Olento nimeltä ahdistus.

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Se istuu rintakehän päällä, kasvonsa kasvojasi kohti. Siinä se istuu, välillä painavampana, välillä hieman kevyempänä. Hämärän peittoa se ympärillesi kutoo, kerros kerrokselta tiukemmaksi. Kätensä se toisinaan kurkkusi ympärille asettaa, sormiaan puristaen, hengitysilmaasi tukkien. Siinä se on ja istuksii, ja listoja elämästäsi kirjoittaa, listoja jotka sielusii metallilaatikoihin kategorioiden järjestää, ja sitten betonilla peittää. Kasvoillesi osaa se hymyn luoda, mutta samalla ajatuksiasi sumuttaa. Se istuu rintakehän päällä, ja kaulassaan nimikylttiä kantaa, kylttiä johon Ahdistus nimensä kirjoittaa.

Ahdistuneisuus, salakavalan petollinen ystävä. Se ei vain hetkittäin rintakehäni päälle hyppää, ei se istuu siinä niin syvään, että kehoon kuoppa jättää jälkiään. Keinoa jos monenlaista se löytää, ja yrittää ajatuksia sekä toimintamalleja muuttaa. Niin, että kaikkia niitä ei itse edes huomaakaan.

Se kuiskii korvaasi, kuinka mikään ei riitä. Se kuiskii korvaasi, kuinka et osaa. Se kuiskii korvaasi, kuinka vaikeuksia lisää vaan keräät. Se kuiskii korvaasi, kuinka sielusi metallilaatikot rummuttavat. Se kuiskii korvaasi, kuinka kovempaa ja lujempaa tulee mennä. Se kuiskii korvaasi, kuinka järjestystä olla pitää. Mikäli korvasi kuiskinnalta yrität peittää, huutaa se pimeää sumua ympärillesi, sumua joka maalaa eteesi sanat:

"Sä et pysty tähän"

Ei niiltä sanoilta pääse karkuun, ne ympäröivät tiukemmin, ja uhkaavammin lähestyen. Jos sumu peittyy ympärille liian tiiviinä, liian lujaa sanoja huutaen, saapuu paikalle paniikki. Paniikki jolloin samalla hetkellä mikään ei tunnu miltään, mutta kaikki tuntuu liialta, liian paljolta tähän hetkeen. 

Istunut on se siinä jo pitkään. Liian pitkään. Yhdellä lakaisulla ei ahdistuneisuutta syrjään lakaista, se piiloutuisi vain, ja tulisi likaisempana takaisin. Kovalla työllä. Harjoituksilla. Siedättymisellä. Armolla. Tuella. Uskolla. Uskalluksella. Niillä kaikilla on merkityksensä, jotta se pois rintakehältä hyppäisi, ja usvaan itse häipyisi, ennen kuin sinut sinne kadottaa.

Minä puhun. Minä olen puhunut jo aiemmin, puhun jatkossakin. Ahdistuneisuuteeni kuuluu monta eri osatekijää, ja eri ahdistuneisuustyyppejä on hämärän piirin tanssissa mukana useita. Tanssissa, joka on jatkunut pitkään. Tanssissa, jonka piiri yhä lujempaa ja lujempaa pyörii.

Silti, minä jalkani maassa pidän. Jalkani kevyempää tulevaisuutta kohti suunnaten, vaikka edessä vielä kivikkoinen hämärän polku. Polku, jota ei tarvitse kulkea yksin, sille saa opastajia tietä valaisemaan.

Share
Ladataan...

Kommentit

Kiti
Katso tarkemmin

Kauniisti kirjoitettu raskaasta aiheesta. Tunnistin itseni jokaisesta lauseesta. 

a.
Lusikoita kiitos.

Kuten aina tällaisissa tilanteissa...

samalla sitä on helpottunut, että joku toinen tietää mistä on kyse, mutta samalla sitä on todella surullinen että joku toinen tietää mistä on kyse.

 

❤️Kiitos sanoistasi.

Naislaif
Naislaif

Lohdullista ja toivoa luovaa on se, että sanallistat itsesi ja ahdistuksesi ulos. Tiedän, miltä tuntuu kantaa kylttiä, johon on kirjattu sanat ahdistus tai vaihtoehtoisesti masennus.

Tiedän myös sen, että tuulen mukaan tai haihtuvan sumun saattelemaksi voi ahdistuksen antaa. Sitten, kun on sen aika ja se sinusta ja sinä siitä valmis luopumaan. Siihen asti tuota tunteesi ulos ja luota, että ymmärtäjiä löytyy, 

Minä en sitä tehnyt, olin reipas. Keino sekin, vain hitaampi. Ja nyt kun vuosia on kulunut ja tuo tunnetaso on vain muisto, minä toivon että sen kanssa elävät uskoisivat lohdun saapuvan.

<3

a.
Lusikoita kiitos.

Ihanasti kirjoitettu, uskon että moni saa kommentistasi lohtua ja myös varmuutta.

 

Tämä sumu on ympäröinyt minut pitkään, paljon pidempään kuin itse olen tiennytkään. Ahdistuneisuuteeni kuuluu monta eri muotoa, ja taustasyitä sen syntymiselle on monia. Liikaa. Reippaillut olen liian pitkään, ja työntänyt ne kaikki vaikeat asiat, sekä tunteet niihin laatikoihin. Nyt olisi aika heittäytyä ja uskaltaa avata niitä, luottaa siihen että ei tarvitse täysin romahtaa, mutta olisi uskallus särkyä edes hieman. Ilman sirpaleita ei ole mitään korjattavaa. 

En tiedä väistyykö sumu ympäriltäni koskaan, mutta hälvetä sen pitäisi, jotta oppisi näkemään jälleen auringonsäteitä.

Naislaif
Naislaif

Särkyminen on kovin pelottavaa sen myönnän. Toisaalta se on parasta mitä minulle on tapahtunut. Ilman särkymistä ei voi ehjätä. 

On uskallettava aueta ja avata. Tämä kaikki on tehtävä silloin , kun on siihen valmis . 

Suosittelen tätä matkaa , jotta voi nähdä valoa. Jäät eloon.

a.
Lusikoita kiitos.

Kun avaa pimeälle oven, voi valo astua sisään. Näin kirjoitti Maaret Kallio joskus blogissaan. 

 

Se uskallus, se heittäytyminen, se odottaa vielä. Mutta minulla on onnekseni ihmisiä auttamassa, jotka ovat valmiina ottamaan kiinni, ja antamaan vauhtia siihen, heti kun vain uskaltaa. Mutta tiedän itsekin, että ellei asioita kohtaa, ei niille voi myöskään antaa pienempää painoarvoa. Prosessi, se on käynnissä.

Naislaif
Naislaif

<3 sinulle!

Torey

 

Ahdistus, kunpa siitä joskus vielä eroon pääsisin. 

a.
Lusikoita kiitos.

Ehkäpä sen merkitys jossain vaiheessa hälvenee, toivottavasti. 

Kommentoi

Ladataan...