Ladataan...
Long Story Long

 

 

Minulla oli päällä bokserit ja t-paita. Miten kukaan voi nukkua tuollaisessa asennossa, hän kertoi myöhemmin ajatelleensa. Hän siis nukahti jälkeeni tai heräsi ennen minua. Kuvailin espanjaksi mitä haluaisin aamupalaksi. Hänen espanja oli sujuvampaa, mutta voitin ruotsilla. 

Kävelimme tyhjän kaupunginosan jokaisen kadun. Löysimme yhden avonaisen oven ja ylihintaiset avokadotoastit.  

Illalla kuljin oikotietä hänen luokseen, hänellä ei ollut aavistustakaan sivukujasta. “We’re matching”, hän kommentoi harmaita college-paitojamme. “We’re a good match”, melkein vastasin, mutta se vasta olisikin ollut juustoista. Hemmetin ylpeys. Tältäkö tuntuu, kun sen vain tietää?

Dokkareita. Nojailua. Nähdään.

Tykkäys silloin ja tällöin.

Siinä se.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Long Story Long

 

Kesä oli kuuma seitsemännen kerroksen yksiössä. Ei semmosia kesiä enää olekaan, vaikka siitä on vain muutama hassu vuosi. Päivät viikkailin vaatteita, illat juoksin vehreitä harjuja ylös alas. Puhelimeni muisti täyttyi auringonlaskuista. Yöt kääntelin itsenäni, tunnustelin levollisia asentoja kunnes luovutin. Nousin, kuuntelin The Nationalia ja haaveilin. Minkälaista olisi Australiassa? Silloin sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen vaikka pelotti, että se olisi vain sellaista puhetta. Maalailin öisin ajatuksiini ympäristöä tulevasta, arvuuttelin tunnelmaa. Ja kuten aina, vihdoin saapuessani perille, tunsin pienen hetken hämmennystä siitä kuinka kaikki olikin aivan erilaista kuin olin kuvitellut ja sitten unohdin ikuisiksi ajoiksi millaisena Australia kuvitelmissani näyttäytyi.

 

En muistanut, että Australiakin oli minulle joskus pelkkä haave, jota pidin lähes mahdottomana. Semmoisena, että enhän nyt minä. Mutta siltikin pelkkä haave alkoi hiljalleen tuntua niin luontevalta että siitä tuli kuin itsestään totta.

 

Jonain kesäisenä yönä siinä pikkuisessa yksiössä kirjoitin ensimmäisen kerran listan asioista, joita haluaisin tehdä. Kirjoitin ylös kaiken, siis mitä tahansa, mitä haluaisin tehdä. Halusin syödä laskiaispullia, kävellä jatkoilta kotiin auringon noustessa, opiskella kauppakorkeakoulussa, matkustaa yksin lähellä, matkustaa yksin kaukana. Sen jälkeen taittelin paperin puoliksi ja taas puoliksi. Avasin paperin tänään ensimmäisen kerran. 22 asiaa mitä haluaisin tehdä. Muistan arkailleni monessa kohtaa, mutta nyt pari vuotta myöhemmin, olen toteuttanut niistä jokaisen.

 

Saan sen kuulostamaan helpolta, kuin pikku jutulta. Kaiken takana on kuitenkin painostava epävarmuus ja oman kyvykkyyden jatkuva punnitseminen. Se on paikoin lähes musertavaa. Mutta ehkä se on se pieni hulluus, joka saa ottamaan arkailevia askeleita kunnes vauhti kiihtyy juoksuksi. Vaikka en luottaisi itseeni niin luotan vahvasti siihen osaan itsestäni, joka laittaa vastaan, kun toistelen tuttua onko tässä nyt mitään järkeä -mantraa. Ehkä ei, mutta pieni hulluus muistuttaa, että juuri silloin olemme asian ytimessä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Long Story Long

 

En ikinä ymmärtänyt kuinka jotkut palaavat samoihin kohteisiin kerta toisensa jälkeen. He suunnittelevat jo paluulennolla seuraavaa matkaa tuttuihin nurkkiin.

Kunnes tavallaan ymmärsin. Kun olet kaukana kotoa, paikassa josta et tiedä mitään ennen ensi kertaa. Sitten hiljalleen opit paikallisen rytmin ja edellytykset huolettomaan elämään: mistä ostaa eväspähkinät, missä kuppilassa on hyvännäköinen baarimikko. Osaat ehkä opastaa jo muita turisteja vaikka hetki sitten olit itsekin yksi kyselijöistä. Päiviisi astuu ihmisiä, jotka antavat merkityksen kaikille niille vaelletuille kilometreille.

Ja sitten lähdet.

Istut tunteja junassa, bussissa, veneessä ja lentokoneessa. Mietit tunteja olisiko sittenkin pitänyt jäädä. Kohta olet taas uudella asemalla, etkä edes tiedä mistä ovesta pääset ulos, mihin suuntaan lähteä.

Kuinka monesti olenkaan asettunut ja sitten riuhtaissut itseni irti. Jos jään, en saa tietää minkälainen seikkailu toisaalla odottaa. Mutta toisaalta onko se sittenkään kaiken menetyksen arvoinen?

Kun haluaa lähteä ja jäädä. 

En kaipaa, koska olen päättänyt niin. Jos kaipaisin, kiintyisin. Jos kiintyisin, en pystyisi lähtemään. Lähtiessä haalin ajatuksiini kaiken sen mitä paikka on minulle antanut. Ja aina totean, että vaikka jäisin enkä ikinä lähtisi, vaikka palaisin takaisin uudestaan ja uudestaan, en siltikään tavoittaisi sitä kaikkea mitä haluaisin. Siksi tämä riittää. Siksi voin jatkaa matkaa.

 

Share
Ladataan...

Pages