Kiinnostus kurjuuteen.

Lusikoita kiitos.

Viikonloppuna sitä ajattelin, ääneen siitä keskustelin. Miksi kurjuus on kiinnostavampaa, kuin onni? Mikä siinä on, että taakseen pimeämmät varjot  saavat kirjoitetut kirjaimet, vaikuttavat lailla kimalluksen vetävän puoleensa tiukemmin, kuin puhtaammasta valosta sädehtivät sanat? Vaikka pintaa valaisevasta onnesta kertoisikin, voittavatko vaikeuksien säröt mielenkiinnon?

Puhun, kirjoitan ja kuvaan. Esiinnyn ja piilotan. En huomiosta sitä tee, ei kuulija- tai lukijamäärällä merkitystä itselleni tilastollisesti ole. Millä on merkitystä on se, miten viestin saaja sen käsittelee ja tulkitsee. Kuinka sanomani ymmärretään. Siksi pyrinkin kertomaan asioista useammilta eri näkökulmilta.  Kivusta ja sairastamisesta kokemuksieni kautta puhun, mutta koska elämäni ei vain niiden täyttämää ole, käsittelen myös muita aiheita. 

 

Sen huomion olen kuitenkin tehnyt, enkä ole tässä ainoa, että traagisimmat ja vaikeimmat asiat herättävät ihmisten mielenkiinnon suuremmin, kuin ne elämän osa-alueet jotka suurimman osan arkeen kuuluvat. Ehkäpä siinä se vastaus onkin: 

Asiat, joiden ei ajattelisi tapahtuvan, ovat kierolla tapaa viehättävämpiä, kuin tavallisuuden onni. 

 

Mikäli elämässä on paljon epäonnea, saattaa elämän tavallisuus näkyä onnena vain henkilölle itselleen. Epäonni ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti kauhua, siinä missä onni ei automaattisesti maalaa kauneutta. Jokainen elää kuitenkin omanlaista tavallisuuttaan, joka tarkoittaa sitä, että jonkun elämän pieni särö, saattaa vaikuttaa toiselta katastrofilta, mutta on todellisuudessa vain pieni kompastuskivi. Samantyylinen asia, kuin kipuasteikkoa kysyttäessä: Jonkun kolmonen on toisen kymmenen, ja toisen seitsemän on jonkun kakkonen. Niin, jokaisella on ne omat asteikkonsa, usealla elämän osa-alueella.

 

Miksi en itse halua kirjoittaa vain sairastamisestani, vastoinkäymisistä ja taisteluista? Koska en halua kietoutua liikaa siihen peittoon. Olisi liian helppoa jäädä vain sinne kuvitteellisen peiton alle makaamaan, kuin avata silmän myös muille asioille. Turhan helposti sitä myös asettelisi kaulaansa kärsivän mitalia, sellaista, jota kiillotetaan vain kärsimyksellä, ja jota muut sitten suut auki ihastelesivat, sekä säälisivät. Olen nähmnyt tätä liiankin usein. Ei epäonnessa ja huonossa tuurissa ole mitään ihannoitavaa, sitä vain tapahtuu, joillekin enemmän kuin toisille. 

Säröjä. Niitä on meissä kaikissa. Ne kiinnostavat, saattavat kiehtoakin, mutta joitain myös pelästyttää. Siispä myös onnen säteille ja tavallisuuden valolle tulisi avata silmänsä. 

 

Mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista, ehkäpä hieman liian pitkään. Useimmiten nimittäin on niin, että ne nopeimmin ja spontaanisti kirjoitetut tekstit ovat niitä aidompia. Mutta toivottavasti väärinymmärrystä ei kirjoitus kenenkään mieliin tullut.

Kerrottakoot kuitenkin vielä, että vaikka blogini luetuimmat kirjoitukset ovat kaikki sieltä kurjimmasta päästä, on heti niiden jälkeen "Kiitos sinä" julkaisusarjan tekstejä. 

 

Kiitos sinulle, joka olet kurkistanut vaikeuksiin, mutta joka olet ymmärtänyt elämässä olevan myös paljon muuta.

Share

Kommentit

Vakilukija (Ei varmistettu)

Minusta kyse voi olla laajalti siitä, ettei nykypäivän mediaympäristö juurikaan tuo esille elämän kurjia puolia. Somessa esitetään täydellistä elämää, mikä taas tuo monelle pitkäaikaissairaalle ulkopuolisuuden tunteita, kun oma elämä ei mahdukaan samaan muottiin kaikkine rajoitteineen. Siksi minusta on tosi tärkeää, että esim. Lusikoita kiitos avaa meidän sairaiden elämää terveelle enemmistölle näin suositun blogiyhteisön kautta ja samalla toimii vertaistukena.

Kurjuus kiinnostaa, koska siitä ei ole tapana puhua julkisesti. Tykkään myös linjauksesta, ettei elämä/blogi ole pelkkää kurjuutta, sekin on tärkeä viesti.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos paljon kommentistasi!

 

Itselleni on tosiaan tärkeää se, ettei blogi ole pelkkää kurjuutta. Pyrin tasapainottamaan eri julkaisuaiheita, niin ettei peräjälkeen olisi samat asiat koko ajan, ja että myös näkökulmat vaihtelesivat. Teksteistä näkee toki aina vaan pinnan, monissa aiheissa paljon jää vielä sanomatta, pinta särkymättä.

 

Hyvä pointti oli tuo, että tosiaan suurin osa tuo somessa ilmi niitä elämänsä hyviä puolia, ja kurjuus unohdetaan, vaikka sekin jokaisen elämään kuuluu. Joillain enemmän, kuin toisilla.

Selina/kun äiti kelaa (Ei varmistettu) http://kunaitikelaa.blogspot.fi/

<3

a.
Lusikoita kiitos.

Missäköhän tästä juuri oli hieman puhetta...<3 

Taru Mari
Stuff About

Kiitos tästä, samaa olen miettinyt!

Minua ainakin pelkkien surullisten asioiden lukeminen ja kuuleminen masentaa. Iloiset asiat taas inspiroivat.

Pelkkien negatiivisten asioiden havainnointi, muuttaa maailmankuvaa siihen suuntaan. Itse en halua sellaista.

a.
Lusikoita kiitos.

Tietyllä tapaa se voi olla jopa hälyyttävää, jos ajattelisi olevansa "kiinnostava" vain niiden huonojen asioiden vuoksi. Mutta joissain piireissä näkee, että hyville asioille hetkautetaan vain korvaa, mutta huonoille asioille terävöitetään kuuloa. 

Olen pitkään pohtinut myös kirjoittavani aiheesta: "kenellä menee huonoiten?", sillä liian usein on tullut törmättyä sellaiseen kilpa-asetelmaan. Elämän ei kuitenkaan kuuluisi olla kilpajuoksua, ei hyvissä, kuin huonoissakaan asioissa.

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Tiedätkö olen ihan samaa mieltä. Tiedän, että moni tuttu suorastaan janoaa dish the dirt-postauksia minultakin. Enkä halua niitä antaa, vaikka tiedän, että niistä pidetään ja niitä luetaan varmasti satakertaa enemmän kuin kaikkionniiiiiinhyvin-juttuja.

Ihmisluonto kai se nauttii toisen ahdingosta. Kamalaa sanoa, mutta tämän olen kokemuksen kautta valitettavasti huomannut.

a.
Lusikoita kiitos.

On tosiaan mielenkiintoista, kuinka hyvin meneviä hetkiä ei oikeastaan osata arvostaa, niitä pidetään itsestäänselvyytenä, joten heti jos joku kertoo jostain kurjuudesta..... Ding ding ding jackpot!

Itselläni toki suurin osa kertomistani vaikeuksia ja kurjuuksista kumpuaa omista kokemuksista, ja haluan välittää tietoa. Kertoa, että pinnan alla voi olla vaikka mitä. 

Mutta se, että olisi kiinnostunut vain kurjuudesta... Mielenkiintoista, mutta myös surullista.

Kommentoi