroa ja illalla makaa hylättynä kahvilan takapihalla? Kaksi apinaa hiljenee pyhän ruokahetken äärellä. Lapsuuden unelma täyttyy kahden kouran tunkeutuessa kermaan ja taikinaan.

Asiasta kiinnostuneet ja samoille apajille aikovat: leipomon nimi on Lagkagehuset. Niitä on joka puolella kaupunkia ja portit jätelavoille ovat useimmiten auki.

Köpis on hirveän kätevä. Ilmaisen ruuan lisäksi myös pesumahdollisuudet ovat rajattomia. Vesikanaalit halkovat kaupunkia kätevästi niin, että joka paikka on uimapaikka. Cecilien purjelaiva sijaitsi Christianhavnin satama-altaassa. Aloitimme aamumme pulahtamalla paattien sekaan, ja viimeistelimme käsittelyn suihkulla kulttuurikeskuksen konferenssitiloissa. Keskuksen työntekijä kantaa krumeluureja kokoussämpylöitä perässään kaksi uima-asuista ryysyläistä luikahtamassa suihkulla varustettuun invavessaan. 

Retkemme Tivoliin oli jymymenestys. Saimme kuin saimmekin keploteltua ilmaisrannekkeet tuohon luksushuvipuistoon, jonka huveista saa normaalisti kustantaa noin 50 euroa! Helteinen aamupäivä laivankannella houkutteli ohuimmat hepeneet päälle ja kahvilatuokion jälkeen hyppäsimme katupyörien selkään ja kohti Tivolia.

Mutta Kööpenhamina, tuo vanha ketku kääntää takkinsa heti kun silmä välttää: nanosekunnissa polttava paiste muuttui pitsitopista sisään tunkeutuvaksi jääsateeksi. Ja eikun yltyi vaan. Kohta myös ei-yhtään-lämmin-mutta-tosi-sievä neuletakki (ainoatakaan lämmintä vaatettahan ei mukana ole, vain kaksi sataa rimpsupaitaa, koska "Euroopassa on kesä", NOT) valui vettä. Mutta periksi ei voinut antaa, rannekevöljyyn painostettu huvipuistotyöntekijä päättäisi vuoronsa kymmenen minuutin kuluttua. Sitten peli olisi menetetty! Varaahan ei ole kuin ilmaiseen.

Kuin kaksi uitettua lammaskoiraa saavuimme viimein Tivolin porteille. Vihreät rannekkeet liimattiin käteen. Tivolihotelli Nimb:in portieeri kutsui meidät sisään sadetta pakoon ja hovimestari muilutti silmää vinkaten toisen vuohenjuustosalaatin ilmaiseksi surkean olomuotomme nähdessään. Ryysyt kuivattiin vessan käsienkuivaajassa kuin Mister Bean ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan (KATSO MITEN TÄSMÄLLEEN SAMALLA TAVALLA), ja sitten oli aika suunnata tärkeimmän äärelle - jäätelötehtaaseen, hattaralle ja pehmiskojulle.

Laitteisiin oli sairas jono ja ranskiksiakin piti vielä ostaa. Ehdittiin silti parhaisiin: Skyflyer-jättikeinukarusellin sekä Demon-kiinakieppivuoristoradan kyydissä pelotti sopivasti. (Intialaisen vieruistoverimme korvissa saattaa vieläkin kaikua tinnituksena suomenkielinen APUA). Näkövammaisille tivolivinkki: piilarit päähän! Huikean komea turvamies Garan vaati Meeriä luovuttamaan silmälasit säilytysluukkuun, mutta luovutti kun havaitsi Meerin Sinkkuelämää-sarjan Charloten näköiseksi. Eilen mies, tänään näyttelijäkuuluisuus. Katsojan silmässä, vai mitä ne sanoo.

Kööpenhaminalaiset ovat poikkeuksetta häikäisevän kauniita ja loputtoman tyylikkäitä. Ja avuliaita. Vai mitä sanotte kokki-Danista, joka humalaspäissään tarjoutui viemään meidän työpaikkaansa Kansallisoopperaan illalliselle? "You deserve it", hän sanoi. Ihana mies. Seuraavan päivän selkeydessä Dan ei tosin enää vastannut puhelimeensa tai hänelle jätettyihin vastaajaviesteihin, mutta muistamme häntä silti lämmöllä. Hyvin aiottu on lähes tehty.

Koimme sielujen sympatiaa myös metroasemilla hengaavien grönlantilaisten kodittomien kanssa. He pitivät kaverista huolta ja pullo kiersi. Kööpenhaminassa asuu kahdeksan tuhatta grönlantilaista, joista joka kymmenes on koditon. (Katso aiheesta kertovat dokumentin Homeless traileri)

Nyt on aika jättää kaunis Kööpenhamina taaksemme ja aloittaa se INTERRAIL. Siirrymme Berliiniin struudelille. Nähdään siellä! Luvassa Stalinin aikaa ja muotikuvia. Pus!

Vuorokeskustelua roskiksesta löytyneiden täytettyjen patonkien myyntikojullamme

Meeri: Do I look like a crazy person?

Mies: No, you look like a prostitute

Meeri: Even better!

 

Kaksi kööpenhaminalaista osti roskiksesta löytyneitä sämpylöitä 20 kruunulla.