Mikä elämä?

Lusikoita kiitos.

En osaa vastata kysymykseen, en siihen mikä usein esitetään: 

"Millaista haluaisin elämäni olevan viiden vuoden päästä, tai nyt?"

Kun arki on vallan toisenlaista, kuin keskiarvo 28-vuotiaalla, on vaikea miettiä mitä tämä elämäni edes on. Kovin, sekä arin paikka itselleni nykyisin on se, etten käy töissä. En ole opiskelu- tai työkykyinen. Kun jouduin kolme vuotta sitten lopettamaan opiskeluiden ohella työskentelyn työpaikassa, jossa olin paahtanut välillä hieman liikaakin yli viisi vuotta, tunsin suurta häpeää. Vaikka muistankin vielä lähiesimieheni sanat, kun työsuhteen päättymisilmoitusta kirjoitettiin. Hän sanoi minulle, ettei suostu erottamaan minua, vaan koska syy työskentelyn lopettamiseen ei ollut minusta kiinni, vaan kehostani, kirjoitettiin paperiin työsuhteen päättyneen yhteisymmärryksessä. Silti, suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on ylisuorittajan vaikeaa vieläkin niellä se, ettei ole hyödyksi. Niin kenelle? Tulisiko olla hyödyksi itselleen, vai muille? Onko minulla arvokasta elämää, jos en täytä standardeja, joita koen minulta nuorena aikuisena vaadittavan?

(Kuvituskuva Twentyone pilotsin keikalta)

Koen huonoa omaatuntoa jatkuvasti, päivästä toiseen. Olen joutunut luopumaan monista asioista, sopeutumaan uusiin tilanteisiin, ja samalla yrittänyt. Mutta aina se ei riitä. Vaikka kuinka tahtoisi jotain, ei yrittäminen aina riitä. Tiedän ettei minun tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa, tai kokea ettei minulla ole oikeutusta paljoonkaan, mutta silti mieli ja ajatus ei käänny vipua vääntämällä. Kääntyisipä, säästyisi monelta.

Mielikuvitukseni on laaja, mutta toiveajattelu oman elämän suhteen tuntuu hankalalta. Kerta toisensa jälkeen kun on toivonut jotain tapahtuvan, mutta matto jalkojen alta on vedetty pois, ei ole enää uskallusta toivoa. Toivoa edes mielikuvitusleikkinä. Arkeni on sitä mitä se on: kuntoutuksia, levon opettelua, järjestötöitä, kokemuskoulutustehtäviä, henkilökohtaisen avustajan työnantajana toimimista, byrokratiaa, lääkäreitä, läheisten kanssa oleskelua. Sitä se on, se elämä, tässä. Mikä elämä se sellainen on? Osuvin sana siihen tuli kerran eräältä kuntoutuksiini osallistuvalta henkilöltä, kun hän oli nähnyt erään kuvan minusta:

"Alistunut."

(Kuvituskuva Twentyone pilotsin keikalta)

Ketä varten minä teen asioita, itseäni, vai muita? Pitkälti eri toiminnoissa ne ovat muut, ne keitä varten toimin. Masennus ja ahdistuneisuus yhdessä vaativan persoonallisuuden kanssa, osaavat muovata ajatuksia kovin virheelliseksi. Vaikka tietäisinkin millaista elämäni tässä nykyisessä tilanteessa tulisi olla, ja mikä olisi täysin riittävä, ei se vipu kuitenkaan ole kääntynyt. On turvallisempaa olla totutussa, kuin hypätä uuteen. Onneksi on vahvoja ihmisiä ympärillä, jotka auttavat sen vivun kääntämisessä.

Millaista elämäni sitten on viiden vuoden päästä? En tiedä, enkä osaa toivoa, tai ajatella. Ensin täytyy saada toivoa, saada rauhaa ja armoa itselleen, ehkä sitten voi kysymykseen vastata. Mikä elämä se sellainen on, jota kokonaisuutena ei kykene näkemään, vaan joka aina palastella täytyy? Minun elämäni, vielä. Tahdon uskoa, että jossain vaiheessa käsitys siitä muokkaantuu, mutta toivoa uskalla en. Tahdon pitää edes tämän maton jalkojeni alla, edes nyt.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.