Ilmakuivattu penis ja se toinen mulkvisti

Rakas päiväkirja. Kirjoitamme tätä postausta kahden tunnin yöunien, kahdenkymmenen hyttysenpureman ja viiden kefir-juoman (piimänkaltainen maitovalmiste) jälkeen Belgradin rautatieasemalla, Serbiassa. Äsken moninkertainen vankikarkuri kävi kertomassa meille elämäntarinansa, kahvilan rouva ei suostu tekemään omelettia, vaan hokee taukoamatta "Was ist das?!".

Mitä tämä on? Mihin jäi Wien? Mitä välissä oikein tapahtui?

Paljon.

Tarina on parasta aloittaa kysymyksellä: Mitä tekisit, jos jättimäinen ilmalla täytetty penis kävelisi vastaan?

Tai kokonainen mieslehmä?

Nämä herrasmiehet olivat sikhien ohella ainoita kohtaamisiamme wieniläisen miesväestön kanssa. Sanomattakin on selvää, että päädyimme kummankin polttarisankarin kuva-albumiin ja häiden kutsuvieraslistalle.

Paikallisiin voi tutustua myös couchsurfaten, eli ventovieraiden kotiin tunkeutuen. Reilaajalle tämä on äärimmäisen suositeltava majoitusvaihtoehto. Samalla kertaa saa katon päänsä päälle, paikallisen oppaan ja hyvässä lykyssä myös ruokaa. Meillä kävi paras mahdollinen onni: Wienissä majotuimme turkkilaisen Eminen opiskelijaboksiin yliopiston opiskelija-asuntolaan. Kuin jumalten lahjana Emine oli inessiivissä kaikessa mikä elämässä on tärkeää: 

Vesipiipun, eli shishan/nargilen poltossa

ja töissä turkkilaisessa leipomossa. Mikä nainen! Baklavaa ja börekiä ei puuttunut.

Eipä sillä, että leivonnaisista olisi ollut Wienissä pulaa muutenkaan. Tajunnanräjäyttävin kokemus oli Landtmann-kahvilan omenastruudeli ja vadillinen vaniljakastiketta.

Lopulta pääsimme myös Wienin museokortteliin, missä voisi viettää vaikka muutaman päivän, hyvää taidematskua on niin julmetusti! Syöksyimme paikalle tietysti viime tingassa. Saapuessamme Wieniin Klimtin teokset julistettiin ensisijaiseksi must-nähtävyydeksi. Viisi päivää myöhemmin, viimeisenä päivänä tuntia ennen junan lähtöä  ryntäämme museoon. Optimistin lasi on puolitäysi: "Aika hyvin ehdittiin!" Klimtin lisäksi ehdimme ihailla Egon Schielen teoksia. Maalarin rakastajamuusathan on niinku me.

Lyhyen, mutta intensiivisen taidenautiskelun jälkeen teimme jotakin ennennäkemätöntä: hajaannuimme. Matkalaukku piti hakea turkkilaisesta leipomosta ja sähköposteja lähettää. Huolettomasti huikattu "Nähdään tunnin päästä siinä Simmeringin asemalla", olivat kuuluisat viimeiset sanat. Ei nimittäin nähty. Ei tunnin päästä, ei puolentoista, eikä kahdenkaan. Lean rahdatessa laukkua kolmenkymmenenviiden asteen helteessä, joka ikisen kulkuvälineen mennessä nenän edestä, odottaessa, vaihtaessa metroa silloin kuin ei tarvitse, eksyessä ja raahatessa aina vain eteenpäin, Meerin kurimus iski päälle äkillisesti ja odottamatta:

Halvatun metrotarkastajat. Tanskan kokemuksista viisastuneina pidimme koko Wienin viisipäiväisen vierailun ajan ihan oikeita ja voimassaolevia paikallisliikenteen lippuja hallussamme kuin kunnon ihmiset ikään. Liput loppuivat viimeisenä päivänä, jolloin meidän piti suunnitelmien mukaan poistua maasta jo aikaisin aamulla. Mutta tietysti se suunniteltu juna ei mennytkään siltä asemalta, miltä me visioimme sen menevän. 

Meeri istuu yksin metrossa, lippu umpeutuneena, ilman puhelinta, lompakkoa ja passia. VIRHE! Sitä metroa nimittäin kontrolloi MAAILMAN TEHOKKAIN LIPUNTARKASTAJA! Kollegoineen hän lähtee viemään Meeriä poliisilaitokselle kunnes syytetty puhuu ympäri "Mennään sinne missä mun passi on, se on kaverin sinisessä repussa - on kaveri asemalla nimeltä Simmering, siellä on myös satanen käteistä - saatte sen!" Suostuivat ja kolmoisjoukko matkaa Wienin lähiöön.

Mutta ei ole siellä Leaa, ei sinistä reppua tai käteistä. Vaaleaa suomalaisnaista odotetaan tarkastajien kanssa puoli tuntia, kunnes auktoriteetin kärsivällisyys loppuu. Putka-aika. Kaikki on valehdeltu, mitään kaveria ei ole olemassa, saatika sinistä reppua. Silmänräpäyksessä Meeristä tulee paperiton kerjäläinen, joka ansaitsee tulla heitetyksi ulos maasta. Viimeistään kädessä roikkuvasta ruokakassista tehtäisiin rikosilmoitus, koska Meeri on selkeästi varastanut ne. Meerin yrittäessä vedota miehen inhimillisyyteen hän huutaa "I AM HUMAN!!". Sylki lentää. Vasta kun paperiton mustalainen alkaa itkeä tarkastajat kyllästyvät. "Get the fuck out of the country, we don´t need people like you here!" 

Viisi minuuttia tarkastajien lähtemisen jälkeen hikinen ja nälkäkuolemaheikotuksesta valkoinen Lea löytää henkisesti raiskatun kumppaninsa. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki hyvin. Optimistin lasi läikkyy melkein yli kun on niin täynnä: kumpikin säästyi lähes kaikelta pahalta: putkalta, karkotukselta ja kahden sadan euron sakoilta! Juhlimme tapausta kuivahtaneilla falafeleilla ja pakastevihanneksista kyhätyllä kiina-annoksella.

Tilanne oli kuitenkin niin raskas, että tämän jälkeen oli enemmän kuin korkea aika karistaa Wienin järjestysyhteiskunnan tomut linttaan tallatuista kengistämme. Itänaapuri Slovakia tuntui hyvältä vaihtoehdolta.  

Ja hyvä vaihtoehto se olikin! Hostellin viileät lakanat, viereisen sairaalan ikkunasta vilkutelleet vanhat miehet tippaletkuissaan ja Bratislavan sympaattiset pikkukadut huuhtoivat edellisen päivän epätoivon ja tarkastajan metallisen saksan mielistämme. 

Bratislavalaisesta Citymarketista löytyi uudet rytkyt, seitsemän euroa teltta ja kuuden euron makuupussi (yksi yhteinen, tietysti) tulevia koitoksia varten. Junassa Belgradiin saatiin makuuhytti vaikka konduktööri totesi sen mahdottomaksi seitsemän kertaa! Makuuhytistä löytyi täydellinen festarihattu! Onni kääntyi sittenkin! 

Bussi lähtee viiden minuutin kuluttua tänne. Guca, balkanilaisen musiikin, trumpettien ja harmonikkojen luvattu maa odottaa. Viinaa, viiksiä ja telttailua.

Pus!