Sosionomin harjoittelukokemuksia Afrikassa

 

Olemme täällä Terve Afrikka-projektin kautta, joka järjestää vuosittain kaksi kertaa suomalaisille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille mahdollisuuden lähteä Afrikkaan kolmeksi kuukaudeksi työharjoitteluun. Meille on järjestetty valmiiksi toiveidemme mukaan työharjoittelupaikat ja majoitukset valmiiksi, joten meille ei jäänyt kun lentojen osto kontillemme. Tänä vuonna kohteena oli Uganda ja meitä lähti mukaan 11 opiskelijaa ympäri Suomen. Mukana on kätilöitä, sairaanhoitajia ja sosionomeja. Ulkomaanharjoitteluni aikana minulle on toiveitteni mukaisesti järjestetty neljä harjoittelupaikkaa: Mpigin sairaala, mielenterveyslaitos, nuorten yrittäjäohjausta pyörittävä järjestö ja orpokoti.

Ensimmäinen harjoittelupaikka on meillä kaikilla alasta riippumatta Mpigin sairaala. Meille sosionomeille on sairaalatyössä eri teemoja jokaiselle eri päivälle: hiv-tulosten kertomista sairaalalla, kouluissa neuvontaryhmien pitämistä tai vankilassa nuorten haastattelua. Sairaalaympäristö on erittäin erilainen kun Suomessa: samantasoisia hoitolaitteita ja välineitä ei ole käytössä, puitteet on vajavaiset ja hygieniataso on kyseenalainen. On meillä suomalaisilla opiskelijoilla tässä vaiheessa paljon hämmentäviä ajatuksia ja kyllä saa jatkuvalla tahdilla pyöritellä silmiä näiden perässä.

 

Mpigin sairaala

Hiv-testaus

Jokainen sairaalaan tuleva potilas testataan hivin varalta ennen hoitoon pääsyään. Hiv testataan pikatestillä, jonka teemme neuvontahuoneessa. Testi napataan sormen päästä ja tulosten tuleminen ei kestä kauaa. Huone on synkkä ja kolkko, mikä kuvastaa täysin sen tarkoitusta. Hiv on täällä edelleen iso ongelma ja kirjauksissa näkyi yllättävän paljon positiivisia tuloksia. Potilailla ei ole yksityisyyttä, vaan neuvontahuoneessa voi olla samaan aikaan neljä työntekijää, sekä saman verran asiakaita. Meidän tehtäväksemme on jäänyt kirjata potilaiden tietoja ylös, kertoa hiv-tuloksia ja antaa hiv-neuvontaa. Voin sanoa etten koskaan tule unohtamaan sitä, kun kerroin ensimmäisen kerran asiakkaalle että hän on hiv-positiivinen. Muistan täysin hänen kasvonsa ja ilmeensä, sekä hän oli siinä vaiheessa jo hyvin sairas.

Sairaalalla olemme työskennelleet myös lasten ravintoneuvojan kanssa, neuvoneet hiv-positiivisia äitejä ja antaneet tukea hiv-lääkkeiden syömiseen. 

 

 

Afrikan ajankäyttö (”In Africa we have time”) näkyy myös työssä. Työaikana vaihdetaan kuulumisia, hengaillaan ja naureskellaan, oli asiakkaita samaan aikaan huoneessa tai ei. Päivässä ei kovin montaa asiakaskontaktia ehdi hankkia, sillä aika menee poristessa ja tottakai, odottaessa. Myöhästelyt ovat joka päiväisiä, enkä puhu nyt minuuteista vaan enemmänkin tunneista, joten voin sanoa, että olemme kaikki oppineet erittäin kärsivällisiksi täällä Afrikassa. Ajan tuhlauksen lisäksi asiakkailla ei ole juuri minkäänlaista potilassuojaa. Hiv-tulokset kerrotaan muiden kuullen ja ne ovat monesti esillä muiden nähtävillä. Kaikki on julkista, eikä edes asiakaskohtaaminen ole kaikilla riittävää. Kuolema on täällä niin jokapäiväistä, joten sen arkisuus vaikuttaa myös työntekijöiden käytökseen. 

Onneksi täältä löytyy myös sydämellään työtä tekeviä ihmisiä ja paljon hyviä asioita negatiivisten rinnalla. Meidän ohjaaja osaa esimerkiksi olla niin läsnä ja välittävä asiakkaiden kanssa, että hänen sanansa vakuuttavat myös meidät sosiaalialan ihmiset, asiakkaat kuuntelevat ja arvostavat häntä äärettömän paljon. Palkka ei varmasti ole suuri, joten rakkaus työhön on välttämätöntä. Ilmapiiri on työpaikalla myös lämmin, kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti ja jakavat asioitaan avoimesti. Oma kokemukseni on, että työtä tehdään täällä Mpigissä iloisuuden ja kepeyden kautta, mutta myös ammattitietoisesti. Kulttuuriero on suuri ja jotkut asiat täytyy vain tehdä täällä eritavalla rahoituksen ja resurssipulan takia. 

 

 

Kouluneuvonta

Olemme käyneet parissa eri koulussa antamassa seksuaalineuvontaa. Kummatkin koulut olivat valitettavasti järjestöjen rahoittamia laitoksia, joten emme nähneet kunnolla koko totuutta, sillä koulut olivat suhteellisen hyvätasoisia.

Seksuaalineuvonta on hivin ehkäisyssä avainasemassa. Täällä työntekijät toteavat usein, että nuorissa on tulevaisuus hivin pelastukseen. Asia on kuitenkin niin, että iso osa näistä ennakkoluuloista siirtyy juuri opettajilta oppilaille. Täällä on edelleen järjettömän paljon vääriä oletuksia, hiv-positiivisten syrjimistä ja välinpitämättömiä asenteita iästä riippumatta, joten nämä ennakkoluulot mielessä pitäen lähdimme järjestämään omaa neuvontatuntiamme. Sain ensimmäiseksi aiheekseni raskauden ja toiseksi parisuhteet, jotka pidin kummatkin hiv-tartunnan näkökulmasta. Täällä uskonto on suuressa asemassa ja vahvaa, joten neuvonta on oltava hieman erilaista kun Suomessa.

En voi kuvailla järkytystäni, kun oppilaat uskaltautuivat kysymään heitä askarruttavia kysymyksiä. Ensimmäisenä yksi tyttö viittasi ja kysyi mitä olemme mieltä siitä kun heidän opettajansa oli kertonut heille, että valkoihoiset ovat kehittäneet tarkoituksella hiv:n ja levittäneet sen Afrikkaan, pitäen itsellään vastalääkkeen. Toiselle sosionomiopiskelijalle, joku nuori oli vielä lisännyt päälle ”I hate muzungu” (=vihaan valkoihoisia).

Järkytystäni ei helpottanut se, että nuoret kyselivät jatkuvalla tahdilla ”mitä jos opettaja raiskaa ja uhkaa erottaa koulusta, jos kerron eteenpäin tapahtuneen?” tai ”mitä teen jos naimisissa oleva mies tarjoaa rahaa seksistä?”. Myöhemmin ohjaajani kanssa keskustellessa asiasta kysymysten tausta selvisi: oppilaiden raiskaaminen tai painostaminen seksiin opettajan johdosta on täällä erittäin yleistä.

Toivon, että jätin edes jotain pientä nuorten muistiin tai että sain edes yhden nuoren ajattelemaan toiseen otteeseen tulevaisuuttaansa ja suojaamaan itsensä ei toivotulta raskaudelta tai hiviltä. Täällä kaikki oikeanlainen neuvonta ja opettaminen on enemmän kuin tarpeen.

Vankilan sossutiimi

Nuorten vankila

Yksi harjoittelumme kohteista on rehabilitation centre, jota me kutsumme vapaasti käännettynä nuorten vankilaksi. Vankilaan joutuvat kaikki alaikäiset, joiden rikokset ovat ilmoitettu poliisille. Vankilassa on tällä hetkellä noin 300 nuorta, joista nuorimmainen on tällä hetkellä 11-vuotias. Laitos on avovankila, joten muureja ei ole ympärillä ja lapset voivat käydä normaalissa koulussa, vankilasta karkaamisesta saa kuitenkin pahat seuraukset.

Ensikertalaiselle vangille annetaan yksi vaatekerta: punainen paita, lahjoitushousut ja -kengät. Punapaitaisena et saa poistua rajatulta alueelta ennenkuin sinut on todettu ”vaarattomaksi”, mikä voi viedä jopa kuukausia.  Tämän jälkeen pääsee liikkumaan vapaammin ja vapautuu punaisesta paidasta. Väkivaltateot, karkaaminen tai huumeiden käyttö ajaa nuoret lukittuun selliin päiväksi tai jopa useammaksi. Sellissä ei ole mitään, kuten vessaa, sänkyä tai vesihanaa, putka oli siis hyvin ankea ja ahdistava. Työntekijät eivät peittele myöskään sitä, että nuoria kohtaan käytetään väkivaltaa.Tämä kaikki on kuitenkin heidän mielestä lastenleikkiä, verrattuna aikuisten vankilaan. Yksi poika esimerkiksi totesi että ”täällä on kivaa kun täällä ei hakata niin paljon kun kotona”. Koska täällä ihmisillä ole kaikilla henkilötietokortteja olemassa, joten monet nuoret valehtelevat ikänsä, jotta eivät joudu ”oikeaan vankilaan”.

Olemme vankilassa tehneet tulotarkastuksia, jossa karkoitetaan mistä nuorta syytetään sekä kuinka hän ajattelee tuomiostaan, vankilasta ja tulevaisuudestaan. Olemme esimerkiksi tavanneet nuoren, joka on joutunut kolmeksi kuukaudeksi vankilaan koska varasti isältään 15 euroa, katulapsia, jotka ovat jääneet kiinni myydessään kadulla tavaraa, seksuaalirikollisia ja teinin, joka koitti myrkyttää oman äitinsä. Ja kyllä, he ovat kaikki saman katon alla. Ensi viikolla panokset kovenee ja pääsemme haastattelemaan isompien rikosten tehneitä = murhaajia.

Share

Kommentoi