Ladataan...

Se alkoi kesällä, kesti noin kolmesta viiteen päivään kerrallaan, katosi ja palasi kuukauden välein. Sama meno jatkuu yhä, vaikka talvi jo kolkuttelee ovella. Leikkaamaton 1-vuotias tyttökissamme on kiimassa - taas!

"Mourrrr, purrrrr, kurrrr, maououuuurrrr..." Konsertti jatkuu aamusta myöhään yöhön. Leikattu kollimme, jota iäkkääksikin voisi jo haukkua, ei tiedä minne menisi pienessä kodissamme, kun ylikierroksilla käyvä naaras kulkee perässä joka soppeen, nostelee häntäänsä ja takapuoltaan, härnää ja mouruaa. Välillä vanhus on yrittänyt jopa kömpiä typykän selkään hoitamaan hommat, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Papparainen on selvästi aivan päästään pyörällä nuoren neidin lähentelyistä ja vähemmän hienovaraisista vihjailuista. Säälin ja huvituksen sekaisin tuntein olen seurannut tätä kummallista ja pervoa näytelmää taas muutaman päivän..

Ja kumpaako säälin enemmän? No nuorta, viriiliä tyttökissaamme tietenkin. I so feel you, honey! Tiedän todellakin tuon tunteen, kun haluttaa, panettaa, tekee mieli jne., mutta mieheltä ei saa minkäänlaista vastakaikua, sillä häntä ei kiinnosta, koska hän ei jaksa, pysty ja kykene, johon syynä on erinäiset fyysiset ja henkiset esteet. (Lisää syitä löytyy aiemmista blogiteksteistäni, myös sille miksei minunkaan tee mieli vihjailevasti nostella takapuoltani kyseisen herran lähettyvillä... Erään toisen kylläkin!)

Että näin meillä nyt (ja aina).

(www.styleitlikeyoustoleit.com)

 

PS. Kyllä, aiomme vielä leikkuuttaa tyttökisumme, sillä emme tosiaankaan halua enää yhtään lisää pieniä karvapalleroita tänne mouruamaan.

Ladataan...

Yllä oleva sitaatti kiteyttää ajatukseni ja tunteeni/tunteettomuuteni täydellisesti. Olen niin turtana, etten ole ikinä ennen ollut. Haluaisin vain työntää pääni syvälle veden alle, jotta en kuulisi ja näkisi mitään, ja sitten voisin lakata hengittämästä.

Viime viikolla opiskelutoverini tuli kesken ruokailun kuiskaamaan korvaani: "Kyllä sä olit ihan oikeessa, se kattelee sua!". Ok, kokin katseet eivät ole vain mielikuvitukseni villiä tuotetta. Olin koko loppuviikon lähestulkoon hysteerisen euforinen. Perjantaina poistuessani ruokalasta vilkaisin ovella vielä taakseni ja kohtasin katseen tiskin takaa...

Eilen kävimme mieheni kanssa erittäin kipeän keskustelun. Hän on viimein tajunnut, että avioliittoamme liikuttavat enää kuoleman kouristukset. Itkien hän pyysi, että lähtisin hänen kanssaan vielä pariterapiaan, sillä ajatus lähdöstäni tuntuu hänestä mahdottomalta. Lupasin lähteä, mutta en luvannut, että pariterapia välttämättä auttaisi mitään. Halasimme mieheni aloitteesta useamman minuutin. Hän nyyhkytti ja puristi minua niin lujaa, etten saanut kunnolla henkeä. Itse tuijotin vain hänen selkänsä takana aukeavaan tyhjyyteen, enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Tänään törmäsin heti aamusta Nuorukaiseen, jota en olekaan koko syksynä nähnyt. Tunsin sekunnin murto-osan verran ilon läikähdystä, mutta sen jälkeen... Aivan sama. En katsonut häneen päinkään, enkä usko hänenkään huomanneen minua. Jatkoin matkaani naama peruslukemilla, mieli tyhjänä, silmät pysähtyneinä katseeseen, jolla ei ollut kohdetta.

Äsken ruokailussa huomasin syrjäsilmällä kokin katsovan minua myyntitiskin takaa. Tuijotin vain lautastani ja laitoin ruokaa suuhun tasaisella tahdilla kuin robotti. Kun kävin maksamassa ruokani, en jaksanut edes tervehtiä häntä, enkä kyennyt nostamaan katsettani maksupäätteestä hänen silmiinsä. En edes halunnut katsoa häntä. Nopeasti poistuin ruokalasta, enkä tällä kertaa katsonut taakseni.

***

Ehkä en olekaan turta, vaan täysin hämmentynyt ja sekaisin? Vai ovatko ne tässä tapauksessa yksi ja sama asia? Tiedän vain, ettei minusta ikinä ole tuntunut tältä, mitä tämä nyt sitten onkaan.

En yhtään tiedä mitä haluan tai miten jatkaa tästä eteenpäin.

En tiedä, enkä tunne mitään.

Ladataan...

Se keskustelu alkoi puolivahingossa, kun pysähdyimme kaupan eteen parkkiruutuun. Siinä sitä istuttiin auton etupenkeillä ja puhuttiin asioista, joista oli siihen saakka vaiettu ja joita oli kaikin keinoin vältelty. Kävimme vakavimman ja kipeimmän keskustelun vuosikausiin. Tai ehkä koskaan.

"Aiotko sä nyt sitten hakea avioeroa?", hän kysyi hiljaisella, mutta tyynellä äänellä.

En osannut vastata mitään. En voinut myöntää, mutta en kieltääkään. Rehellisesti sanottuna en tiedä itsekään mihin matkamme tästä jatkuu ja kuljemmeko sitä yhdessä vai erikseen.

Olimme kumpikin itkuisia ja surullisia, mutta emme huutaneet. Me puhuimme hitaasti ja rauhallisesti, asiallisesti. Ensimmäistä kertaa vuosiin mieheni puhui kanssani samaa kieltä.

Kerroin, etten enää jaksa tällaista avioliittoa, jossa puolisoni on katkeroitunut ja etäinen, omiin oloihinsa vetäytyvä, välttelevä, ei osoita kiintymystä eikä hellyyttä. En pysty enää luottamaan häneen pienimmissäkään asioissa, sillä hänen lupauksensa ovat yhtä tyhjän kanssa. Oli kyse sitten ihan pienestä, arkisesta lupauksesta tai jostakin isosta ja tärkeästä, koko perhettämme koskevasta, niin 99% tapauksista mitään ei tapahdu. Olen pettynyt niin usein, etten enää jaksa, vaan alan jo musertua pettymysten taakan alla. Tunnen oloni ärtyneeksi, turhautuneeksi ja epätoivoiseksi, mutta myös turvattomaksi. Mihin katosi se iso, turvallinen "henkivartija", joka otti minut hädän tullen kainaloonsa ja vakuutti rauhallisella äänellä "Älä huoli, kaikki järjestyy kyllä."? Jo vuosia olen yhä useammin ollut hädän hetkellä yksin.

Kerroin, etten halua näivettyä seksuaalisesti jo alle 40 vuoden iässä. Tämä toteamus kirvoitti miehessäni ivallisen kommentin siitä, kuinka haluan erota vain seksin takia. Hän sai minut tuntemaan itseni yliseksualisoituneeksi nymfomaaniksi, jonka mielessä on vain se yksi ainoa asia 24/7. Lyhyen, ohivälähtävän hetken tunsin syyllisyyttä ja häpeää, mutta löysin nopeasti oikeat, voimaa ja rohkeutta tuovat sanat: "Jos minä olisin pelkästään seksin perässä, niin olisin pettänyt sinua tai ottanut eron jo vuosia sitten!". Tuon rauhallisen toteamuksen jälkeen mieheni hiljeni. Jatkoin kertomalla siitä, kuinka terveeseen parisuhteeseen kuuluu seksuaalisuus, joka sitoo kumppaneita yhteen aivokemialliselta tasolta lähtien. Parisuhteemme intohimottomuus ja seksielämän kuolema ovat olleet osaltaan ajamassa meitä kahteen eri suuntaan. Mieheni ei vastannut mitään, vaan tuijotti tuulilasin läpi tyhjyyteen. Hän tiesi minun puhuvan totta.

Kerroin, että jo lastemme takia haluan lopettaa lähes jokapäiväisen riitelyn, naljailun, huutamisen, kylmyyden, mykkäkoulun ja muun epäterveen parisuhteen repertuaarin. Minä ja mieheni emme ole ainoat, jotka kärsivät tästä kaikesta.

Kerroin myös, että koska olen työtön ja rahaton opiskelija, ei minulla ole mahdollisuutta etsiä omaa asuntoa itselleni ja lapsilleni. Tämä on todellinen ongelma, joka ei tällä hetkellä mahdollista eroa. Kerroin kuitenkin, että todellinen unelmani on, että saisin ison kaksion tai pienen kolmion tästä samasta kaupungista, jotta lapset saisivat olla lähellä isäänsä. Minulla ei ikinä olisi sydäntä viedä lapsiltaan mahdollisuutta nähdä molempia vanhempiaan joka viikko, ehkä välillä jopa joka päivä. Lapset ovat rakkainta, mitä minulla on, ja sen kerroin miehellenikin. Tiedän, että lapset ovat myös hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Hän on hyvä isä.

Kaiken kertomisen ja mieheni välikysymysten jälkeen hän esitti minulle tuon erokysymyksen, johon en osannut vastata mitään. Istuimme vain hiljaa ja tuijotimme kumpikin tyhjyyteen. Kyyneleet polttelivat silmissäni, mutta minulla oli myös äärettömän kevyt olo. Olin saanut avattua suuni ja sydämeni, puettua tuskani sanoiksi, mutta en ollutkaan kuollut siihen. Myöskään mieheni ei ollut kuollut, vaikka hän kertoikin olevansa varma siitä, että romahtaisi mikäli eroaisimme.

"Minä en missään nimessä halua erota! Jos me erotaan, niin se on ihan vaan siks, että sä haluat sitä."

Kysyin, että miksi hän ei halua erota. En tiedä toivoinko kuulevani tuskaisen rakkauden tunnustuksen ja halusta jatkaa yhdessä, mutta en saanut lainkaan sellaista vastausta. Sen sijaan mieheni vetosi perheeseen ja lapsiin. Hänen mielestään ero ei tule kysymykseenkään, koska meillä on lapsia, koska olemme perhe. Hetkeen en osannut vastata mitään, sillä sisimpäni täytti niin suuri, epätoivoinen turhautuminen. Lopulta sain kuitenkin kysyttyä, että onko mieheni valmis elämään täysin seksittömässä kaverisuhteessa, esittämään lapsille, vetämään roolia kotimme ulkopuolella? Onko mieheni valmis olemaan onneton ja väsynyt, sillä onnellinen hän ei tuolla tavalla tulisi enää olemaan? Jälleen hän vaikeni ja katsoi tyhjyyteen. Tiesin, että hänkin tiesi totuuden.

***

Keskustelusta on muutama päivä aikaa ja perheemme elo on ollut rauhallista. Ilma on hieman puhdistunut, mutta yllämme leijuu yhä epätietoisuus ja odotus. Hengitän hieman helpommin, mutta ajoittain syvä tuska jysähtää rintaani.

En minä koskaan halunnut, että tässä kävisi näin. Avioero on sana, joka ei aikaisemmin edes mahtunut maailmaani. Nyt se on kuin norsu posliinikaupassa, kummitus makuuhuoneessa, näkymätön mielikuvituskaveri vierelläni, kaikkialla ja kaiken aikaa.

Pääni on sekaisin, tunteeni ovat sekaisin, tämä kirjoitus on sekava.

Miten tästä eteenpäin? Onko kylmä totuus jo tuolla jossain, mutta kieltäydymme vielä kohtaamasta sitä? Vai onko vielä pilkahdus toivoa, jota emme saisi kadottaa näköpiiristämme syksyn hämärtyessä talveen?

Minä en tiedä.

Pages