Oikeanlainen vastaus.

Lusikoita kiitos.

"Voi sinä nuori tyttö, kyllä me sinut vielä parannetaan! Kyllä sinun eteesi pitää tehdä kaikki, jotta jalkasi kuntoon saadaan. Minä kyllä tiedän, että sinä paranet!"

 

Sanoi rouva päälle 90 vuotta, kun eilen taksiin nousin. Opiskelumatkani oli yhdistelty vetreän ja pirteän rouvan kanssa samaan kyytiin, ja kotitaloni kulmalta hyppäsin kyytiin, jossa rouva jo etupenkillä istui. Ylläolevat sanat leijailivat hänen suustaan, vielä kun taksikuski pyörätuoliani takakonttiin nosti. Hymyilin, laitoin turvavyötä kiinni, naurahdin. Kepeällä äänellä sanoin kohteliaasti, kuinka ei nyt ihan ole sellaisesta asiasta kyse, että minut parannettaisiin, mutta että rouvankaan ei tarvitsisi puolestasi murehtia. Yhteisen matkamme ajan keskustelimme koirista ja Tampereen katukuvasta. Hän ei nähnyt minua vammaisena, enkä minä häntä vanhuksena.

Mutta silti, koin tilanteen hieman noloksi. Omalta kannaltani. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, mitä pitäisi pitkäaikaissairaalle sanoa, vai pitäisikö sanoa mitään? Mitä minä haluaisin kuulla, ja mitä taas en lainkaan osakseni kaipaa. Jo ennen kuin pyörätuoli tuli kuvioihin, tiesin että minun täytyisi tulevaisuudessa vielä enemmän vastata kysymyksiin. Miksi? Mitä? Kuinka? Ja toivoja parantumisesta. 

 

Mitkä tilanteet sitten ovat hankalia? Ne lyhyet ohimenevät. Hetket, jolloin ihmiset haluavat sinulta lyhyen ja ytimekkään vastauksen. Vastauksen siihen, mikä sinua oikein vaivaa? Itseäni kertominen ei häiritse, enkä koe sitä vaivaannuttavaksi, mutta välillä olisi helppoa vastata aina samanlaisesti. Vastata tyydyttävästi. Vastata oikeanlaisesti. Muiden mielestä. 

Mutta miten kertoa lauseessa tai kahdessa pitkä monimutkainen historia? Historia ja tilanne, josta ammattilaisetkin ovat useampaan otteeseen käyttäneet sanaparia "vaikean monimuotoinen". Oikeaa vastausta ei ehkä ole olemassa. Vastauksia on yhtä monta kuin kuulijaakin, koska ymmärrys ja tulkinta vaikuttavat paljon. Se yleisin vastaus mitä itse usein nopeasti annan, on se että minulla on vain useita hieman hankalempia sairauksia. Ongelma on vain siinä, että se vastaus ei moniakaan tyydytä. Mutta jatkokysymyksiä seuraavat usein vain seuraavat kysymykset, ja taas seuraavat. Silti kerron kyllä jatkossakin ihmisille, mutta samalla kehittelen koko ajan mielessäni jotain yksinkertaista lausetta, joka tilanteita selvittäisi. Niin että se tyydyttäisi kysyjää, mutta ei haittaisi itseäni. 

 

Oikeanlaista vastausta ei olekaan. Ei ainakaan helppoa sellaista. 

 

(Aiempi julkaisuni siitä, mitä haluaisin sanottavan:

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/mita-sanoisi )

Share

Kommentit

naked truth

Mä niiin tiedän tuon fiiliksen. Aina ei jaksa selittää, olisi niin helppoo jos ois lyhyt ja ytimekäs vastaus, joka tyydyttäis kaikkia. Itelläni on tällä hetkellä kortisonikuuri ja ulkonäkö on sen takia muuttunut. Jos asia tulee puheeksi, seuraa aina kysymys ''mutta miksi?''. Kun vastaan ensimmäiseen kysymykseen, sitä seuraa toinen ja kolmas ja neljäs.. Koko tarinaa ei edes haluaisi eikä välttämättä ehdikään kertoa. Toivottavasti me molemmat keksitään vielä joku keino päästä näistä hankalista tilanteista eroon :) ihanaa viikonloppua sulle!

a.
Lusikoita kiitos.

Silloin kun ihmiset tekevät olettamuksia vain ulkoisen olemuksen perusteella, olen joskus vain hymyillyt. Joo hmm kyllä solisluu on murtunut, kyllä diagnosoit oikein! Not :D kieltämättä välillä tekisi mieli keksiä joku todella mielenkiintoinen ja humoristinen valhe, jonka voisi kertoa syyksi. Mutta ei ihan viitsisi ilkeillä. 

Ehkä se vastaus ei ikinä löydy, mutta jossain vaiheessa siihen saattaa saada jonkun helpomman version. 

 

Aina kun näen lapsen tuijottavan, tervehdin häntä aina. Jos lapsi kysyy rehellisesti asioista, riittää hänelle usein myös yksinkertainen vastaus. Aikuisten kanssa harvemmin on samoin.

 

Ihanaa viikonloppua myös sulle :) 

Kommentoi