Katso minne kuljet.

Lusikoita kiitos.

Silmäni ovat kuin tutka. Skannaan ympäristöäni tarkkaan vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle. Isoja kiviä, leveitä rakoja mukulakivien välissä, kuralätäköitä, korkeita kadunreunoja, ja syliin käveleviä ihmisiä. Kyllä, näitä kaikkia tarkkailen, valitettavan usein ihmiset ovat ne hankalimmat.

Pyörätuolilla kulkiessa saa tarkkailla maastoa koko ajan, pienetkin asiat voivat vaikuttaa liikkumiseen paljon. On tarpeeksi haastavaa jo tarkkailla maastoa, mutta rasittavaa on se, että saa seurata erittäin tarkkaan muiden kulkijoiden liikkeitä.

Pyörätuolilla liikkuessa ei ole aina sama mistä kohdin kulkee. Mikäli edessä olevat pienet tukipyörät tökkäävät kiinni rakoon, olen se minä joka lentää naamalleen maahan. Jos kadunreunassa ei ole lainkaan loivennusta suojatien kohdalla, joudun valikoimaan tarkkaan missä kohdin nojaan kunnolla taaksepäin, jotta saan tukipyörät ilmaan, ja pääsen jatkamaan matkaani. Vauhdin saaminen on välillä kovan työn takana, ja kuinka turhauttavaa onkaan joutua heti jarruttamaan ihan vain sen takia, että kuljetaan Pokemoneja metsästäen ympäristölle sokeana.

Valitettavan usein ihmiset tuijottavat vain puhelintaan, huomioimatta ympäristöään lainkaan. Päivittäin näen vaaratilanteita, jolloin vain toivon, ettei kellekään satu mitään. En itse vain näe tilanteita, vain tunnen ne myös. Syliini on kirjaimellisesti kävelty sen verta monta kertaa, oi kyllä. Viimeksi kun eräs herrasmies päätti oikaista kulkuaan suoraan päin polviani, kehoitin häntä hieman katsomaan minne kulkee. Vastaukseksi sain:

"No ei sua voi nähdä kun oot niin matalalla! Olisit nyt edes normaalien ihmisten korkeudella, niin kuin me muut!"

Argumentointinsa oli mielenkiintoinen, siitä pisteet hänelle. Myönnän, olenhan minä matalammalla kuin ne kuuluisat "normaalit ihmiset", mutta en minä nyt täysin näkymätön ole. Oi mitä antaisinkaan, mikäli Harry Potter lainaisi välillä näkymättömyysviittaansa! 

Minulle on ehdotettu pyöränkelloa, sumutorvea ja tööttiä pyörätuoliini. Mikäli jonkun näistä kapistuksista tuoliini kiinnittäisin, en muuta tekisikään, kuin päästelisi varoitusääniä. Auttaisiko sekään, kun välillä ihmisten on jo ylitsepääsemättömän vaikeaa reagoida edes jotenkin sanaan "anteeksi, kröhöm". 

Mitä sitten kannattaisi tehdä, jotta kulku olisi kaikille mukavaa?

  • Huomioi ympäristösi.
  • Laita kännykkä taskuun, vaikka edes kymmeneksi minuutiksi.
  • Anna tilaa.
  • Mikäli pyörätuolin käyttäjä ei ole väistämässä sinua, on hänellä siihen varmastikin joku syy, kuten juurikin isompi rako maassa. Väistä siis mahdollisuuksiesi mukaan, mutta varo muita.
  • Metsästä välillä vaikka hymyjä vastaankulkijoiden kasvoilta digitaalisten mörrimöykkyjen sijaan.
  • Jos sinua pyydetään siirtymään, siirry ole hyvä.
  • Käytä heijastimia, ja valoja.

Mutta älä kuvittelekaan ottavasi pyörätuolistani kiinni, ja lähteä työntämään, ilman että olet esittänyt avuntarjouksesi minulle. Mitä todennäköisemmin kieltäydyn, sillä mikäli ei ole tottunut aktiivituoliin, voi sen työntäminen olla minulle jopa vaarallista. Ilman lupaa et tuoliani työnnä, sillä ethän sinäkään haluaisi jonkun kaappaavan sinua syliisi, ja lähtevän kulkemaan?

 

Pyörätuolin käytön aiheuttamista kompastuskivistä, voit lukea lisää mm. Näistä teksteistä:

Saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa?

Kävin ulkona, riittääkö se tälle talvelle?

Hashtag WHEELCHAIRLIFE

Pyörät jalkojeni alla

Ensimmäiset kuukaudet

Share

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Kiitos muistutuksesta ja näkökulmasta <3

a.
Lusikoita kiitos.

Nämä ovat näitä asioita, joita ei oikeastaan edes huomaakaan, mikäli ei ole tilanteisiin joutunut. Kiitollinen olen kaikille, jotka ainakin yrittävät ymmärtää.

Kommentoi