Kymmenen.

Lusikoita kiitos.

Kun puhutaan kivusta, kysytään ihmisiltä usein minkä numeron asteikolla 1-10 he antavat kivulleen kymmenen ollessa pahin koskaan tuntema kipu, ja ykkösen tilanne jossa ei tunne lainkaan kipua. Jokainen henkilö muodostaa siis itse omanlaisensa kipuasteikon. Jonkun nelonen voi olla toisen yhdeksikkö. Kipu on aina täysin subjektiivinen käsitys. Itselläni kipu on ollut tasan kerran elämässäni kymmenen, tilanteessa jossa en tiennyt olenko edes elossa. 

 

Maaliskuu 2014 ei ollut kuukausi, joka olisi alkanut helposti. Olin juuri vajaat kaksi viikkoa aiemmin kotiutunut sairaalasta, jossa olin ollut 11 päivää toipumassa isosta leikkauksesta. Heräsin maaliskun ensimmäisenä kovaan vatsakipuun, ja oksentelin vihreää nestettä. Sinnittelin päivän kotona, mutta illalla en enää kestänyt. Terveysneuvonnasta tarjottiin lähettämään ambulanssia minua ensiapuun viemään, mutta kieltäydyin tästä ja odotin kyytiä äidiltäni. Ensiavussa pääsin nopeasti sisälle ja käytyäni muutaman eri erikoissairaanhoidon puolella, siirrettiin minut yöllä gastroenterologiselle osastolle. Sappirakkoni oli päättänyt tulehtua. 

 

Aiemmin ei ollut ollut mitään ongelmaa sappirakon kanssa, eikä nytkään ollut kyse sappikivistä, jostain mystisestä syystä elin vain päätti tulehtua. Muutaman päivän sisällä tehtiin leikkauspäätös, mutta kiire oli kova ja kiireellisempiä tapauksia tuli paljon. Molemmat käsivarteni olivat aivan mustelmilla ja täynnä pieniä reikiä, sillä kivut eivät meinanneet pysyä kontrollissa, joten vahvoja lääkkeitä piti pistellä usein. Ainakin sairaanhoitajaopiskelijat saivat harjoitusta. Vihdoin  7 päivän jälkeen, juuri kun hoitaja oli käynyt sanomassa etten varmaan vieläkään pääse saliin, tulikin hän vetämään tukisukkia jalkoihini ja kertomaan että vie minut heti leikkaukseen. Leikkaussalista muistan mukavan anestesiologin. Siihen loppuvat muistikuvani.

 

En muista heräämistäni heräämössä lainkaan. Kaikkina muina kertoina kyllä, mutta tuolloin en. Pystyin vaan kääntelemään päätäni puolelta toiselle ja hyperventiloimaan. En ymmärtänyt lainkaan mitä tapahtui, en kyennyt ajattelemaan mitään. Olinko elossa vai en? Sitäkään ajatusta eivät aivoni voineet käsitellä. Jossain vaiheessa aloin kuulla sanan sieltä, sanan täältä. Tajusin että ympärilläni on paljon ihmisiä, mutta en kyennyt kohdistamaan katsettani mihinkään. Pääni kääntyili vaan ja hengitys oli todella pinnallista. Jonkun ajan päästä käteeni annettiin pieni kapula. Kuulin sanat "paina tästä kun sattuu". Minähän painoin. Kykenin painamaan vain kerran, enkä enää ymmärränyt taaskaan mitään. En reagoinut kunnolla edes siihen, kun minut käännettiin kyljelleen. Hoitotyön opinnoista tajusin kyllä mitä ollaan tekemässä, kun asettivat minut tiettyyn asentoon ja useampi ihminen piti minusta kiinni. Hyperventiloin vieläkin, mutta kuulin yhden hoitajan sanovan: "hengitä, hengitä ihan rauhassa, hengitä". Kipu oli niin kova, etten edes huomannut missä vaiheessa anestesiologi sai epiduraalin laitettua. Kun se oli paikoillaan, pystyin hieman keskittyä hengittämiseeni. Hetken kuluttua minut käännettiin takaisin selälteen. En vieläkään ymmärtänyt mitään, tai pystynyt ajattelemaan. Se oli minun kymmenen.

 

 

Kun havahduin heräämössä siihen, että olen elossa ja pystyin havainnoimaan ympäristöäni, näin vierelläni istuvan hoitajan. Ensimmäisenä kysyin häneltä paljonko kello on? Hän kertoi kellon olevan muistaakseni 22:30. Olin todella hämmästynyt tästä tiedosta, sillä minut oli viety saliin kolmen aikaan, eikä tähystyksenä tehtävässä sappirakon poistoleikkauksessa kestä kauaa. Hoitaja katsoi minua, ja sanoi kuinka tässä on ollut nyt aikamoinen tilanne. Sain kuulla että minulle oli laitettu useampaa eri kipulääkettä suoneen. Kun ne eivät auttaneet, aloitettiin ketamiini-infuusio. Kun sekään ei ollut riittävä, laitettiin minulle PCA-pumppu (laite johon laitetaan vahvaa kipulääkettä, asetetaan rajat ja annostelu, ja jota itse painamalla potilas saa kipulääkettä), jonka painikkeen olin silloin saanut käteeni. Tämän jälkeen laitettiin vielä epiduraalipuudutus. Yksi hoitaja oli heräämössä vierelläni koko ajan, sillä elintoimintojani piti seurata tarkemmin. Kyseinen hoitaja jäi ylitöihin ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kotiin, kun minut on voitu siirtää osastolle. Kun olin heräämössä ollut kunnolla tajuissani jo jonkin aikaa, tuli anestesiologi siviilivaatteet päällään reppu selässä luokseni. Hän halusi vielä tiedustella oloani, ja kysyi voiko hän nyt lähteä turvallisin mielin kotiin, että oloni on jo hieman parempi? Aamuyöstä minut voitiin siirtää takaisin osastolle. Kädessäni oli kolme kolmitiehanaa, selästäni tuli epiduraalin letku, kädessäni oli PCA-pumpun painike, ja epiduraalipuudutuksen vuoksi minulle oli laitettu kestokatetri. Sänkyni vieressä oli kaksi infuusiopumppua, tippatelineessä kolme infuusiopulloa, ja yöpöydälleni tuotiin useamman kerran päivässä lääkekippoja. 

 

 

Seuraavan viikon vietin osastolla kivunhoidossa. Anestesiologi tuli katsomaan minua joka aamu, ja päätti kivunhoidostani. Pikkuhiljaa useiden yritysten jälkeen pystyttiin lääkityksiä purkamaan. Sain kävellä hieman osastolla, mutta turvallisuuden vuoksi, ja laitteiden takia, jouduin kävelemään rollaattorin kanssa. Ystävät ja sukulaiset kävivät usein katsomassa, ja kun olin ollut osastolla 14 päivää, pääsin vihdoin kotiutumaan. Tuona alkuvuonna olin viettänyt yhteensä enemmän päiviä sairaalaosastoilla kuin kotona. Kotiuduttuani ensimmäinen asia jonka tein, oli palautteen kirjoittaminen sairaalan heräämön henkilökunnalle. Positiivinen sellainen.

 

 

Minulta on kysytty useampaan kertaan, jäikö tuosta tilanteesta jotain traumoja? Ei, mieleeni jäi vain kiitollisuus osaavasta henkilökunnasta.

 

Sairastamani CRPS kipuoireyhtymä komplisoi akuutteja kiputilanteita kovin, sillä kipuviestimeni ovat koko ajan sekaisin.

(kaikki tämän julkaisun kuvat on otettu kyseiseltä sairaalajaksolta.)

Share

Kommentit

Nan (Ei varmistettu)

Hei, täällä uusi lukija. Olen itsekin kroonisesti sairas nuori nainen, ja lusikkateoria on päivittäisessä käytössä :) Tämä kirjoituksesi kosketti minua kovasti. Oma kymmeneni oli 15 -vuotiaana munuaiskivien kanssa, kuulostaa kovin samalta.

a.
Lusikoita kiitos.

Tervetuloa :)

Vaikka kipu on täysin subjektiivinen käsitys, unohdetaan se usein silloin kun kipuasteikkoa kysytään. Jokainen käsittää sen erilailla, koska jokainen vertaa sitä omiin kokemuksiinsa. Tietyllä tapaa on hyvä, että on muistissa kokemuksia, joihin sitten juuri aina verrata tilanteita. Kunhan vain hoitohenkilökunta kuuntelisi sen numeron lisäksi, myös kuvailun ja perusteet sille.

Lusikoita ja lempeitä ajatuksia suuntaasi.

 

Kommentoi