Minä yhdentenätoista helmikuuta.

Lusikoita kiitos.

112-päivä, tarkistuta palovaroittimesi toiminta. En tarkistuttanut, liian ylhäällä, liian ylös pitäisi käsi ojentaa. Avustajani testaa huomenna. En ajatellut ollenkaan, että tähän päivämäärän liittyisi oikeastaan mitään ihmeellistä, mutta onneksi hätiin tuli vihaamani Facebookin muisto-juttu! Jee. Kun katsoin tämän päivämäärin muistojani, ei päässäni syttynyt lamppu, toinen silmäni ehkä hivenen avautui.

 

Kävelläämpä siis hieman ajassa taaksepäin, ah kuullostaa jo valmiiksi ihanan lattealta. Yritän kuitenkin tuoda latteukseen kulmia. Siispä asiaan.

 

 

Äitini on sanavalmis nainen, joka joutuu aivan liikaa nuoremmasta tyttärestään huolehtimaan. Vaikka äiti ei omien sanojensa mukaan voikaan paljoa eteeni tehdä, tekee hän kuitenkin hurjasti. Useimmiten hän on tyyni, mutta jos hän jotain päättää niin alta pois. Varsinkin jos se päätös liittyy johonkin hänelle tärkeään henkilöön, silloin hän tekee vaikka mitä. Jos hän ei koe muutoin olevansa avuksi, järjestää hän vaikka hyväntekeväisyyskonsertin tuosta noin vaan, vaikka sävelkorva jäikin suuntavaisto  lisäksi syntymässä saamatta. 11.2.2013 oli yksi niistä päivistä, jolloin äitini päätti, että laittaa tuulemaan. Hän auttoi minua suuresti sairaanhoitooni liittyvissä asioissa. En sen tarkemmin mene asiaan, mutta kerrottakoot että myöhemminkin hän on tehnyt asioitani puolestani, ja vierelläni. Äiti, joka viimeksi viime joulukuussa ajoi yhtenä aamuna Tampereelle, vai  tullakseen kanssani yhdessä lääkärin vastaanotolle. 

Äiti. Ansaitsee kiitoksen. Aina.

 

 

 

 

Kun viettää sairaalassa paljon aikaa, varsinkin lyhyen ajan sisällä, tietää mistä asioista ilahtua. On omien kokemuksieni mukaan paljon työntekijästä kiinni, millaista iltapalaa on tarjolla. Jos sairaalaosastolla on iltapalalla karjalanpiirakkaa, on kyseessä juhlahetki juhuuh. Ne kuuluisat pienet asiat. Joskus ne ovat vain niin suuria. 

 

 

 

Niin. Vuosi sitten otin askeleen eteenpäin, ja tulin enemmän esille sairastamiseni kanssa. Ei ollut mitään ongelmaa kirjoittaa S:n blogiin tuota kirjoitusta tuntemattomille, mutta se että jaoin sen tuntemieni ihmisten kanssa, oli hankalampaa. Hankaluus oli vain omassa päässäni. Tuon julkaisun saama palaute oli sydämessäni vain kiitosta täynnä. Kiitollisuus syntyi niistä kommenteista, puheluista, tekstiviesteistä ja halauksista mitä sain. Muistan parhaiten erään vanhan opiskelukaverin kommentin, jossa hän kertoi ettei ollut ikinä opiskelutaipaleellamme tajunnutkaan kuinka pahasta asiasta on kyse, sillä minähän olin niin reipas. Tuolloin myönsin ehkä ensimmäistä kertaa, että reippauden ja hymyn taakse piiloutuminen voi paitsi viedä eteenpäin, myös vahingoittaa. On liiankin helppo piiloutua sinne taakse. Hymyllä ja reippaudellakin voi olla varjonsa, pimeä sellainen.

Tuon kirjoituksen voi lukea Selinan iloa täynnä olevasta blogista Kun äiti kelaa:

http://kunaitikelaa.blogspot.fi/2015/02/kokemuksia-ja-kohtaloita-crps_11.html?m=1

 

 

11.2 2016 ei Facebook-tilini päivitä mitään. Jos se päivittäisi, vihjailisi se kuitenkin ehkä tehneeni tänään jotain uutta ja ainutlaatuista.

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.