Kun kyyneleet mustana valuivat.

Lusikoita kiitos.

Siitä oli pitkä aika. Pitkän pitkä aika, kun viimeksi olin kyennyt itkeä. En muistanut miltä tuntui, kun kyyneleet valuivat silmäkulmista, ja matkalla ripsistä mustaa väriä mukaansa nappasivat, sitten sillä posket tummiksi maalaten. 

Kyyneleiden valuessa poskillani ensimmäistä kertaa pitkän ajan jälkeen, tunsin aluksi häpeää. Eihän minun kuuluisi itkeä, vaan mennä reippaana eteenpäin, ja hymyillen puhua kaikista asioista, varsinkin niistä vaikeista. Mitä vaikeampi asia, sitä leveämpi hymy. Mutta kun kyyneleet saapuivat, paljastivat ne herkkyyttä, toivat ne esiin tunteita. Tunteita, jotka kuului kohdata.

Vaikka kyyneleet silmiini nousivatkin kemiallisten lääkeaineiden ansiosta, olin se kuitenkin minä, joka niiden takana seisoi. Sen jälkeen kun kyynelten portit avautuivat, olen itkenyt monessa tilanteessa.

Yhä niitä häpeän, ja nopeasti pois pyyhkiä haluan. En ole ikinä kuulunut ihmisiin, joista tuntuu helpottavalta itkun jälkeen, en todellakaan, minä uuvahdan. Mutta välillä tarvitaan jotain fyysistä, jotain joka herättää jotain sisällä. 

Siitä oli pitkä aika. mutta se aika oli nyt. Astua esiin, ja vaeltaa pitkin poskia, mustaa kyyneltä vierittäen. 

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Itku ja kyyneleet ovat nykyään ystäviäni, luotettujani sekä rakastettujani.
En piilota enkä häpeä, mutta muistan ajan.
Olen reipas vaikka kyyneleisin silmin.
Itken vain ja vahvistut. Itken vain.....

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.