Minä en vaikene.

Lusikoita kiitos.

Minä en vaikene.

 Liian usein ihmisten kasvojen päälle lätkäistään teippiä peittämään sanomiset mielenterveyden sairauksista, vaikka todellisuudessa ne sanomiset on yksilö itse usein jo hiljaisiksi vaimentanut. Kahtiajako psyykkeen ja kehon sairauksien välillä on turhaa, ei kumpaakaan niistä itse valita ei. Mutta yhä edelleen, yhä sen huomaa... Kehon sairauksista avoimin äänin puhutaan, mutta psyykkeestä vaieta pitäisi.  

 

Minä en vaikene, älä sinäkään muita vaimenna.

Kuinka usein sitä vielä nykypäivänä tehdäänkään? Kehon sairauksista kiinnostuneita ollaan, ja kahvilassa isoon ääneen liiankin yksityiskohtaista informaatiota jaetaan, mutta hys hys vaimenevat äänet mielenterveydestä puhuttaessa. Kuka sen kahtiajaon tekee? Kuka yksilön mielen piilottaa, mutta kehon julki eteen tuo? 

 

Mitä hiljaisemmalle ääni vaimennetaan, sitä hankalampi sitä kuulla on. Kun pienellä äänellä mielensä oloa muille sudenkorennon siivin sanoittaa yrittää, on ääni henkilön usein jo leijonan karjaisu. Sisälle jäänyttä huutoa, jota siiveniskuiksi vaimennettu on. Mutta jokaisen ääni ansaitsisi tulla kuulluksi, kuulluksi kokonaisena, kuulluksi ihmisenä. 

 

Minä en vaikene. 

Share

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Älä vaikene. 

En minäkään, sillä ääneni, mietteeni ja ajatukseni ovat juuri sitä, mitä joku ehkä tahtoo kuulla. Joku muukin ehkä tuntee näin ja ajattelee olemassa olonsa oikeutta ja mittaa. 

Mieleni on seilannut meriä ja nyt se on saavuttamassa rannan, jossa kehoni ja fyysinen minäni ovat sitä odottaneet, 

a.
Lusikoita kiitos.

Liian moni vaimennetaan, varsinkin silloin kun he ääntänsä eniten kaipaisivat. 

Ihanasti sanottu tuo ajatuksesi mielestä! Ranta on onneksi pitkä.

Kommentoi