Alive.

Lusikoita kiitos.

48 tuntiin, niihin tunteihin jotka viikonloppuna vietin sairaalan ja kuntoutuslaitoksen välissä, niihin mahtui yllättävän paljon. Omien voimavarojen ylittämistä koko ajan, mutta se oli jotain mitä todellakin halusin noina tunteina tehdä. Sunnuntain kohdalla luki kiireisessä värikoodatussa kalenterissani kultaisia kirjaimia. En muista milloin kultainen väri, vapaa-ajan väri, olisi kalenterini sivuilla esiintynyt, mutta nyt se oli päässyt kirjoittamaan sanat: Flow siskon kanssa.

Sain viettää iltapäivän ja illan isosiskoni kanssa, vapaa-aikaa meille molemmille. Vaikka Flowssa olikin suht hyvin huomioitu esteettömyys, en olisi pärjännyt ilman että siskoni olisi ollut avustajanani. Hän auttoi minua kulkemaan väkijoukon läpi, antoi käsilleni lepotaukoja minua työntämällä, tilasi ruuat korkeilta tiskeiltä, ja oli seuranani. Vaikka siskoni ei ketään esiintyjistä ennalta oikeastaan tiennytkään, oli hän kuitenkin menossa mukana.

Syy siihen, että taskussani poltteli yhden päivän lippu Flowhun tänä vuonna oli yksinkertainen: Sia.

Artisti, jonka musiikkia kuuntelen päivittäin.

Artisti, jonka useat kappaleet ovat minulle todella tärkeitä. 

Artisti, jonka tiesin olevan sen arvoinen.

 

Kun ensimmäisenä kappaleena alkoi soida Alive, täyttyivät silmäni kyynelistä. Kyyneleet valuivat poskillani, ja samaan aikaan hymyilin. Hymyilin ilosta, siitä että olin siinä juuri silloin. Kappaleen loputtua koputin edessäni pyörätuolikatsomon  reunalla istuvaa siskoani olkapäähän, ja sanoin: "Olisin voinut maksaa tämän lipun vain tästä yhdestä kappaleesta."

Yhä uudelleen, ja uudelleen huomasin pyyhkiväni kyyneleitä poskiltani. Tunsin jotain, jotain jota en ole tuntenut pitkään. 

Keikan aikana opin paljon, opin itsestäni. Vaikka monenmoista taistelua tällä hetkellä käynkin, eivätkä vaaleanpunaiset linssit istu nenän päällä, siinä hetkessä minä olin. Minä olin minä.

 

Useat kappaleet saivat myös täysin uusia merkityksiä. Merkityksiä, jotka kolahtivat niin, etten välillä tiennyt itkenkö musiikin, vai itseni vuoksi. Mutta siinä minä olin, tyttö joka hengittää. Hengittää kohti kipua, hengittää siinä vielä ollessaan.

 

Sormenpääni olivat melkein kurttuiset viimeisen kappaleen soitua, kun minä kyyneleitä pyyhin. Saavuttuani yöllä vanhempieni luokse katsoin vielä ottamiani videopätkiä, ja niin ne vielä valuivat, kyyneleet mustan sävyiset. En poskiltani kyyneleitä enää pyyhkinyt. Hetken kuluttua pesin kasvoni, pesin kyyneleet. Nostin hymyn takaisin kasvoilleni. Mutta se hetki, se hetki jäi. 

 

Share

Kommentoi