Mikä minusta piti tulla? - Urapolkuni, joka päättyi ennen alkamistaan

Lusikoita kiitos.

Mikäli päiväkoti-ikäiseltä minulta kysyttiin, mikä silloinen toiveammattini oli, oli vastaus aina valmiina:

Sirkuspelle!”

Oi kyllä. Otin tämän uratavoitteluni niin tosissani, että päiväkodissa kuperkeikkoja harjoitellessa muistan oikein tsempanneeni itseäni ääneti. Pellejen täytyy osata tehdä hyviä kuperkeikkoja, joten nyt täytyy onnistua. En tiedä missä vaiheessa luovuin tästä toiveammatista, mutta jonnekin se noin vain katosi. 

 

Seuraava toiveammattini ei kyllä sitten ollutkaan kovin kaukana sirkuspellen ammatista:

Näyttelijä, kyllä minusta tulisi näyttelijä, kuten silloin kovin ihannoimani Robin Williams oli.”

En ikinä käynyt virallisilla teatteritunneilla tms., mutta valitsin peruskoulussa kyllä kaikki ilmaisutaidon kurssit, ja esiinnyin usein päättäjäisjuhlien näytelmissä. Juuri viime viikolla ommellessani erästä projektia, muistelin että viime kerran olin ommellut saumurilla tehdessäni peruskoulun kevätjuhlan näytelmään roskasäkistä juhlamekkoa. Pidin kovasti näytelmäjutuista, mutta peruskoulun jälkeen ainoa paikka missä toteutin näin itseäni, olivat rippikoululeirien illanvietot.

 

 

Lukiossa en pitkään tiennyt lainkaan mihin suuntaan pyrkiä. Ainoa mitä lukiossa tein oli suorittaminen, ylisuorittaminen. Kasasin itselleni niin paljon kursseja, että eräs opettajistani huomasi, kuinka aloin olla burnoutin partaalla. Hän pakotti minut luopumaan ylimääräisistä kursseista, tai muutoin hän olisi itse potkinut minut pihalle niistä. En osannut yhtään suunnitelmoida mikä minusta oikein isona tulisi, kun ainoa tavoitteeni oli suorittaa mahdollisimman paljon ja hyvin. Muutamilla opettajilla oli kyllä käsitys siitä, mikä olisi minun tulevaisuus. Yksi oli täysin varma vielä lakkiaisissa, että suuntaisin teologisen tai uskonnontieteiden pääsykokeisiin, mutta ei sinne en suunnannut. Huvittavaa on se, että sama opettaja oli aikoinaan täysin varma minkä opiskeluiden pariin siskoni hakeutuisi, mutta ei, hänkin suuntasi jonnekin täysin muualle. 

On pakko myöntää tässä kohdin, että kaksi peruskouluni opettajaa vaikuttivat paljoltikin siihen, miksi koin todella hankalaksi sen, että olisin uskaltanut edes ajatella opiskeluja joidenkin aineiden parissa. Kaksi opettajaa nimittäin katsoivat asiakseen kertoa minulle yhdeksännen luokan arviointipalautteissa, kuinka en tulisi ikinä pärjäämään missään kouluaineissa, jonka vuoksi minun ei kannattaisi edes harkita esim. Pitkää matikkaa, tai vaativampia lukuaineita. Toinen näistä opettajista viimeisteli palautteensa vielä toteamalla, kuinka en tulisi oikeastaan ikinä pärjäämään elämässä noin ylipäänsä. 

Mikä sitten johdatti minut yliopisto-opiskeluideni pariin? Kaksi kesää vaihto-oppilaana. Eräänä päivänä lukion ensimmäisellä toi saksankielen opettaja pulpetilleni esitteen vaihto-oppilasohjelmasta, johon hän haluaisi kirjoittaa minulle suositukset. Seuraavat kaksi kesäkuuta vietinkin sitten vaihto-oppilaana Saksassa, ja kielitaidon kohentuminen vei minut kohti Tampereen yliopistoa. 

 

”Vaikka tiesinkin jo heti alkuun haluavani opettajan pätevyyden, en olisi kuitenkaan halunnut tehdä niitä töitä koko työuraani.”

Mutta en jotenkin koskaan kokenut, että saksan kieli ja kulttuuri olisi ollut minulle juuri se oikea pääaine. Sain paljon enemmän irti, ja intoa opiskeluihin mediakasvatuksen opinnoista, ja välillä takaraivossani kolkutteli mielenkiinto markkinointia kohtaan. Jossain vaiheessa joku kysyi minulta, mikä minusta tulisi, mikäli en olisi valinnut uraa opetuksen parissa? Vastasin välittömästi, että lastensairaanhoitaja. Meni jonkin aikaa ennen kuin päätin toteuttaa tämän haaveen, mutta ensin halusin yliopistolta kandin paperit ulos. Sitten tulikin elämä. Rakennusvirhe kehossa, joka alkoi oireilla niin, että kandin kirjoittamisen sijaan ravasin lääkäristä ja sairaalasta toiseen. Yhtäkkiä sairastuminen veikin minulta opintoni, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta...

 

Minulla ei ollut diagnoosia, kun löysin itseni ammattikorkeakoulun pääsykokeista rautalankaa vääntelemästä. Ei minulla diagnoosia vielä silloinkaan ollut, kun koululla oikeaoppisesti petaamaan opettelin.

Hoitotyön opinnot koin mielenkiintoisiksi, vaikka sairauteni paheni koko ajan, tehden opiskeluista haastavaa.”

Ei minusta koskaan sairaanhoitajaa tullut, vaikka opinnäytetyökin kansien väliin päätyi. Opinnäytetyö, jota kirjoitettiin puoliksi sairaalaosastoilla, puoliksi kotonani. Tuon prosessin aikana opinnäytetyöparini luopui tyttönimestään ja meni naimisiin, minä luovuin kahdesta luusta ja yhdestä elimestä.

 

En olisi halunnut lopettaa hoitotyön opintojani, olisin halunnut keinolla jos jollain saada valmiit paperit käteeni. Niitä papereita en koskaan saanut, sairastamiseni vei minulta toisetkin opinnot. 

”Sosionomin papereihin tähtäävä sosiaaliala oli viimeinen oljenkorteni, vaikka minusta se tuntui vain luovuttamiselta. Opinnot tuntuivat mieleisiltä silloin, kun sain tehdä itsenäisiä isompia projekteja, ja yhden kevään vietin aivan ihanassa harjoittelussa, jossa myös toimintarajoitteeni otettiin hyvin huomioon.”

Mutta sekään ei riittänyt. Sairauteni vaikeutuivat entisestään, enkä kyennyt enää opiskelemaan. Tilannetta ei helpottanut se, että tunsin jääneeni jonnekin tyhjään välimaastoon, mistä kukaan ei ottanut minusta koppia. Kolmannet korkeakouluopinnot keskeytyivät, asia josta koen yhä edelleen suurta häpeää. 

 

Opiskeluiden ohella tein koko ajan paljon töitä, mutta mistään kovin kummoisesta urapolusta ei voi puhua. Tekemäni työt olivat mielenkiintoisia, mutta myös hieman tavallisesta poikkeavia, sellaisia jotka tuovat ihmisten kasvoille usein huvittuneen hymyn. 

 

Minusta ei tullut tavallaan mitään, ei ainakaan mitään valmista. Eläkeläinen minusta tuli alle 30-vuotiaana. Henkilön, jonka piti auttaa muita, ja ylisuorittaa. 

 

#URAOIVALLUS

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Sinun elämäsi on esimerkki siitä, että kuviteltu ja haaveiltu ei ole aina mahdollista. Ajattelen niin, että ne jotka sanovat kaiken olevan mahdollista kaikille, kunhan vain on tarpeeksia päättäväinen, ovat ajattelemattomia ja yleistävät ihmiset samanlaisiksi.
Työni kautta olen tekemisissä erityislasten ja -nuorten parissa. He eivät saa haaveilemaansa välttämättä millään, vaikka koululaitos ja hallitus mitä sanoisivat tasavertaisista mahdollisuuksista.
Elämä järjestää omia mutkiaan matkaan.
Minä itse haaveilin pienenä tulevani noidaksi tai Indiana Jonesin kaltaiseksi argeologiksi.
Sinulle <3 ja ehkä sinun tärkeimpiä juttuja on tuoda näkökulmaasi ja tarinaasi tietoon.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos paljon kommentistasi. Tosiaan, aina ei vain ole omissa käsissä se, voiko jotain tehdä. Asiat eivät ole välillä niin mustavalkoisia, ja pinnan alla voi olla paljon. 

 

Nykyisin koen tosiaan, että olen osittain saanut sairastamisestani voimavaroja. Olen voinut luoda pienimuotoista uraa kokemuksistani, sairaista sellaisista. Mikäli joku toinen hyötyy siitä, että minä avaan suuni ja näytän, sekä valistan... silloin olen voinut tehdä jotain hyvin.

 

ihania lapsuuden toiveammatteja sinulla!

 

a.

Kide (Ei varmistettu) https://lusikkalaatikko.blogspot.fi/

Ovatpa polkumme kulkeneet osin samoja ratoja - täällä toinen entinen germanisti, ylisuorittaja, alan vaihtaja ja nuorena sairauden takia työ- ja opiskeluelämästä pois joutunut spoonie, joka ihmettelee, että mitä oikein tapahtui ja mitä tästä eteenpäin. Itse edelleen haaveilen jollain tasolla viimeisimpien opintojeni loppuun saattamiseta, mutta voi olla, että toive ei ole kovin realistinen. Jos opiskelu- ja työelämään paluu ei onnistu, niin sitten täytyy etsiä sitä omaa juttua muualta. Minustakin sinä teet jo tärkeää työtä kokemusasiantuntijana ja jakaessasi tarinaasi ja kokemuksiasi muille ihmisille. Kiitos siitä.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos paljon kommentistasi.

Toivon että saat vielä toteuttaa toiveitasi! Vaikka opinnot jäisivät, voi mielenkiintoa löytyä muualta. On todella vaikeaa pudota nuoreksi eläkeläiseksi, koska sellaista ryhmittymää ei oikeastaan ole. Onneksi nykyisin somekin yhdistää ihmisiä vaikeissa elämäntilanteissa.

a.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvin sujuu kirjoittaminen, vaikka monilla työelämässä olevilla on vaikeuksia oikeinkirjoituksessa. Ei saisi nauraa toisten ammateille. Hymy pitäisi tulla akateemisista titteleistä suomenkielelle vieraista. Jos on kerra joutunut eläkkeelle, ei pääse kouluun tai muualle tilastoja pilaamaan. Jos eläkeläinen palaisi, olisi päätös myös ollut väärä.

Mitä? 

a.
Lusikoita kiitos.

En itsekään voi kommentoida tähän kommenttiin muuta, kuin nimimerkki Hannahi90:

”Mitä?”

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.