"Hah niin varmaan, sen mielestä sä vaan oot hullu".

Lusikoita kiitos.

Mennäänpä suoraan asiaan, miksi minä vihaan stereotypioita ja ennakkoluuloja? Miksi kerta toisensa jälkeen paasaan niistä ihmisille? Miksi en voi sietää sellaisia sanomisia ihmisten suusta? Miksi kehoni värähtää inhosta niitä kuullessani? Kaikessa yksinkertaisuudessaan siksi, että ne voivat olla vahingoittavia. 

 

Kerronpa esimerkein joitain omalle kohdalleni sattuneita tilanteita. 

Syksyllä 2013 kaikki sairauteni pahenivat huomattavasti, kaikki kerralla, ja mukaan tuli vielä akuutteja tilanteita. Lääkärini eivät tienneet mitä tehdä. Mikään ei auttanut, ja kehoni tuntui tietyin osin luovuttavan. Olin itsekin vienyt kehoani äärirajoille, ja samaan aikaan jouduin vielä yhtäkkiä tauottamaan opinnot sekä työt täysin, ja oli täysin epäselvää mitä voitaisiin tehdä. Kun taas yksi lääke oli tehottomaksi havaittu, ehdotti lääkärini, että hän laittaisi lähetteen yleissairaalapsykiatrian osastolle, jonka kanssa kipupoli tekee yhteistyötä. Lääkärini selitti, että hän laittaisi lähetteen vain mikäli asia olisi minulle täysin ok, ja hän painotti että tilanteessani kyse oli enemmänkin siitä, että osastolla voitaisiin saada laajempi kuva fyysisistä kivuistani. Osastolla saisin levättyä, ja voitaisiin kokeilla eri hoitokeinoja. Kun kerroin eräälle ystävälleni tästä, ja itse vielä kerroin hänelle mitä itse yleissairaalapsykiatria tarkoittaa, sanoi hän naureskellen: 

 

"Hah niin varmaan, sen mielestä sä vaan oot hullu!"

 

Sieltä ne tulivat. Ne stereotypioiden ja ennakkoluulojen läpi sanotut sanat. Vaikka tunnenkin hyvin ystäväni huumorintajun, ja tiedän että häneltä puuttuu tietynlainen sensitiivisyys, en voi sanoa ettenkö olisi tuolloin loukkaantunut. Tilanne oli jo valmiiksi itselleni hankala, sekä kiusallinen, ja hänen sanansa toivat siihen vielä häpeän sävyn. Tunsin jo häpeää silloin kun asiasta hänelle kerroin, ja hänen kommenttinsa jälkeen vielä enemmän. 

Koska asiat eivät oikein edenneet suunnitellun mukaisesti, olin tuolla osastolla kivun tutkimusjaksolla vasta seitsemän kuukautta myöhemmin. Olin yleissairaalapsykiatrian osastolla kaksi viikkoa, ja koko tuon ajan minulla oli tunne, että minun piti kovin perustella muille miksi siellä olin, ja sitä millainen osasto oikein oli. Myönnän kyllä, itselleni minun piti perustella asiaa myös. Mutta miksi? Miksi stereotypiat ja ennakkoluulot ovat vaikuttaneet minuunkin niin paljon, että joissain asioissa minun on tarvinnut perustella ja selitellä tällaisia asioita paljon? 

Tarkoituksella kirjoitin "ovat vaikuttaneet", sillä en enää suostu antamaan niille valtaa. 

 

Toinen myös psykiatrian puolelle liittyvä esimerkki stereotypioista ja ennakkoluuloista on vain itsestäni, tai no liittyy siihen toki paljon muitakin henkilöitä. Kun ensimmäisen kerran diagnoosiluettelooni ilmestyivät sanat "määrittämätön masennus, jossa kroonisen kivun komponentit", kesti pitkään ennen kuin hyväksyin tuon diagnoosin itselleni. Vaikka masennusseulassa sainkin pisteitä enemmän, ja itse nuo oireet itsessäni myös tunnistin, en sinänsä pitänyt itseäni masentuneena. Minähän opiskelin, tein kaikenlaisia projekteja, hymyilin, näin ystäviäni. En ollut surun ja epätoivon peittoon kietoutunut möykky pimeässä huoneessa. Ajattelin itse tuolloin liian stereotyyppisesti. Meni pitkään ennen kuin ymmärsin, kuinka todellakin myös masennuksen varjo omalla matkallani seuraa. Kun olin itse hyväksynyt asian, törmäsin siihen, kuinka muut eivät vielä olleetkaan siihen valmiita. Useamman kerran kävi niin, että kertoessani sairauksistani, siis myös niistä psykiatrisista, ihmiset ympärilläni ihmettelivät tilannetta paljon. Sain joiltain henkilöiltä jopa epäilyjä, ja kommentteja kuten:

 

"Mutta sähän hymyilet ja olet iloisen reipas, et sä voi olla masentunut."

 

Osa henkilöistä on ymmärtänyt, kun olen heille kertonut asioista enemmän ja laajemmalta näkökulmalta. Mutta miksi minun pitää perustella itseäni, yhä uudestaan ja uudestaan? Jotkut tilanteista johtuvat toki lähinnä ymmärtämättömyydestä, ja siitä että henkilöt eivät ole vain tienneet asioita, mutta aika monen kohdalla kyse on ollut myös siitä, että on tarkasteltu stereotypioiden kautta. 

 

Stereotypiat ja ennakkoluulot asettavat usein tielle täysin turhia esteitä. Niitä joudutaan murtamaan sekä ulkopuolisten silmien vuoksi, mutta myös henkilökohtaisista näkökulmista. Ne saattavat auttaa ymmärtämään, oppimaan ja tiedostamaan asioita, mutta ne saattavat myös vahingoittaa, sekä hankaloittaa asioita. 

Jos jotain haluaisin, olisi se poistaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit ihmisten silmiltä. Niiden lasien sijaan voisi jokaista henkilöä tarkastella yksilönä, omana ainutlaatuisena henkilönä.

Minä jatkan asioiden perustelemista, selittämistä, ja yritän auttaa ymmärtämään. Murran stereotypioiden ja ennakkoluulojen asettamia esteitä, ja toivon että edes jotkut voisivat näin niiden yli päästä.

 

 

Aiempia kirjoituksiani, jotka viittaavat hieman tähän aiheeseen mm.

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/ihan-vain http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/nakymaton-vamma 

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/mita-sanoisi

 

Vaikka ehkä toisaalta, taidan mainita tästä aiheesta vähän joka paikassa... Koko ajan. Tämäkin teksti oli jälleen vain pintaraapaisua, palaan varmastikin osaan tekstissä käsitellyistä asioista vielä uudelleen.

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Loistava kirjoitus! Ennakkoluuloihin ja stereotypioihin olen itsekkin törmännyt juuri masennuksen suhteen. Ystäväni paljasti sairastaneensa jo pitkään masennusta ja eräs toinen ystävämme jälkikäteen spekuloi minulle voiko muka oikeasti olla masentunut jos kuitenkin käy joskus ulkona juhlimassa eikä vaan istu kotona. Hänen mielestään masentuneet olivat automaattisesti kotiinsa sulkeutuvia ja eivät kykene mihinkään ja näin ollen epäili koko ystävämme diagnoosia. Tilanne jäi vaivaamaan ja harmittaa että jäin siinä vähän sanattomaksi.

Itse olen oman kokemuksen kautta oppinut että masennuksella on kliseisesti monet kasvot, eikä kenenkään tilaa pitäisi käydä spekuloimaan stereotypioiden perusteella. Kuten sanoit, asiasta on monesti vaikea jo edes kertoa ja jos saa vastaukseksi stereotypioihin perustettua kommenttia, voi olla ettei asioistaan tule enää avauduttua ollenkaan.

Täytyy myöntää että itse sorrun kyllä vielä aika ajoin katsomaan tiettyjä asioita stereotypioiden valossa, mutta tästä yritän kyllä tietoisesti päästä eroon. Kuuntelemalla yleensä selviää se asioiden oikea laita :) Kiitos loistavasta ajatuksia herättävästä blogista!

a.
Lusikoita kiitos.

Hei, kiitos sanoistasi.

 

Tosiaan, se tärkein syy miksi koin tästä aiheesta ja juurikin näillä esimerkein kirjoittavani, oli se kuinka stereotypiat ja ennakkoluulot voivat haitata sitä henkilön omaa suhtautumista itseensä. Jos maailmassa aina vaan annetaan olettaa, että esim masentunut henkilö on vain yksin kotona itkien, ja popsii pillereitä, miten vaikeaa onkaan hyväksyä itselleen tuota diagnoosia, jos ei juuri noita stereotyyppisia kriteereita ympäri vuorokauden täytä? Jos itse epäilee itseään, eikä hyväksy itselleen diagnoosia, onko valmis ottamaan vastaan apua, ja työskentelemään asian eteen?

 

On joitain asioita, joissa stereotypioista irti päästäminen on todella hankalaa, ja joissain asioissa voi olla tekopyhää yrittää olla täysin ilman ennakkoluuloja, mutta kuitenkin aina voi yrittää. Silloin kun henkilö kertoo itsestään, ja tuntemuksistaan, silloin varsinkin voi riisua ne stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit. Kuunnella henkilöä, ja ottaa hänet vastaan omana ainutlaatuisena yksilönään, oman itsensä parhaana asiantuntijana. 

Amma
Why you little!!

Kiitos. Olen jäänyt blogiisi koukkuun, koska seuraan samantyylistä arkea niin läheltä. Osaat puhua asioista hyvin ja laajasti. Kiitos.

Olen linkannut blogisi myös äidilleni, joka sairastaa fibromyalgiaa ja on saanut pitkään taistella sairautensa kanssa. Ilmanpaineen vaihtelu vaikuttaa niveliin ihan huimasti ja aina matalapaineen aikaan hän on käytännössä työkyvytön. Hyvinäkin aikoina liian suuri rasitus, saunominen tai muu jollekulle muulle satunnainen asia saattaa johtaa siihen, ettei tavarat pysy kädessä tai jalat on liian hellät kävelyyn. Sama tauti löytyy myös äidinäidiltä ja vaikka tauti ei varsinaisesti periytyvä olekaan, en mitenkään innolla odota tätä mahdollisuutta omalle kohdalleni.

Jossain määräaikaistarkastuksessa oli sitten käynyt ilmi, että hän on keskivaikeasti masentunut. Siis ihminen, joka jaksaa nauraa ja olla iloinen päivästä toiseen. Tämän kun on todistanut näin läheltä, niin ei voi ikinä enää sanoa, että masennus näkyisi ulospäin. Toki tiettyjä nyansseja osaan äidistäni lukea ja tietysti olen tiennyt, ettei kaikki ole hyvin. Jatkuva epätietoisuus juuri töistä ja muusta stressaa, mutta en olisi osannut ajatella sitä masennukseksi. Äitini tekee nyt 6h työpäivää omalla kustannuksellaan, koska vakuutuslääkärit ovat sitä mieltä, ettei sairaus ole pysyvästi invalidisoiva. 

Toivon sinulle mahdollisimman helppoa ja kepeää kevättä <3

a.
Lusikoita kiitos.

Hei, kiitos paljon sanoistasi. 

Toivon äidillesi mahdollisimman paljon hyviä hetkiä. Hengähdystaukoja, jolloin saa kehoon ja mieleen hengitettyä hyvää oloa, ja hetkeksi voi unohtaa kaiken sen, mitä kipu ja sairastaminen aikaan saakaan. 

 

Itselläni lukee yhä edelleen monissa lausunnoissa, että positiiviselta vaikuttava nuori nainen, joka ei vaikuta masentuneelta tai ahdistuneelta, ja näyttääkin huolitellulta. Sitten taas kun lukee sellaisten henkilöiden lausuntoja, jotka ovat katsoneet hieman pintaa syvemmälle, ja tarkkailleet monin eri tavoin, on teksti kovin erilaista. Miten ihmeessä sitä itse voisi yrittää työstää itseään kohti parempaa oloa, jos jatkuvasti joutuu perustelemaan sekä itselleen, että muille sitä ettei oikeasti olekaan täysin aurinkoinen olo, mutta ei kuitenkaan näytä stereotyyppiselta. Moniulotteisia ja hankalia asioita nämä, pitäisi yrittää katsoa tarkemmin, kuunnella, ja tarkkailla henkilöä yksilönä. 

 

Olen sanonut usein, että se itse sairastaminen ei ole hankalinta, vaan kaikki muu siinä ympärillä. Se mitä sairastaminen tekee läheisille. Se kuinka joutuu miettimään taloudellisia asioita. Se että joutuu miettimään työkykyään. Se jatkuva selittely ja perustelu useille eri henkilöille. Se lankojen pitely ja vetely omissa käsissä.

Amma
Why you little!!

Just tää läheiset-kohta kolahtaa. Siksikin, kun äidillä on lapsenlapsia molemmilta lapsilta. Ja kun sairaana ei voi hoitaa, ei jaksa jos on yön valvonut kipujen takia. Että se on toiselle osapuolelle hankala ymmärtää. Ihan pieniä tai kovin energisiä ei vaan kykene hoitamaan, mutta isompi ja rauhallisempi meneekin siinä sivussa.

Samoten kuin äideissäkin on eroja, toiset haluaa ja jaksaa monta lasta ja olla niiden kanssa kotona, toisille taas yksi lapsi ja oma ura on prioriteettilistalla korkeamalla.

a.
Lusikoita kiitos.

Näinpä. Jatkuvaa tasapainoilua se on, ja välillä lusikat vain ovat liian vähissä. Silloin mennään yli omien voimavarojen, ja maksetaan myöhemmin velkoja. Välillä se voi olla ihan ok, jos tekee esim jotain mistä aidosti nauttii, antaa mennä vaan! Mutta välillä taas täytyy pysähtyä, kannattaako oikeasti tälle asialle uhrata voimavaroja.

Se, kuinka sairastaessa läheiset joutuvat iltaisin tyynylleen huolien kyyneleitä vuodattamaan, ei ole reilua. 

Tinsulaalaa

Ihana törmätä näin avoimeen upeaan kirjotukseen psykiatriaan liittyvän aiheen tiimoilta! Stereotypiat eivät murru, ellemme me ihmiset niitä itse murra. Voimia sinulle.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos! Ja kyllä, ihmisiä tarvitaan stereotypioiden murtamiseen. 

Vaikka pääasiassa kirjoitan somaattisista sairauksistani, vaikuttavat ne paljon myös psyykkeeseen. Aion kyllä jatkossakin kirjoittaa myös psykiatrian näkökulmasta. Mielessäni on jo kirjoitus mm. PTSD:stä, johon liittyvät nämä stereotypia-asiat myös vahvasti. 

Tinsulaalaa

Hienoa! Minulla on itselläni PTSD mutta en ole vielä päässyt sinne asti, mutta tulen myös siitä kirjoittamaan :) Hulluuten liittyen kirjoittelin hetki sitten, se kun on aika kevyesti heiteltävä sana, joka voi satuttaa kuten kirjoitit yllä. http://www.lily.fi/blogit/pikkusiskon-tunnustuksia-elamasta-skitsoaffektiivisen-veljen-kanssa/hullu-kuin-pullosta 

a.
Lusikoita kiitos.

Valmius siihen tulee olla, ennen kuin asioista julkisesti puhuu. Joistain on helpompi kuin toisista. En minäkään esim PTSD:n aiheuttajaani aio julkisesti avata, koska en halua sitä edes itselleni tehdä. 

 

Ihmisten kevyet heitot voivat välillä olla todella raskaita, varsinkin kun aina oletetaan että läpällä heitettyihin juttuihin pitäisi reagoida hymyillen ja naurahtaen. Mutta aina ne heitot eivät vaan huvita...

 

kiitos lukuvinkistä, tutustun blogiisi ehdottomasti :)

Tinsulaalaa

Toisista asioista on todella helpompi puhua kuin toisista. Itse avaan itselleni kaikista vaikeinta tuolla blogissa ihan vertaistuen vuoksi. PTSD johtuu pitkälti blogissani kirjoittamistani asioista, mutta yleensä en usko, että juuri kukaan haluaa avata syitä. Se mikä harmittaa paljon on se, että monet eivät ota vakavissaan PTSDtä. Eihän se aina päällepäin näy, mutta sillä on vaikutukset koko elämään. Fibromyologia, endometrioosi - sama tilanne. Noh, ei auta kuin tarpoa eteenpäin! Ja kiitos sekä tervetuloa katsastamaan myös minun raapustuksiani :) x

a.
Lusikoita kiitos.

Se juuri on hankalaa, kun ihmiset eivät ota toisiaan huomioon yksilöinä. Kun stereotypiat puskevat voimakkaina, nähdään kaikki vaan niiden läpi ja unohdetaan muu. Kuinka moni meistä piiloutuukin vaikeissakin tilanteissa hymyn taakse, ja sanoo "ihan hyvää kuuluu".

Helmeilevän valoisaa helmikuuta sinulle :)

Kommentoi