Ladataan...
Lukumato

Joseph Rothin Pyhän juomarin legenda on hauska novelli, jossa juoppoa kohtaa onnepotku toisensa jälkeen. Kertoja on hyväntahtoinen ja ironinen. Tämä läpyskä on nopsa ja hauska luettava, joka tarjoaa viihdettä vaikka siksi aikaa kun ruoka kypsyy uunissa.

Luettu: 22.6.17

Share

Ladataan...
Lukumato

Kuuntelin taannoin podcastiä ydintuhosta ja Kuuban kriisistä. En ole aikaisemmin ollut suuri JFK-fani, tuntenut hänet enimmäkseen humalaisen Marilyn Monroen onnentoivotuksista. Podcast kuitenkin herätti mielenkiintoni, sillä sen mukaan Kennedy uhmasi armeijan piällysmiehiä, eikä aloittanut ydinsotaa vastoin heidän toiveitaan. Ehkäpä Kennedyssä oli enemmän ainesta kuin pelkäksi GQn kansipojaksi.  

Joten tartuin Robert Dallekin Kennedy-elämänkertaan John F. Kennedy, An Unfinished Life. Vaikka teos on 850 sivua pitkä (miinus sadan sivun lähdeluettelo ja hakemisto), ainoastaan käteni puutuivat sen kannattelemisesta. Kirja keskittyy pitkälti Kennedyn poliittiseen elämään ja yli puolet kirjasta kattaa hänen lyhyeksi jääneen presidenttikauteensa. Lisäksi arbiträärisissä merkkipaaluissa JFK on ajankohtainen, sillä tämä vuonna tulee sata vuotta täyteen hänen syntymästään.

Lukiessa tuli pitää kännykkä ja Wikipedia ulottuvilla. Jouduin tarkastamaan yhdysvaltalaisen valta-apparaatin jaokset, sanoja, jotka olen usein lukenut, mutta joiden merkitystä en aivan tiennyt, kuten filibuster ja caucus. Sain selville kuka oikeastaan olikaan amerikkalaisesta loresta tuttu Jimmy Hoffa, miksi Spiro Agnewillä on niin kummallinen nimi ja paljon muuta tietoa, jotka päädyin tarkastamaan kirjan ansiosta. Ei vain itsessään kirja ole erinomainen, vaan se on oiva lähtökohta tarkastella ja ymmärtää 40-, 50- ja varhaisen 60-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa. Seikka, jonka olemassaolon tiesin, mutta en tällaisessa mitassa, on yhdysvaltalainen katolilaisuusvastaisuus, joka meinasi estää Kennedyn presidenttivaalivoiton. Sama idiotia näkyi myös Helsingin Sanomissa viime pääsiäisaikaan kun se raportoi "kristityistä ja katolisista".

Mielenkiintoiseksi takapiruksi nousee velipoika Robert Kennedy, joka tarmokkaasti pyörittää toisiaan seuraavia vaalikamppanjoita. Aikakausi oli poliittisten kamppanjoiden murrosaikaa TV:n myötä, ja sanotaan Nixonin hävinneen vuoden 1960 presidentinvaaleissa koska hän ei osannut esiintyä tvssä edukseen. Kennedy myös jatkoi TV-tiedonantojaan presidenttinä. Kennedyn tietä kongressin edustajasta senaattoriksi ja lopulta presidentiksi tasoitti hänen sikarikas faijansa, joka pystyi laittamaan kamppanjoihin hirvittäviä summia rahaa sekä tunsi ja osti oikeat ihmiset.

On mielenkiintoista huomata mitkä historian tapahtumat ovat jääneet yleiseen muistiin ja mitkä eivät. Kennedyn perimä Laosin kriisi ei ole kovin muistettava, ellei se olisi myöhemmin kytköksissä Vietnamin sisällissotan. Berliini ja sen aitaaminen ovat Kylmän sodan "kuumia" pisteitä ja lähihistorian tärkeimpiä hetkiä, jotka muistuvat etäisesti koulun hissantunnilta. Sikojenlahden maihinnousu on tuttu termi, joskin sen tapahtumat ennen kertausta olivat hieman hämäriä. Tämä Yhdysvaltojen tukema kuubalaisten pakolaisten yritys kaapata valta takaisin Castrolta tuskin olisi yhtä muistettava ellei se olisi alkusoitto Kuuban ohjuskriisille. Näin jälkikäteen on ehkä helppo sanoa, soo soo, ei saa osallistua muiden sisällissotiin Kuubassa tai Vietnamissa senkin ilkeät yhdysvaltalaiset imperialistit, mutta Yhdysvaltojen vedettyä joukot pois Irakista luoden Isiksen ja Syyrian sisällissota vaikuttavat päinvastaisilta esimerkeiltä hyvästä interventiopolitiikasta. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan Ameriikoissa on meneillään kansalaisoikeusliike, johon Kennedy vastaa hieman märkänä lapasena, mutta velipoika Robert, hallinnon Attorney General, on kovastikin kiinnostunut yhtäläisistä oikeuksista kaikille kansalaisille, joka on tallentunut mielenkiintoisesti Crisis: Behind a presidental commitment dokumentissa. 

Jos tsekkailee kuvia Kennedystä, hän näyttää ajoittain aika pöhöttyneeltä. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että hän joutui lääkitsemään itseään kortisonilla, sillä hänellä oli useita huomattavia vaivoja, joista ennen kirjaa en tiennyt. Vaivat ovat niinkin mielenkiintoisia, että konsultoin lääkäriä niistä. Nuoresta lähtien Kennedyllä on ollut jokin krooninen vatsavaiva (ehkä Chronin tauti), jota on lääkitty steroideilla, jotka puolestaan ovat tuoneet hänelle osteoporoosin ja Addisonin taudin. Hän on ollut aikamoisissa kärsimyksissä aika ajoin. Tietenkin, kuten mm. Franklin Roosevelt teki ennen häntä, tämä kaikki salattiin julkisuudelta ja tuolloin oli vielä olemassa median herrasmieskäytöntä, jossa julkisten hahmojen yksityiselämä oli yksityistä. Toinen tuolloin salattu puoli, mutta myöhemmin yksi Kennedyn atribuuteista, on hänen kompulsiiviset naisseikkailunsa, joista kirja kertoo hieman, muttei sensationalisesti. Dallek summaa Kennedyn näin:

"His good looks, intelligence, wit, and charm, which were so regularly and exuberantly on display aat press conferences, now drew large audiences to hear him on the campaign trail. Some inside the administration could see Kennedy's obvious imperfections - the insatiable sexual appetite contradicting the picture of the ideal family man married to a perfect wife; the manipulation of image to hide missteps; the fierce competitiveness to win, which made him and Bobby all too willing to exploit friends; and the private physical suffering, which occasionally made him glum and cranky. Yet no one could doubt that Kennedy's two years in the White House had created imperishable view of him as a significant American president worthy of the office."

Kirja on myös opettaa jotain poliittisesta elämästä. Tai politiikasta elämäntapana. Kennedyn kiinnostuneen antiikin Ateenan ajatuksesta ihmisestä poliittisena eläimenä. Jossain kohtaa antiikin Kreikan historian luentojaan Donald Kagan vertailee kreikkalaista ihmistyyppiä ja amerikkalaista ihmistyyppiä. Ongelman kohdatessa amerikkalainen tyyppi hakeutuu pohdiskelemaan yksin luonnon helmaan. Hän mainitsee Mark Twainin hahmot tyypillisinä, itse lisäisin Rousseaun, Thoreaun ja Emersonin luontomystiikat. Kreikkalaiset taas ongelman kohdatessa hakeutuvat kaupunkivaltioon puhumaan ja kiistelemään asioista muiden kanssa. Kennedy oli kreikkalainen. Pohdiskelin vuosi sitten kovasti keinoja olla "poliittinen eläin", kuinka osallistua yhteiskuntaan, kun samaan aikaan mielessäni pyörii Margaret Thatcherin sanat: "They are casting their problems at society. And, you know, there's no such thing as society. There are individual men and women and there are families. And no government can do anything except through people, and people must look after themselves first. It is our duty to look after ourselves and then, also, to look after our neighbours." Viime aikoina olen kovastikin seurannut Yhdysvaltojen presidentin puuhailuja ja voin vain sanoa, mikä vaarallinen ja vastenmielinen pelle, ja mikä vastakohta Kennedylle.

Aika harvoin luen elämänkertoja. Muutoinkin tietokirjallisuuden lukemiseni on aivan liian vähäistä. Olen tähänastisessa elämässäni ollut romaanitaiteen pauloissa, kirjallisuuslaji, jota ennen 1800-lukua ei pidetty kummoisena. Nyt minäkin alan epäillä fiktion paikkaa lukemistossani ja sille aikaisemmin asettamaani asemaa jonkinlaisen viisauden tuojana. Kuitenkin juuri romaanitaiteesta löysin oman yhteisen nimittäjäni Kennedyn kanssa. Muistin äitini joskus haukkuneen anti-intellektuelli poliitikkoja ja maininneen taas Kennedyn yhden mielikirjoista olleen hänen pöydältään löytyvä Stendahlin Punainen ja Musta. Tämä on yksi minunkin lempikirjoistani!

Kennedy muodostaa mielenkiintoisen varjohahmon Trumpille. Kennedy, älykäs ja kaunopuheinen, tieteen ja kansalaisoikeuksien puolella. Trump, autoritääristä hallintoa ihaileva analfabeetti idiootti. Jotkin tekijät kuitenkin yhdistävät heitä. Kennedy-klaanin nepotismi liikkuu samoilla leveleillä Trumpin kanssa ja molemmat (ehkä) nauhoittivat keskustelujaan, jonka laillisuus on kyseenalaista. Kennedyn motivaatio oli tarjota jälkipolville aineistoa, etteivät mahdollisen ydinsodan selviytyjät ihmettelisi miten tilanteeseen olikaan oikein päädytty. Nauhat löytyvät Kennedy Librarystä ja joitain pätkiä youtubesta. Epilogissaan Dallek pohdiskelee Kennedyn suosiota. Kennedy ei saanut kovin kummoisia aikaa sisäpolitiikassa ja feilasi monesti ulkopolitiikassa. Hän päätyy Kennedyn suosion perustuvan siihen kuinka läheiseksi kansa tuntee Kennedyn. Sanoisin, että Kennedyn toiveikkuus ja jopa idealismi eivät ehtineet ryvettyä aikaisen kuoleman johdosta, josta mieleeni tulee Sun Yat-sen, joka on voinut olla koko Kiinan sankari, sillä hän ehti kuolla ennen kommunismi-KMT-tappeluita. 

JFK ja Camelot-skene on kovastikin ollut populaarikulttuurin mielenkiinnon kohteena. Katsoin Kennedyn murhan jälkimaininkeihin sijoituvan huonon Jackie-elokuvan, jossa Natalie Portman haahuilee tuoreena leskenä. Viihdyttävämpi murhaa luotaava elokuva oli JFK - avoin tapaus, jossa nykyään Putinin kaiffari Oliver Stone halajaa amerikkalaisen sotateollisuuden päätä vadille. Kuuban kriisistä kertova Kolmetoista päivää oli "ihan OK" kastia. Kesken luku-urakan löysin Yle Areenasta Kennedyt-sarjan, mutta sen ensimmäiset 20 minuuttia vaikuttivat kököiltä. Lisäksi youtube on täynnä mielenkiintoista materiaalia, vaikkapa kuuluisat Kennedy-Nixon väittelyt. JFKn aksentti on aika hupaisa. Vig-ah! Vielä varoituksen sananen, Kennedyn murha on aika karua katsottavaa.

Plus: Suomi mainittu! McNamaralle osoitetussa muistiossa Kuuban valtauksesta, Kennedy muistuttaa sodan riskeistä: "I think we should keep constantly in mind the British in the Boer War, the Russians in the last war with the Finnish and our own experience with the North Koreans." 

Erinomainen kirja. Suosittelen kaikille. Luettu: 19.6.17

Share

Ladataan...
Lukumato

Jokin aika sitten kävin kirjastossa ja näin tämän kirjasen, Selbaldin Merkintöjä Korsikasta, "Kirjasto suosittelee"-esittelyhyllyssä. Muistin äitini kehuneen Sebaltin Austerlitzia, joten ohut kirja joka kertoisi lämpimästä etelästä ei ainoastaan esittelisi kirjailijaa minulle, vaan myös helpottaisi kaukokaipuutani.

Kirja kokoaa kesken kaiken kuolleen Sebaldin neljä jälkeenjäänyttä (pun intended!) Korsikaan liittyvää esseetä. Kirjailijan kronikointi omista reissuistaan osoittautuu kuitenkin pseudointellektuelliksi. Kirjailija esittäytyy muusta maailmasta erillään olevana jättijääränä, joka kuitenkin voi kommentoida sen menoa veitsenterävästi. Tämä positio on pitkästyttävä.

Ensi silmäyksellä luulin tosiaankin, että kuin muistona luonnosta - joka, kuten aina toiveikkaasti olemme olettaneet, eläisi pitkään meidän oman loppumme jälkee - Pianan hautausmaalla ei muuta ollutkaan kuin Ranskan hautaustoimistojen ilmeisesti mielellään kaupittelemia violetteja tai malvan- ja ruusunvärisiä tekokukkia, noita silkistä tai nailonsifongista, värikkäästi maalatusta posliinista tai rautalangasta ja pellistä sommiteltuja luomuksia, jotka eivät niinkään tunnu olevan yhä jatkuvan kiintymyksen merkkejä vaan pikemminkin vihdoin viimein paljastunut todiste siitä, että me - vaikka muuta vakuutamme - tarjoamme vainajillemme elämän moninaisesta kauneudesta elkkiä halpaakin halvempia korvikkeita.

Kylläpä on diippiä. Mieleeni tulee Hemingway ajatus "tosi lauseesta". Tässä ollaan aika kaukana Hempasta.

Minulle älyllisesti vastenmielistä on Sebaldin Napoleonin rinnastus Jeesukseen. Sebaldin vanhan Euroopan ihailu tuntuu keskittyvän autoritaaristen hahmojen palvontaan, johon voin vain sanoa - hyi saatana! Tekstin intertekstuaalisuus on myös ongelmallista. On pitkäpiimäistä lukea mitä Flaubert on kirjoittanut Napoleonin synnyinkodista. Itse asiassa minua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä Flaubert on tuumaillut Napoleonista tai toisessa esseessä metsästyksestä, sillä pidän häntä vastenmielisenä kirjailijana.

Tämä rahastuskirjanen on julkaistu Tammen modernin kirjallisuuden Keltainen Kirjasto-sarjassa, jonka viimeisillä sivuilla on katalogi muista sarjassa ilmestyneistä kirjoista. Tietenkin joka kerta kun tartun tällaiseen keltakantiseen kirjaan lasken montako sarjan kirjaa olen lukenut. Minulla on sellainen mielikuva, että tähän sarjaan otetaan vain prestiisejä kirjailijoita, mutta yllättävän moni lukemani sarjan kirjoista on ollut todella kehnoja. Esimerkkeinä tällaisista kirjoista mieleeni tulee Kurt Vonnegutin Hokkus Pokkus, Ishiguron Me orvot, Munron Karkulainen ja kaikki Paul Austerit. Hyviä lukemiani kirjoja, joiden sisällön vielä muistan, ovat olleet Kawabatan Kioto, jota olen vuosien myötä ajatellut useasti, Bellowin Tartu tilaisuuteen, Steinbeckin Vihan hedelmät ja Helmi, sekä Morrisonin Sinisimmät silmät.

Tämän kirjan ansiot ovat vähäiset, enkä suosittele sitä kenellekään. 71 sivua, valtava fontti. Luettu 20.5.17

Share

Pages