Ladataan...
Lindalauriina

Edellisestä kirjoittelusta on taas kulunut aikaa. Ja mitä minä sitä selittelemään. Ehkä on nyt vain myönnettävä itselleen, ettei minusta ihan vielä tule sellaista bloggaajaa, joka ehtisi postailla useamman kerran viikossa. Arki on imaissut mukanaan ja vapaa-aikani olen käyttänyt palautumiseen ja lepoon. Hassua, että on sellainen olo, että pitäisi pyydellä anteeksi. Ehkä anteeksipyynnön sijaan vain kiitän: kiitos teistä jokaikiselle, jotka luette postauksiani pitkistä postausväleistä huolimatta. Ehkä jossain kohtaa lähitulevaisuudessa saan rakennettua itselleni sellaisen arjen, johon myös säännöllinen kirjoittaminen mahtuu.

Mutta sitten siihen, mistä  tulin teille kirjoittamaan! Olen tässä jonkin aikaa fiilaillut kaikkea luonnollista. Luonnonkosmetiikkaa, luonnollisempaa meikkiä ja nyt viimeisimpänä luonnollista hiusväriä. Olen selaillut instaa ja löytänyt upeita naisia, jotka kantavat omaa alkuperäistä hiusväriään pää pystyssä. En ole törmännyt yhteenkään kuvaan, josta olisin ajatellut ettei oma väri sovi kantajalleen. Kuvia katsellessa tuli sellanen fiilis, että ehkä miunkin oma väri vois olla kaunis. 

Olen aloittanut hiusten värjäämisen 12-uotiaana. Siihen aikaan oli pop värjätä tukka alta eriväriseksi kuin päältä, ja miun tukasta tulikin sellainen alta vaalea-päältä tumma -kammotus, mistä ei onneksi taida olla enää yhtään kuvaa missään. Samoihin aikoihin tukan värjäämisen kanssa alkoi perusteiniangstit ja aloin värjäämään kerta kerralta tummemmaksi. Sävy vaihteli lämpimän ruskeasta mustanruskeaan ja värjätä piti aina, kun juurikasvu pilkotti. Mittaakin haettiin, pitkästä poikatukkaan ja takaisin.

2012 kyllästyin tummaan kuontaloon ja aloin vaalentamaan. Onneksi maltoin tehdä vaalennuksen asteittain ja suurimmaksi osaksi kampaajalla, en tiedä missä kunnossa tukka olisi ollut kotivaalennusten jälkeen :D Vaikka sain paljon kehuja tuosta lämpimän keskiruskeasta väristä, en ollut itse tyytyväinen. Tähtäsin ihan blondiin, joten vaalensin vielä lisää.

Saavutin lopulta platinablondin ja tykkäsinkin siitä kovasti ihan jonkin aikaa. Jossain vaiheessa ihan koko pään blondius alkoi ahdistaa ja tykkäsin väristä aina eniten silloin, kun juurikasvu oli ehtinyt jo kasvaa kehystämään kasvoja. Koko tämän kuuden vuoden blondiajanjakson ajan olen kokenut olevani enemmän brunette, mutten ole uskaltanut lähteä muuttamaan hiuksia radikaalisti katumuksen pelossa. Ruskeasta takaisin vaaleaan kun on aika pitkä matka. 

Sain eilen äidiltäni kuvia niiltä ajoilta, kun en ollut vielä ajatellutkaan hiusten värjäämistä. Enkä näköjään laittamista, mutta se ei nyt ole pointti. Yllätyin, koska muistin oman värin olevan paljon vaaleampi! 

Miun silmään tuo oma väri näyttää potentiaaliselta. Sieltähän voi kasvaa ihan minkä vain väristä tukkaa nyt kaikkien näiden värjäysvuosien jälkeen, eikä lopputulosta pysty ennustamaan minkään viiden sentin juurikasvun perusteella. Mutta kiinnostaisi silti kokeilla. 

Miltä tämä teidän silmään näyttää? Onko teillä kokemusta omaan väriin palaamisesta?

Share

Ladataan...
Lindalauriina

Tein viime viikolla uskomattoman löydön vintagekirppikseltä, nimittäin aidot Levikset, miulle sopivassa koossa! Olin jo pitkään toivonut törmääväni tällaisiin täydellisen rentoihin korkeavyötäröisiin momjeansseihin ja kotiutinkin nämä yksilöt saman tien melko huokeaan 16 euron hintaan. Farkuissa on tuommoinen vaalea kivipesu, ja muotoilu haiskaltaa kasarilta. I love it!

Viime viikko meni tiiviisti musikaalihommissa, sillä treenejä oli jopa neljänä päivänä. Projekti on edennyt siihen vaiheeseen, että työryhmä tiivistyy ja treeneissä on ihan älyttömän kivaa. Oli meillä kivaa aiemminkin, mutta nyt ollaan jotenkin päästy oikein tekemisen makuun. Päivittelen joka päivä itsekseni, miten kivojen tyyppien kanssa saankaan tuota hommaa tehdä. Ihan huippua! Eilen vietettiin porukalla välikaronkkaa ja voi että, oli hauskaa! Tanssittiin ja laulettiin karaokea koko ilta.

Tämän viikon kalenteri näyttää lähes identtiseltä viime viikkoon verrattuna. Neljät treenit musikaalia, vähän töitä, vähän opetusta, treeniä ja vapaa-aikaa. Alan pikkuhiljaa tottua tähän rytmiin. Enää kaikki vapaa-aika ei mene sängynpohjalla vaan halu tehdä asioita ja kokeilla uusia juttuja alkaa palata. Kaamosmasennuksesta kevättä kohti?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lindalauriina

Näin naistenpäivän kynnyksellä rupesin miettimään, miten onnekkaassa asemassa olen, kun miun elämässä on vain sellaisia naisia, jotka tukee ja kannustaa toisiaan. Se ei ole mitenkään itsestäänselvyys.

Lukioaikoina totuin siihen, että naisten välinen mustasukkaisuus ja kieroilu oli arkipäivää. Puhuttiin pahaa selän takana, levitettiin juoruja, puukotettiin selkään. Kieroilu aiheutti kierteen, jossa koetettiin loukata toisia vielä enemmän kuin itseään oli loukattu. Ei saanut näyttää heikolta, joten pahaan vastattiin pahalla. Ikä loi epävarmuutta, joka kiristi solmuja entisestään. Arvostelun kohteeksi päätyi niin asuvalinnat, meikit, hiukset kuin uudet parisuhteetkin. Ja koska jokainen oli toisten suurennuslasin alla, voin väittää, ettei juuri kenenkään itsetunto ollut järin korkealla. "Nainen on naiselle susi", sanotaan, ja se tässä yhteydessä pitikin paikkansa. 

Kun siitä lukiosta sitten päästiin luulin, että sama meno jatkuu. Uusi koulu, työpaikka ja kaupunki olisivat kaiken järjen mukaan tarjonneet loistavan kasvualustan epäilylle ja epävarmuudelle, mutta kaikki naiset ketä elämääni tulivat, olivat ihan timantteja! En ollut koskaan eläessäni kokenut sitä tuen ja hyväksynnän määrää toisilta naisilta. Hämmästyin, kun selän takana puhumista ei vain yksinkertaisesti ollut. Tuntui, että kaikki iloitsivat aidosti toisten onnistumisista ja hienoista keikkamahdollisuuksista. Kehuttiin ja hymyiltiin, arvostettiin toinen toisiaan. 

Voisi luulla, että kun opiskelee tuollaista alaa kuin musiikkia, kilpailu olisi kova ja draamaa syntyisi helpostikin ihan tyhjästä. Mutta päinvastoin. Sain opiskella ilmapiirissä, jossa tsempattiin sydämin ja halauksin ja itkettiin yhdessä porukalla koulun ruokalan pöydissä. Joka kerta, kun olin epävarma vaikkapa workshop-tunnille menemisestä, koska noh, jazz ei ole minun vahvinta alaa ja koska tuntui, että kaikki muut olivat siinä parempia, sain niellä alemmuudentunteeni ja keskittyä olennaiseen. Ympärilläni olevat laulajanaikkoset pitivät huolen siitä, että kaikki tunsivat olonsa mukavaksi ja tasavertaiseksi.

Jossain vaiheessa päätin, että jos se on minusta kiinni, minun elämääni ei enää tule kuulumaan tuo naisten välinen kateus ja panettelu. Koin, että elämässä on ihan oikeitakin ongelmia, joten en jaksa kehitellä niitä tyhjästä sellaisten ihmisten takia, jotka tekevät sitä vain huvikseen. Valitettavasti jotkut ihmiset putosivat tästä syystä pois, mutta elämänlaatuni parani entisestään. Olen onnellinen siitä, ettei nykyään viikoittain, edes kuukausittain tarvitse selvitellä jonkun kateellisuudesta kehittämää draamaa.

Olen suunnattoman onnellinen jokaisesta tällä hetkellä elämääni kuuluvasta naisesta. Kiitos kun olette ja tuette ja luotte uskoa siihen, että naisten ei tarvitse olla toistensa vihollisia. 

Hyvää huomista naistenpäivää kaikille naisille! <3

 

Share

Pages