”Hengitä, muuta sinun ei tarvitse.”

Lusikoita kiitos.

Saadessani ensimmäisen viestin, olin kokouksessa. Saadessani toisen viestin, olin matkalla kotiin. Saadessani kolmannen viestin, olin juuri menossa kuntoutukseen. Saadessani neljännen viestin, seisoin sänkyni vieressä. Saadessani viidennen viestin, pelkäsin jokainen kerta, kun puhelimeni piippasi. 

 

Kerta toisensa jälkeen ajattelin, mitä ihmettä voisin sanoa? Miten minä voisin auttaa? Millä kertoisin olevani läsnä ja tukena joka hetki? Sitä tuntee olonsa kovin pieneksi, kun hyvän ystävän yksi tärkeimmistä taistelee, kun pienen pieni poika taistelee hengestään.

 

Siitä on kohta jo vuosi, kun tuo ensimmäinen viesti minut saavutti. Viestin yhteydessä oli kuva pienestä kaksiviikkoisesta vauvasta, vauvasta jolla ei vielä nimeäkään ollut, mutta joka apua hengittämiseen sairaalassa tarvitsi. Suru ja huoli valtasivat kehoni, mutta vakuuttelin itselleni, kuinka jos jossain niin Suomessa pystyy luottamaan pienten hyvään hoitoon. Se ei vain aina riitä, se hyvä hoito. Pienen pojan kehossa voi tapahtua paljon, niin että yht’äkkiä huomaatkin ajattelevasi, kuinka hirveitä voivat tunnit ollakaan. Kun pieni siirrettiin toiseen sairaalaan tehohoitoon, ajattelin vain sitä yhtä taksia. Sitä taksia, joka ajoi ambulanssin perässä. Sitä taksia, jossa ystäväni ja hänen miehensä matkustivat sydän syrjällään. Se aika tuntui niin pitkältä, etten osannut ajatella muuta kuin, että toivottavasti hekin muistaisivat hengittää. Miten pienessä hetkessä voikaan kaikki muuttua?

 

Sinä aamuna, kun sain tiedon pienen pojan yöllisestä hätäkasteesta ja valmistelusta siirtoon ulkomaille, sinä aamuna pelkäsin katsoa puhelintani. Jokainen kerta puhelimeni piipatessa huomasin toivovani vain, ettei viesti sisältäisi huonoja uutisia lasten teho-osastolta. Niitä uutisia huonompia ei olisi voinut enää ollakaan. Pelkäsin jokaista viestiä, inhosin niitä tyhjänpäiväisiä viestejä sähköyhtiöltä, tai muistutusviestejä omista lääkäriajoista. Toivoin vain, että pieni poika selviäisi elämänsä ensimmäisen lentomatkan ja koitin luottaa tuohon erikoistiimiin, jotka häntä olivat tulleet noutamaan. Luin internetistä kaiken mahdollisen tuosta hoidosta, jota pieni tulisi tarvitsemaan, mutta samalla näin silmieni edessä koko ajan ystäväni. Päivän aikana huomasin ajattelevan erilaisia tilanteita, joihin ystäväni ja miehensä sen päivän aikana joutuisivatkaan. En voi edes ajatella millaista heidän on ollut lentokoneessa ilman puhelinyhteyksiä, miten ihmeessä he ovat kestäneet sen ikuisuudelta vaikuttavan lennon? Sulkiessani silmäni en nähnyt pientä poikaa, näin hänen äitinsä ja isänsä. Yritin luottaa siihen, että pieni kyllä selviää, mutta halusin yrittää luottaa hänen vanhempiensa tekevän samoin.

 

Jokainen viesti, jonka puhelimestani ystävälleni lähetin, tuntui täysin turhalta. Niin pieneltä teolta, joka hukkuisi siihen huolen mereen, jolla hän ajelehti poikansa lääkeunta valvoen. Mitä sellaista muka voisin sanoa, mikä häntä lohduttaisi? Mitä sellaista muka voisin tehdä, mikä poikaa auttaisi? Ainoa mitä pystyin sanomaan on ranteeseeni tatuoituna: ”hengitä”. 

 

Yritin muutaman päivän jälkeen selvittää olisiko minun mahdollista matkustaa heidän luokseen, vaikka vain hetkeksi. Olisin voinut hetkeksi mennä sairaalaan silittämään pientä poikaa, päästäen hänen vanhempansa siksi aikaa keskenään kaupungille tai jonnekin hengittämään hieman muutakin kuin sairaalailmaa. Vietin yhden illan yrittäen selvittää miten pääsisin matkustamaan kaupunkiin, ja miten minä kaupungissa yksin pyörätuolilla heidän luokseen pääsisin? Selvittelin mahdollisia hotelleja, eri kulkuvälineitä, ja laitoin viestiä yhteen kuntoutuspaikoistani varmistaen, voisinko olla yhden kuntoutuskerran poissa. Mutta sen palapelin palat eivät loksahtaneet paikoilleen. Asiaa ei auttanut se, että matka olisi ollut ensimmäiseni pyörätuolissa, en olisi saanut avustajaa mukaani, enkä tiennyt kuinka keskellä talvea olisin päässyt liikkumaan. Tunsin oloni täysin epäonnistuneeksi, kun en voinut suunnitelmaani vierailusta toteuttaa. Kun en itse päässyt paikanpäälle, päätin toimia pienenä matkaoppaana heille kotoota käsin. Selvitin, kuinka sairaalan vieressä oli ostoskeskus, jossa sijaitsi mm. Disneyn kauppa. Ehkäpä he voisivat käydä vaikka siellä pikaisesti, ja katsoa jotain sille pienelle tytölle, pienen pojan isosiskolle joka kotimaassa veljeä ja vanhempiaan kotiin odotti?

Pieni poika elpyi suuresta koitoksestaan, mutta ei päässyt suoraan kotisairaalaansa. Ensimmäisen kerran tapasin tuon pienen leijonan lailla taistelleen pojan lasten teho-osastolla. Yritin nieleskellä kyyneleitä matkalla osastolle. Inhosin jokaista ovea josta jouduin kulkemaan, enkä ole varmaan ikinä koputtanut yhtä varovasti oveen, kuin kelatessani sisään hänen tehohoitohuoneeseen. Sisällä huoneessa minua odotti tietokoneen ääressä istuva ystävällinen sairaanhoitaja, pieni poika sängyssään, ja hänen äitinsä pyörätuolissaan. Halatessani ystävääni tiesin kaiken olevan pojalla paremmin. Ystäväni silmistä näin kuitenkin sen kauhun, jonka keskellä hän vieläkin oli, mutta silmistään paistoi myös ylpeys. Vieressäni istui äiti, jonka poika selvisi, eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi. Mitä ystäväni sanoi tuon halauksen jälkeen? Hän esitteli minulle poikansa. Tuo pieni hätäkasteessa nimensä saanut taistelija, hän näytti kaiken kokemansa jälkeen niin levolliselta. Hän ei ollut poika, jota pelastamassa oli useampi sairaala ja hoitotiimi, hän oli ystäväni kuopus. 

Julkaisussa käytetyt kuvat otin sinä päivänä, kun pojan ensimmäisen kerran tapasin, jolloin hänen äitiään helpottuneena halasin. Vuoden aikana olen ottanut tästä pienestä pojasta useampia kuvia, mutta yksi kuva on ylitse muiden. Kuva, jossa ystäväni silmät sädehtivät onnen ylpeydestä. Juuri tuolla hetkellä, kun kamerallani kuvan nappasin, ilmestyivät sairaalahuoneen taululle lukemat, jotka kertoivat pojan jaksaneen juuri reippaasti syödä rinnalta. Pieni poika, joka vielä tarvitsi apua hengittämiseen, mutta joka selvisi. Hänen äidilleen hän oli ennen kaikkea poika, rakas selviytyjä.

 

Kuvien ottamisen seuraavana päivänä laitoin ystävälleni viestin, jossa kehoitin häntä olemaan valmiina lähtöön sairaalan aulassa tiettyyn kellonaikaan. Halusin viedä hänet pois sairaalasta, kiskoa jonnekin täysin muualle edes hetkeksi. Tottelevaisesti hän minua aulassa odotti, en tainnut antaakaan muita vaihtoehtoja... Tilasin meille kyydin ja suuntasimme ostoskeskukseen. Kelasimme pyörätuoleillamme lastenvaateliikkeissä ja taisimme jäätelöilläkin käydä. Olimme siinä kaksin, vaikka tiesinkin hänen ajattelevan poikaa ja muuta perhettään. Mutta halusin hänen olevan edes hetken muualla, jotta hän voisi keskittyä hengittämään itse.

 

Mikä minua suuresti harmittaa on se, että nykyisin me molemmat tiedämme millaista on elää, kun jonkun traumaattisen tilanteen joutuu läpikäymään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka tiesinkin, että niin voisi hyvinkin käydä, murtui sydämeni kun ensimmäistä kertaa kuulin, millaiset syvät jäljet tuo koko tilanne ystävääni jätti. Vaikka meille on jo yhteistä muutama harvinaisempi sairaus, en olisi ikimaailmassa tahtonut, että hän joutuisi jäämään vangiksi elämänsä vaikeimpiin hetkiin. Neuvot, ohjeet, kaikki tuntuvat yhä niin pieniltä. Mutta se ranteessani oleva sana, se pätee tähänkin:

HENGITÄ.

Jokaisella hengenvedolla sitä tietää olevansa vielä siinä. Jos ei ole mitään muuta mitä tehdä, voi hengittää. Hengittää ja keskittyä vain siihen. 

 

 

Mitä pienelle pojalle oikein tapahtui, ja mitä hän sekä perheensä kävi läpi, ja miten he voivat nykyisin? Ystäväni blogista Kun äiti kelaa voit lukea useamman postauksen verran, mitä kaikkea tähän liittyykään. Mikä hoito pelasti pienen? Kuinka murtunutkin äiti voi eheytyä? Mitä lyhyesti kerrottuna tapahtui? Selinan blogista löydät useita julkaisuja aiheesta.

 

 

Ja muuten, se pieni poika, jonka rääpälejalat kuvissa näkyvät... Hän on iloinen potra herra, joka viettää viikonloppuna elämänsä ensimmäistä joulua.

Kommentit

Hertta
Lilou's Crush

Nyt on silmät ihan täynnä roskia. Ihana sinä ja ihana pieni potra herra. Olet upea ystävä <3

a.
Lusikoita kiitos.

<3 Juuri äsken sain viestin, jossa tuo pieni herra istui isosiskonsa sylissä tonttulakki päässä leveästi hymyillen. 

Sitä aina haluaisi tehdä enemmän, mutta sitten toisaalta taas itse koen parhaimmaksi omalla osallani sen, että tietää toisen olevan läsnä. Usein ei paljoa muuta tarvitakaan, kun vain tieto ja tunne siitä, että toinen on läsnä ja tukena aina kun häntä tarvitsee. Mutta sitten taas itse sitä on vaikea hyväksyä, että se muka riittäisi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.