Minun kasvot. Kivun kasvot.

Lusikoita kiitos.

Syksyllä julkaistuani Facebookissa yhtenä tavallisena päivänä erään kuvan lyhyen tekstin kera, sain muutamankin yhteydenoton eri tahoilta. Toinen yhteydenotto tuli MTV3:lta kutsuna keskustelemaan Huomenta Suomeen, ja toinen oli pyyntö Suomen Kipu ry:n jäsenlehden Kipupuomin päätoimittajalta, jotta kirjoittaisin lyhyen jutun näkökulmaltani siitä aiheesta, tarvitseeko ollakseen sairas myös näyttää sairaalta? 

Kirjoitin samasta aiheesta myös yhden ensimmäisistä julkaisuistani tänne blogin puolelle (Oikeus ulkonäköön.). Kirjoitus sai paljon laajemman yleisön, kuin olisin osannut ajatella. Samaan aiheeseen olen viitannut kyllä vielä myöhemminkin, mutta miksi? Koska aihe on ajankohtainen koko ajan. Lähiaikoina tosin on kohdalleni sattunut enemmän kohtaamisia, jolloin ei ole negatiiviseen tai epäilevään sävyyn puhuttu olemuksestani, vaan enemmänkin aidosti. 

Loppuvuodesta tapasin erään uuden henkilön useampaan kertaan. Kyseessä ollut henkilö ei tiennyt etukäteen paljon tilanteistani, tai sairauksistani, vaikka niiden vuoksi juuri tapasimme. Ensimmäisellä kerralla jo sanoin, kuinka tiedän että en näytä siltä, että harteillani olisivat nämä taakat. Yllätyin ja tietyllä tapaa hieman loukkaannuinkin, kun hän sanoikin: "Kyllä sinusta näkee kivun, aivan selvästikin näkee ettet ole terve, vaikka ei apuvälineitäsi näkisikään". On tiettyjä henkilöitä joilla on taito nähdä. Nähdä läpi. Tietyissä tilanteissa se voi olla helpottava tunne, välillä taas se saattaa todella ärsyttää. Miten niin muka hän kykeni näkemään lävitseni, vaikka yritinkin näyttää reippaalta, iloiselta, terveeltä ja positiiviselta?

 

Aivan hiljattain taas kohtasin lääkärin, joka oli aivan eri alan asiantuntija, kuin mihin pitkäaikaissairauteni kuuluvat. Kun hän pyysi minua kertomaan hieman pitkäaikaissairauksistani, selitin hänelle hieman sairauksistani, sillä termit olivat hänelle vieraita. Kun kerroin muutamalla lauseella, oli hänen ihanan luonnollinen reaktio: "Ai kauhee!". Vastaanoton aikana palasimme välillä näihin pitkäaikaissairauksiini, ja lopussa hän sanoi sanat, jotka olen kuullut niin monta kertaa aiemminkin: "Mutta silti sä siinä noin reippaana ja iloisena olet. Miten oikein pystyt siihen?" Niin, eihän siinä oikein ole vaihtoehtoja. 

 

On toki tietyllä tapaa hauskaa, kuinka erilaiset päätelmät näille kahdella ihmiselle muodostui kohtaamistemme aikana. Silti, he olivat molemmat täysin aitoja. Molemmat myös ottivat minut vastaan omanlaisena ainutlaatuisena yksilönä. Henkilönä, jota ei tarvitse tuijottaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämien lasien läpi. Kokonaisuus ei siis ole aivan niin yksinkertainen, kuin mitä voisi nopeasti ajatella.

 

Hyödyttääkö kivun näyttäminen? Joissain tilanteissa kyllä, mutta tarvitseeko sitä tehdä toisten henkilöiden tahdosta ja käskystä? Ei. 

 

 

Suomen Kipu ry:n blogissa Kipuilua, on luettavissa nyt myös tuo Kipupuomiin kirjoittamani lyhyt juttu:

http://www.suomenkipu.fi/2016/01/en-nayta-kipealta/

Kuten Kipuilua blogin kuvatekstiinkin laitettiin, halusin eilen ottaa tuon ylläolevan kuvan anonyymina. Avustajani otti kuvan, mutta ohjeistuksena annoin, ettei kasvojen tai yleisen olemuksen tulisi näkyä, sillä eilen ei todellakaan ollut päivä, jolloin olisin jaksanut kiinnittää ulkonäkööni huomiota. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.