Niinpä niin, joskus se arki tuntuu juuri tältä: herätyskello soi liian aikaisin huonosti nukutun yön jälkeen ja raajoja kolottaa - ja, no olo on aika kädetön ( ja tässä tapauksessa päätön myös!).

Ja juuri tänään oli tuollainen känkkisaamu. Edellisenä iltana ystävän kanssa terassilla kumottu roséviinipullo teki tehtävänsä: uni oli katkonaista ja herätys aamukuuden jälkeen sitäkin karvaampi. Töissä juostiin, vaihdettiin asuja, ideoitiin, ja taas juostiin. Eikä se työpäivä pääty ikinä silloin kuin sen pitäisi. Juuri kun kello lähenee viittä, toistuu tämä sama kaava:

- Satu, Est-ce que tu peux faire ca? et ca aussi?

- Oui, oui, bien sur...oh la laa...

Sellaista se on visualistin arki. Mutta enpä vaihtaisi tätäkään kokemusta pois, ja Pariisi - siitä en ole toistaiseksi valmis luopumaan. Ei neuvoteltavissa. 

Ja mahtuihan tähänkin päivään niitä hyviä hetkiä. Kummasti tämäkin likka piristyi, kun aamu oli taitettu ja oli kahvipaussin aika. Aurinko porotti lämpimästä St. Honoré:n aukiolla ja ulkona tarkeni paistatella kevättakilla. Ja kun se café creme oli haettu lähikuppilasta, niin riittihän sitä virtaa loppupäiväksi. Sitten jaksoi taas painaa ja kiipeillä tikkailla katon rajassa, ripustaa mahdottomia mannekiinejä ja ahtautua pienen pienestä kolosta näyteikkunaan päivittämään asuja. 

Ja nyt on kuulkaa niin kevättä Pariisissa. Tässä vähän kevätfiilistelyä työpaikaltani ja tämän viikon tuotoksiani...väriä, väriä, väriä!!

Ja kun on tarvetta buustaukselle laitan volyymin kymppiin ja luurit päähän...

Ensimmäinen kuukausi takana uudessa kimppakämpässä. Ja haluan tietysti tarttua tähän aiheeseen. Minulla oli omat ennakkoluuloni, ja hyvin suomalaiset sellaiset. Pelkäsin, että kyyhöttäisin suljetussa huoneessani ja välttelisin aina tilanteen tullen kohtaamisia huonetovereideni kanssa. Älkää nyt pitäkö minua ihan kummajaisena, mutta tälläista juuri oli eloni kuusitoistavuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa soluasuntoon kolme muun tuntemattoman henkilön kanssa. Tilanne oli karu. Havainnollistavana esimerkkinä lienee se, että keittiön tiskikaapista roikkui neljä tiskiharjaa. Soluasunnossa välteltiin toinen toisiamme ja kun kohdattiin oli jutteleminen väkinäistä. Negatiivisten muistojen lisäksi tuolta soluvuodelta on jäänyt lähinnä mieleen eräs kämppäkaverini, joka söi aina (siis joka päivä) spagettia. 

Mutta täällä Pariisissa, no kaikki on toisin. Olen onnekas, kun kohdalleni sattui kaksi maailman ihaninta kämppäkaveria. Espanjalaisesta Anasta ja ruotsalaisesta Adrianista on tullut  muutamassa viikossa tärkeitä, läheisiä ystäviä. Ja miten se nyt menikään jääkaappiperiaatteen mukaan: perheenjäsenet määritellään ruokakunnan mukaan?! Pientä perhettä tässä ollaankin. Joka päivä vaihdetaan kuulumisia. Toisinaan syödään ja juodaan iltateet yhdessä. Ilot ja surut jaetaan ja välillä istutaan iltaa yhdessä. Erityistä plussaa on ruotsalaisen kämppikseni soitto- ja laulutaidot. Kun oma trubaduuri saapuu huoneeseen laulamaan, no onhan se nyt aivan mahtavaa!

Ja nyt soluttautuneena voin todeta tämän kimppa-asumismuodon toimivan minulle paljon paremmin kuin jos asuisin (täällä) yksin. En keksi mitään negatiivista sanottavaa. Silti, asuisinko solussa Suomessa? Ennen olisin totisesti kaivanut punaisen kortin esille, mutta nyt ehkä voisin näyttää vihreää valoa. Ehkä melkein vuoden yhteiselo pienessä yksiössä ystäväni kanssa opetti minulle erilaista sietokykyä. Ainakin se opetti minua arvostamaan sitä pientäkin omaa tilaa, vaikka se olisikin rähjäinen huonepahanen. Ja mikä rikkaus on ennen kaikkea tavata ihmisiä eri kulttureista. Ja kyllä siitä aika kotoinen fiilis tulee, kun keittiön kaasuhellalla porisee neljä kattilaa ja kaiken tohinan lomassa tilan täyttää mutinat niin englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Ja mausteeksi vielä jaettu huumori ja kevyt kiusoittelu.

Ja tässä todistusaineistoa onnistuneesta yhteiselosta:

Mitä mieltä olet kimppa-asumisesta? Millaisia kokemuksia sinulla on? Voisitko muuttaa soluasuntoon? 

Minulla on lauantairutiini. Hitaan aamun ja useamman kahvikupin jälkeen suuntaan Maraisiin vintagekierrokselle. Tänään houkuttelin mukaan uuden kämppikseni Anan, joka ei ole koskaan käynyt virallisella vintagekierroksella. Ja löytöjä tehtiin. Tässä uusi rakkauteni. Kahdeksan euroa ihmiset ja tiedän, että tämä kukkamekko tulee kulkemaan matkassani aina. 

Pahoittelen venähtänyttä erätaukoa. Syyttäkäämme muuttoa, sillä viimein se koitti: päivä jolloin muutan nukkekodista pois. Kaikki tapahtui nopeasti, kuten nyt kaikki elämässäni yleensäkin. Viime viikolla kävin katsomassa vuokrattavaa huonetta ja pari päivää myöhemmin roudasin kamani uuteen kotiin, Glaciére-metropysäkin varrelle. Muuttoni oli hurja urheilusuoritus. Matkalaukku ja olkalaukku kerrallaan kuljetin kamojani kutoslinjan toisesta päästä toiseen, yksin. Mutta nyt, noin seitsemännen ravauskerran jälkeen olo on  kuin voittajalla. Oma huone, oma huone. Tämä riemu! Huoneeni on tilava, ja täällä on kaikki mitä tarvitsen: iso  työpöytä, tarpeeksi säilytystilaa, pari hyllyä, sänky ja ah ranskalainen parveke. 

Mitään monen tähden luokitusta ei tämä luukku estetiikaltaan ansaitse, joku voisi kuvailla tätä rähjäiseksi, rapistuneeksi huonepahaseksi, mutta minulle tämä riittää. Tämä on luksusta verrattuna pienen yksiön tunkkaiseen kokolattiamattoon ja vuotavaan keittiön hanaan. 

Uutta on myös tämä kimppa-asuminen ventovieraiden kanssa. Siitä on yli 14 vuotta, kun olen viimeksi asunut soluhuoneistossa. Enpä olisi ikinä kuvitellut, että tämäkin päivä vielä koittaa. Tosin, vuosi sitten en edes uskaltanut haaveilla Pariisiin muutosta. No millaisia he ovat? Ihania. Asun ruotsalaisen pojan sekä espanjalaisen tytön kanssa. Molemmat erittäin herttaisia. Heti muuttopäivänä istuimme ruotsalaisen Adrianin kanssa iltaa aamukolmeen. Muutenkin arki-illat venyvät, kun juttua tuntuu riittävän teekupposen äärellä. Hyvä startti siis. Tästä on hyvä jatkaa.

Energistä viikonloppua tämän tahtiin. 

&list=FLRb3FsAT6hkB3_QO6OgtjAg

Viikonloppuna oltiin taas menossa. Ranskalaisittain istuttiin iltaa ystäväni luona, juotiin viiniä ja kuunneltiin hyvää musiikkia. Ilmassa vilisi lauseita suomeksi, englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Kansainvälistä menoa. Ja kerrankin kun oli oikea valokuvaaja matkassa, niin mitäpä sitä ujostelemaan. Illan aikana räpsittiin kuvia ja poseerattiin pariisilaisittain. 

Edit. Tämä ei ole savukemainos, vaan tyypillinen perjantai-ilta. Paitsi että, nyt täällä on kovin kylmä. Sainpa hyvän tekosyyn pukea päälleni vintagekaupasta bongaamani 10 euron tekoturkin. Muhkea, mahtipontinen, mutta lämmin.

Nyt rauhoitutaan ja hiljennytään taas hetkeksi. 

dj-Satun sunnuntai-illan valinta:

Kuva: Mikko Kauppinen. Kuvassa: työkaverini, kaunis Isabelle.

"That's life", totesi silloin tällöin tapailemani nuori kundi, kun utuisessa Carmenin elektrokellarissa törmättiin ja näin hänet liehittelemässä toista naista. Niinpä niin, kyllä nämä pariisilaiset miehet jaksavat hämmästyttää.

Mutta mikäpä siinä, tuumailin, kun istahdin taksin takapenkille yksin: näin on ihan hyvä. Ja kun taksi kurvasi Champs-Élyséen läpi ja taittoi viimein Riemukaaren eräästä haarasta kohti kotikatuani oloni oli jo huomattavasti parempi. Kotona laitoin lämmintä päälle ja sukelsin fiktion turvalliseen maailmaan. Luin nimittäin sellaisella vimmalla loppuun Emily Brontën Humisevan harjun, että siihen henkien ja tulisten tunteiden maailmaan ei tyhmiä ranskalaisukkoja mahtunut. 

Ja yöni nukuin levollisesti. Ilman kummituksia.

Seuraavana päivänä suuntasin rue de Rivolin englanninkielisiin kirjakauppoihin. Tarvitsin todellisuuspakoa ranskalaisesta arjesta (joskus näinkin). Erään kirjakaupan ikkunaan pysähdyin toviksi: koko näyteikkuna oli omistettu Sylvia Plathille -  suosikkirunoilijalleni. Olisin halunnut tarttua jok'ikiseen Plathin teokseen, tai hänen runoja, novelleitaan tai romaania käsitteleviin analyyttisiin teoksiin. 

Samalla pohdin Plathin traagista elämää naisena, äitinä, vaimona, runoilijana. Uhrautuminen, alistuminen, kamppailu - ja miksi!!! Itselleni Sylvia Plath on toiminut kiehtovana henkilönä, ehkä jopa myyttisenäkin hahmona. 2000-luvun alussa hamstrasin ulkomaamatkoiltani pinon Plathin teoksia tai hänen teoksiaan käsittelevää kirjallisuutta. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, toimi Plath eräänä inspiraatiotekijänä, kun parikymppisenä päätin kääntää kelkkani sosiaalipolitiikan opinnoista yleiseen kirjallisuustieteeseen.

Näihin poettisiin sanoihin katoan tänä iltana:

"Out of the ash

I rise with my red hair

And I eat men like air."

- Sylvia Plath, Lady Lazarus (1962)

- Itseironiaa...