Kaaos tyhjyydessä.

Lusikoita kiitos.

"Kun mikään ei tunnu miltään,

mutta kaikki tuntuu liialta."

 

Niin minä niitä hetkiä kuvailen, hetkiä jotka tulevat välillä itsestään ilmoittaen, mutta useimmiten kulman takaa varoittamatta hypäten: paniikkikohtaus.

Kauniita eivät ole ne hetket, ne hetket jolloin tyhjyys täyttyy kaaoksesta, jolloin kaaos tyhjenee. 

Se voi alkaa käden tärinästä, tärinästä jota ei kykene hillitsemään. Kohta kohdalta tärinä valtaa kehoa, kuin kertoen kuka tilannetta määrää. Tärinä, niin kokonaisvaltainen, ettei paikallaan tahdo pysyä. Tuntuu aivan kuin mieli olisi kaadettu tehosekoittimeen, ja laitettu jääpalojen kanssa pyörimään, murskaantumaan, vain laitteella on valta, ei sisällöllä. 

Se voi alkaa hyökyaallosta. Aallosta, joka hukuttaa kauhuun. Kauhu hyökyy päälle, kuin tummanharmaa silkkikangas, kietoutuen kehoosi kuristaen. Silloin kuiskauskin on huuto. Pienikin hiljainen äännähdys saattaa tuntua huudolta yli valtameren, vaikka todellisuudessa kukaan ei kuule. On yksin, oli sitten keskellä ihmismassaa, tai seisoi autiomaan aukiolla. 

Se voi alkaa valppaudesta. Oljenkortta pitkin kulkeva muurahainen vaikuttaakin tömistelevältä elefantilta. Toisella puolella kahviota naurahtava henkilö vaikuttaa nauravan juuri sinun ajatuksille. Sydämenlyönnit tihentyvät, hengitys nopeutuu, mutta ulkokuori jähmettyy.

Se voi alkaa paosta. Pakeneminen turvaan. 

Paniikkihäiriö ei ole kaunista. Pahimmillaan se jättää jäljet niin sieluun, kuin kehoonkin. Tyhjyyttä kaikkeudessa. Kaikkeutta tyhjyydessä.

 

Siltä se minusta tuntuu.

Share

Kommentoi