Kaksi kuukautta sairaalassa.

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mietin pitkään. En miettinyt sitä, jätänkö tämän kirjoituksen julkaisematta, vaan mietin otsikkoa. Lopulta vain päätin, että lyhyesti ja ytimekkäästi vain, koska siitähän tässä on kyse: siitä, että olin kaksi kuukautta sairaalassa. Kohta on kulunut kuukausi siitä, kun laukkuni pakkasin, ja takaisin kotiin kelasin. Mutta olenko minä kotona vieläkään? Olenko vieläkin nelosen ykkönen, tai ykkösen kakkonen? Jos on pitkään hoidossa, tuntuuko koti enää omalta arjelta? 

Niin, kaksi kuukautta sairaalassa. Kaksi kuukautta psykiatrisella avo-osastolla.

Sairaalaan meno oli pidempi prosessi, kuin moni tietääkään. Tarvittiin useampi henkilö siihen, että pakkasin laukkuni, ja osaston suunnaksi otin. Kesällä ei kannata sairastaa, sen tietävät monet. Koska hoitohenkilökunnan ja byrokratiankin täytyy saada lomailla, ei kesällä sairaalaan noin vain mennä, ei ainakaan sellaiselle osastolle joka minunlaiselle potilaalle soveltuu.

Kesän siirtyessä elokuuhun löysin itseni toisaalta odottaen, mutta toisaalta yllättäen tavaroitani keräilemästä. Pienen kotini pakkasin laukkuun, ja laukun sairaalaan mukaani otin.

Halusin pysytellä yksin, omissa tiloissani. Vaikka muihinkin potilaisiin tutustuin, oli minulle tärkeintä, että oli tila jossa sain olla yksin: oma sänkyni. Syitä yksinoleskeluun on monia, osa niistä oli itsestäni lähtöisin, osa ulkopuolisista tekijöistä. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin paljoa levännyt, ainakaan niin kuin minun oltaisiin toivottu.

Ajatukset pyörivät päässä tuhatta ja sataa, koko ajan erilaisiin toimintoihin käskyttäen. Vaikka huoneessani näytin hiljaiselta, en minä rauhaa kuullut.

Syitä sairaalahoidolleni oli monia. Niin monta etten varmaan itse pysyisi laskuissa mukana. Vanhoja tekijöitä, sekä uusia diagnoosikoodeja. Lääkemuutoksia, keskusteluja, hoitoneuvotteluja, verkostopalavereita, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, päivälomia, poliklinikkakäyntejä, ja levon opettelua. Sitä se oli, sairaalahoito. 

Tullessani osastolle, en osannut arvioida kuinka pitkään siellä olisin, ja ensimmäiset keskustelut kotiutumisesta käytiin vasta, kun olin ollut osastolla jo yli kuukauden. 

Helppoa se ei ollut, ehei. Oli päiviä, jotka tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Välillä oli erinäisistä osatekijöistä johtuen tunne, etten ollut turvassa missään. Olin turhautunut itseeni, sillä koin että kotona ei ollut hyvä olla, mutta ei osastollakaan. Silti tiesin, että tämä oli se, mitä juuri tähän hetkeen tarvin.

Kehossa ei ole nappia, jota painamalla sen kivuttomaksi saisi, mutta ei mielessäkään. Kun ensimmäisen kerran osastolla oikeasti jotain tunsin, ja tunteen myös ilmaisin, olisin halunnut paeta piiloon. 

Tuki ja kannustus olivat aina läsnä lähelläni. Paitsi osaston henkilökunnan apu, myös avokuntoutusteni tuki oli osastohoidon aikanakin vierelläni. Perhe ja ystävät piristivät käynneillään, ja vaikka päivälomat eivät aina helppoja olleetkaan, sain niinä hetkinä aivan jotain muuta ajateltavaa. 

Vaikka minun oltaisiin haluttu keskittyä lepoon, en kuitenkaan täysin näin tehnyt. Opiskelin ja tein vapaaehtoistöitä osastolta käsin, täytyihän minun jotenkin yrittää olla hyödyksi. Liiallisuuksiin vievä vaativa persoonallisuus saattaa tietää miten ei kannattaisi toimia, mutta ei kykene taipumaan. Vielä.

Kun paljon on viety pois, eikä tunne olevansa täysin hallinnan ohjaksissa, on jokin tuttu ja turvallinen tärkeää. Se tärkeys korostuu hetkinä, jolloin tyhjyys tuntuu äärettömältä.

Musiikki, ne tutut soittolistat, jotka ovat vuosien saatossa muovautuneet eri tilanteisiin, niiden tärkeyttä itselleni en voi tarpeeksi korostaa. Tämän oppivat myös hoitajat, ja usein vaikeiden tilanteiden jälkeen sain kehoituksen laittaa kuullokkeet korville. Niinpä minä yleisissä tiloissakin usein musiikki soiden kuljin, sillä oma äänimaailma tuo tukea ja turvaa.

Se sama vanha lause: "mä en pysty tähän", välillä se korvissa kiljuu niin lujaa, että hengittäminen vaikeutuu, ja kauhun kautta paniikki ottaa vallan. Useampi paniikkikohtaus päivässä toi välillä epäonnistumisen tunteen vahvemmaksi esille. Itsesyytökset karjuivat päässä kovempaa, vaikka niitä muutkin koittivat hiljentää. 

Varsinkin loppuvaiheessa osastolla oloa tunsin, ettei minulla olisi oikeutta sairaalapaikkaan, sillä edistysaskeleet eri alueilla olivat niin pieniä, ja joku muu voisi tarvita paikkaa minua enemmän. Kun olin jo hieman pidemmän aikaan ollut osastolla pisimpään, kuin kukaan muu, olin häpeissäni. Koin olevani taakkana, ja haitaksi hoitohenkilökunnalle, vaikka minulle kerta toisensa jälkeen yritettiin järkeistää asiaa. Mutta varsinkaan varsin kompleksissa kokonaisuudessa ei mikään tapahdu sormia naksauttamalla.

Kovat krooniset kipuni olivat toki osastolla läsnä ympäri vuorokauden. Öisin en paljoakaan nukkunut, mutta se ei paljoa kotioloista poikennut. 

Koska fyysinen tilani on mitä on, oli minulle tärkeää tulla huomioiduksi kokonaisuutena. En ollut vain psykiatrian polin kesälääkärin osastolle lähettämä mielenterveyspotilas, olin myös fyysisesti vaikeasti sairas, jonka kipuja tuli hoitaa myös. 

Kun kahden kuukauden jälkeen hyvästelin sairaalan, tein itseni heti kiireiseksi. Tuttuun tapaan. Pienessä kiireessä minun on helpompi olla, mutta mopo lähti kyllä nopeasti keulimaan. Kun on kiire, ei ole aikaa ajatella. Tavallaan hyvä toimintamalli, mutta se on vienyt minut myös syviin vaikeuksiin.

Vielä lähes kuukauden kotiutumisen jälkeen, en osaa oikeastaan vastata, olenko kotiutunut hyvin, tai miltä tuntuu olla kotona? En minä tiedä. Toisaalta vapaalta, toisaalta pelottavalta. Suurimpana pelkona ylläni leijailee se, että epäonnistuisin  ja pettäisin muut. Niin, siinäpä päästään asian ytimeen: muut ensin. 

Eräs henkilö sanoi minulle hiljattain, että nyt pitkän sairaalajakson jälkeen olisin parantunut, tadaa! Ei, se oli pieni hengähdystauko, jonka jälkeen vasta entistä rankempi työnteko alkaa.

Minä en häpeä hoitoani psykiatrian puolella, en. Minä häpeän sitä, kuinka monet eivät saa tarvitsemaansa hoitoa.

Vaikka en diagnoosejani, ja kaikkia syitä osastohoidolleni paljastanutkaan, on asioita joista tahdon vielä myöhemmin kirjoittaa. Mutta ensin, ensin niihin on otettava etäisyyttä, ja kulkea tarpeeksi pitkä matka, jotta tietää etteivät ne heti eteen hyppää.

Kaksi kuukautta, se voi kuullostaa pitkältä ajalta, mutta elämässäni on se vain pieni hetki. 

Share
Ladataan...

Kommentit

sarrio (Ei varmistettu)

Kiitos taas kirjoituksesta. Vaikeita juttuja. Tsemppiä ja lempeyttä itseäsi kohtaan matkallasi. <3 t. Sari

a.
Lusikoita kiitos.

Ei mitään kiiteltävää. Kiitos kun luit.

Matka on pitkä, mutta onneksi apuja on, kun vain itse suostuisi kunnolla autettavaksi.

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Kiitos siitä että kirjoitat. Olet kaunis ihminen niin monella tasolla. Sä selviät kyllä <3 

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos. Haasteita ja vaikeuksia on paljon annettu, mutta pienin askelin eteenpäin, vaikka siltä ei aina tunnukaan.

Naislaif
Naislaif

Arvostan avoimuuttasi. Viehdyn risaisuudestasi.
Riekaleisena olet niin kaunis.

Itseäni pohdin, että tahdonkokaan olla ehyt ja seesteinen. Tuntisinko sitten itseäni?

Lämmin ajatus <3

a.
Lusikoita kiitos.

Eteenpäin kulkeminen on välillä todella hankalaa. Kun on tottunut johonkin, oli se sitten kuinka hankalaa tahansa, voi se tuntua paljon turvallisemmalta kuin uusi kokematon. 

Olisi paljon asioita, joita minun tulisi itsessäni muuttaa, mutta jos asia olisi niin yksinkertainen, olisin muuttanut ne jo aikoja sitten. Mutta tämä vuosi on opettanut sen, että nyt olisi todellakin aika. Onneksi siihen on apuja, ja olkapäitä ravistelevia käsiä.

Valoa syksyyn sinulle.

Naislaif
Naislaif

Totta. Muistan kuinka ihmettelin ongelmatonta ja kriisitöntä elämää . Ahdistuin ja hätistelin tasapainoa kauemmas.
Opin kuitenkin tuntemaan itseäni ja lopulta uskalsin päästää hyvää elämääni.
Silti uinti aika ajoin tummissa vesissä, tunnen itseni ja pidän siitä.
Pidän myös terveemmästä itsestäni. Vimmaisesti pyrin kehittymään ja olemaan parempi minä.
<3

saarah
visual diary

Hieno ja avoin kirjoitus. 

Tsemppiä hurjasti täätltä <3 

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos.

Vaikka paljon jäi kertomatta, on itselleni tärkeää olla piilottelematta. Psyyke kuuluu ihmisiin, ja aivan niin kuin keho, välillä se tarvitsee intensiivisempää huomiota, jotta voi jatkaa matkaa. 

Sanni Tee Tee

Kiitos kun kirjoitat. Työskentelen itse potilasjärjestössä ja nämä ovat siksikin minulle merkityksellisiä tekstejä. Halaus!

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos sinulle. 

Toimin itse Suomen Kipu ry:n hallituksessa, ja kokemuskouluttajana. Tavallaan näen, että blogi on jatke kokemuskouluttajuudelleni.

Sanni Tee Tee

Kokemuskouluttajat tekevät huipputärkeää vapaaehtoistyötä. <3

Kommentoi

Ladataan...