Ladataan...
Long Story Long

 

 

 

Lähdin taas.
Ei ole tuttua innostusta ja puolikasta epäilystä, olisin yhtä hyvin voinut jäädä.

Ehkä lähdin ympäröidäkseni itseni jäälleen vierailla ihmisillä, eläimillä, taloilla ja sanoilla. Kun kukaan ei tunne minua, enkä minä tunne ketään, voisin olla kuka tahansa ja huomenna joku toinen. Lopulta olen aina oma itseni. Ja kuten aina, päädyn maailman ääreen todetakseni, että mitä hemmettiä olen mennyt tekemään. Solmin nauhat ja etsin tien kotiin.

Matkani alkaa täältä Lissabonista ja päättyy Marrakechiin. Tukholman juhlimiset painavat vielä silmiä kiinni. Eniten haluaisin nukkua, sitten kävellä kaupunkin jokaisen rähjäisen kadun päästä päähän enkä siltikään olla perillä.

Hostellielämä veti minut välittömästi uriinsa, kuin kuukaudet Suomessa olisi ollut hemmoitteleva irtiotto reissuelämästä. Olin hädin tuskin päässyt lentokenttää kauemmas kun sain viestin vanhalta tutulta, jonka tapasin viimeksi toisella puolella maailmaa. Sattumalta olemme taas kilometrin päästä toisistamme. Uudessa kaupungissa, vanhassa seurassa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Long Story Long

 

 

Tänä syksynä pellot puitiin myöhään. Huijasin kesälle jatkoajan pitämällä katseen kiinni vihreissä lehdissä. Kesä jäi raakileeksi, puolittui kahteen osaan. Kaikenlaista. Mutta viikonloput, ne viikonloput olivat sitä kaikkea mistä aivan pakahtuu ja sitten sattuu kun edes ajattelee, että se ylitsevuotava huolettomuus ei ole muka tarkoitettu pysyväksi.

Sittemmin lehdet kellastuivat ja saivat valkean peitteen ylleen. Jos minulle olisi kerrottu kesän riennoissa miltä lokakuuni näyttää, olisin naurahtanut kiusallisesti ja epäuskoisesesti.

Olin tyypillisen tapaani hahmottanut syksyn aaneloselle, mutta tipahdinkin jonkilaiseen välivaiheeseen. Tähän ikään mennessä olen oppinut:

1. jättämään aikatauluihin kohtuullisesti sekoiluvaraa,

2. jättämään suunnitelmiin hieman realismivaraa.

Mutta kuten elämälle niin tyypillisesti, en osannut huomioida itsestäni riippumattomia yllättäviä tekijöitä. Olen viikkojen mittaan vääntänyt ja kääntänyt rationaalista kaavaa päätyen eri reittejä samaan umpikujaan. 

Jos 22-vuotiaalle minulle olisi kerrottu miltä syksyni 25-vuotiaana näyttää, olisin naurahtanut kiusallisesti ja epäuskoisesti ja kysynyt, mihin upea asunto, kaksi työtä ja kunnianhimoiset harrastukset ovat kadonneet. Ai säkö pelkästään opiskelet? Eihän se riitä. Ehkä olin silloin aikuisempi, valmiimpi.

Mitä oikeasti haluaisin tehdä? Haluaisin palata siihen huolettomuuteen, joka ei muka mahtunut aaneloselle. Siihen tunteeseen, joka kuulostaa lähinnä sympaattiselta vitsillä heitetyltä sunnuntai-ajatukselta, kun muut ympärilläni punnitsevat lopullisia päätöksiä eläen harppauksin elämäänsä eteen päin.

Mutta sitten. Ei ole upeaa asuntoa, kahta työtä ja kunnianhimoisia harrastuksia uhrattavana.

Joten. Mitäs keksitään?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Long Story Long

 

 

Minulla oli päällä bokserit ja t-paita. Miten kukaan voi nukkua tuollaisessa asennossa, hän kertoi myöhemmin ajatelleensa. Hän siis nukahti jälkeeni tai heräsi ennen minua. Kuvailin espanjaksi mitä haluaisin aamupalaksi. Hänen espanja oli sujuvampaa, mutta voitin ruotsilla. 

Kävelimme tyhjän kaupunginosan jokaisen kadun. Löysimme yhden avonaisen oven ja ylihintaiset avokadotoastit.  

Illalla kuljin oikotietä hänen luokseen, hänellä ei ollut aavistustakaan sivukujasta. “We’re matching”, hän kommentoi harmaita college-paitojamme. “We’re a good match”, melkein vastasin, mutta se vasta olisikin ollut juustoista. Hemmetin ylpeys. Tältäkö tuntuu, kun sen vain tietää?

Dokkareita. Nojailua. Nähdään.

Tykkäys silloin ja tällöin.

Siinä se.

 

Share
Ladataan...

Pages