Minäkö vammainen?

Lusikoita kiitos.

On sanoja, jotka kaikuvat kauas ja lujaa, vaikka sanojen ääneenlausuja ei sitä tarkoittaisikaan. Toisaalta taas on sanoja, jotka kuulijan korvissa ovat tahriintuneet, eikä mikään niitä enää puhtaaksi saa. Vielä vuonna 2017 tuntuu sana ”vammainen” olevan yksi tällaisista sanoista, vaikka sitä käytettäisiinkin poliittisesti korrektisti. 

 

Minä olen vammainen. Minä olen itseasiassa vaikeasti vammainen. Minut on luokiteltu tähän ryhmittymään useamman eri instanssin kansien väliin ja tuo sana koskettaa jokaista päivääni, nyt ja loppuelämäni. Vammaisuus ei välttämättä näy päällepäin, ehei, ja juurikin siksi ei kenelläkään ole sanottavanaan, kuinka joku vammaiseksi määritelty ei muka vammainen olisikaan. Saattaa kuullostaa absurdilta edes ajatella, että joku todellakin kyseenalaistaisi toisen henkilön vammaisuuden, mutta oi ja voi näitäkin löytyy. 

 

Tässä julkaisussa käytetyissä valokuvissa olen minä vammaisena, jok’ikisessä. Kaikki nämä valokuvat on otettu sen jälkeen, kun sairauteni veivät minut siihen pisteeseen, että minusta tuli vammainen.

 

Kuva: Milja Sillanpää

 

Muutama viikko sitten sain hengitellä syvään useamman kertaa, tai siis aina niinä hetkinä kun en tuhissut ja puhkunut. Istuin taksissa ja jostain ihmeen syystä taksikuski katsoi asiakseen alkaa puhua siitä, kuinka hänen mielestään muutama alaikäinen lapsi väärinkäyttää vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluita. Kyllä, olin itsekin hämilläni tästä toteamuksesta.

Arvon kuljettaja ryhtyi minulle sitten kertomaan, kuinka tähän päätelmään oli tullut. Nämä kaksi lasta, he kulkivat harrastuksiinsa, mutta heillä ei ollut mitään liikkumisen apuvälineitä. Kuljettajan sanoin lapset  näyttivät muutoinkin aivan ”normaaleilta”. Häntä oli ärsyttänyt asia sitten niin paljon, että kertoi minulle ottavansa yhteyttä vammaispalvelutoimistoon, jotta voisi ilmiantaa nämä lapset. Tässä kohtaa jätin passiivisaggressiivisuuden nurkkaan ja hieman kovemmalla äänellä tokaisin, kuinka ulkoinen habitus ei aina kerro kaikkea, ei todellakaan. Kerroin kuljettajalle, kuinka itsekin olen saanut oikeuden vammaispalvelulain mukaisiin kuljetuspalveluihin jo silloin, kun käytössäni ei ollut mitään liikkumisen apuvälineitä. Ei ulkopuolinen henkilö olisi voinut tietää olevani vaikeasti vammainen, nuori nainen meikit kasvoillaan (yksityiskohta, johon vieläkin niin moni vetoaa).

Tämä taksikuski oli vieläkin sitä mieltä, että hän kyllä erottaa vammaisen henkilön täysin terveestä vain ulkonäön perusteella, ja että ne lapset olivat huijanneet järjestelmää. Oli pakko kertoa tälle ratinpyörittäjälle, kuinka vammaispalvelulain mukaisia päätöksiä ei tuosta noin vain tehdä, vaan prosessiin osallistuu useita asiantuntijoita...

Onneksi saavuin kohdeosoitteeseeni, en olisi kestänyt kyydissä enää pidempään.

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

Stereotypiat kuuluvat ihmisluontoon, vaikka kuinka itsekin toivoisin voivani murskata niistä jokaisen. Niiden ei kuitenkaan tarvitse antaa ohjata kaikkia ajatuksia, eikä stereotypioiden tule sulkea silmiä. Meitä ihmisiä luokitellaan kategorioihin, halusimme sitä tai ei, mutta ketään ei sinne tarvitse sulkea.

 

Minä saatan olla nuori nainen, joka viime torstaina osti huumaavan ihastuttavan uuden hajuveden lempivaateliikkeestään. Minä olen myös mielenterveyskuntoutuja, joka viime torstaina viikon toisessa psykoterapiassa kävi. Minä olen myös vammainen, joka henkilökohtaiselle avustajalleen viime torstaina ohjeita ruoanlaittoon saneli. Minä olen minä. En ehkä tunne itseäni kovin hyvin, mutta nämä asiat minä ainakin tiedän, eikä niistä yksikään sulje toistaan pois.

 

 

Vastaus julkaisun otsikkoon on yksinkertaisen helppo:

”Kyllä, minä olen vammainen.”

 

Minun ei kuitenkaan tarvitse todistelemalla todistella asiaa kenellekään, kuka asiaa epäilee, ja miksi täytyisikään? Mutta vaikka minä paperillakin vammainen olen, ei minun, kuten ei kenenkään muunkaan, tarvitse tätä sanaa haukkumasanana kuulla. Sanaa vammainen on käytetty niin usein negatiivisessa mielessä, että täysin neutraaleissakin yhteyksissä saattaa sana monesta haukkumalta vaikuttaa. Paljon on kuitenkin kiinni siitä, miten asian ilmaisee ja missä yhteydessä.

Tiesitkö esim. Että invaparkkipaikalle pysäköinnin oikeuttavassa lätkässä lukee ”vammaispysäköintilupa”, joka on nykykielessä korrektisti kirjoitettu? Mutta korrektia ei ole kutsua tiellään olevaa henkilöä v***n vammaiseksi. 

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

Tänään 3.12 vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Ihmisoikeudet on tärkeä asia, jonka tulisi toteutua riippumatta siitä, sattuuko ihminen olemaan vammainen vai ei. Mutta kuitenkin, yhä nykyään aivan liian usein ajaudutaan tilanteisiin, joissa yhdenvertaisuus ei toteudu. 

 

Kaksi tänään Helsingissä sattunutta tilannetta tuo pienin esimerkein esille, kuinka ne pienen pienet asiat voivat välillä olla tärkeitä. Näissä tilanteissa ei ollut kyse ihmisoikeuksiin asti menevistä asioista, mutta epäkohdista, jotka olisivat helposti muokattavissa.

Tuomaan markkinoilla pääsin karusellin kyytiin kummityttöni kanssa, kun karusellinpyörittäjä siirsi hieman aitaa, auttoi minua nousemaan karuselliin, ja laitteen pysähdyttyä toi pyörätuolini vierelleni. 

Stockmannin jouluikkunaa en kummityttöni kanssa päässyt ihastelemaan. Kurkin lasten takaa ja katsoin kaihoisasti toisen ikkunan eteen rakennettua katselutasannetta. Katselutasannetta, jolle veivät muutamat portaat, vaikka loivan rampin tekeminen ei olisi ollut tehtävä tai mikään. 

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

 

Huomenna minä kerron yleisölle, kuinka Vammaiskortti tulee olemaan tärkeä osa minun elämääni, ja kuinka sille jo nyt tarvetta on. Vammaisuus on osa arkeani, näkipä sen tai ei. Ajattelipa sitä tai ei.

Share

Kommentit

Lihis-Anni (Ei varmistettu)

Aivan superhyvä kirjoitus!

"Vammainen" on sanana mun mielestä niin surkea! Ymmärrän, että se kattaa kivasti kaikki vammaisuuden eri muodot, mutta jotenkin se on siltikin liian radikaali. Ja radikaali juuri siitä syystä, että vammainen henkilö mielletään _aina_ joko totaalisen liikuntakyvyttömäksi tai esimerkiksi aivotoiminnaltaan vihannekseksi. Ja pääpointtina tietysti tämä, että tokihan jokainen vammaisen erottaa normaalista ihmisestä. Vaan kun erota!!!!! Kirosanoja!!

Vammaisuus ei näyttäydy ulospäin sen lukuisissa eri muodoissa ja tasoissa ja tämä on se ongelma. Mä kävelen itsenäisesti tasaisessa maastossa ja ilman apuvälineita. Toisinaan saatan tarvita kuitenkin tukea, joissain tilanteissa myös pyörätuolia. Saan jatkuvasti katseita, koska kävelen varovaisesti hoiperrellen. En todellakaan ota katseita henkilökohtaisesti, mutta sapettaa vaan tämä epätietoisuus, mikä kansan keskuudessa vallitsee, aiheuttaen väärinkäsityksiä, ihmetystä, tuijottelua ja sammakoita suustaan päästeleviä, hölmöjä ihmisiä.

Toivottavasti tietoisuus lisääntyy vähitellen ja me vammaisetkin oltas tulevaisuudessa ihan perusjengiä kaikkien keskellä!

T. Lihastauti-Anni

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos paljon kommentistasi, ja että jaoit omia kokemuksiasi! Tämä osoittaa juurikin sen, ettei kukaan voi pelkän ulkoisen habituksen perusteella tietää toisesta henkilöstä oikeastaan yhtikäs mitään. 

Sanaa ”vammainen” on käytetty niin usein pelkästään vain halventavassa ja alentavassa yhteydessä, että sen neutraalikin käyttö demonisoidaan usein. Ostin juuri siskontytöille joululahjaksi kuvasanakirjan Voihan vammainen (joo, olen juuri se vammainen täti, joka ostelee lapsille tällaisia kirjoja :’D ), siinä kirjassa olisi niin paljon opittavaa monilla sellaisilla, joiden elämää vammaisuus ei mitenkään kosketa.

 

Viitaten tuohon nimimerkkiisi, oli eräs lääkäri kirjoittanut minusta kerran tekstiin: ”potilas on kivulias pyörätuolinainen” :D 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.